Pitääkö äärioikeistolaisille puhujille antaa tilaa kaikilla areenoilla tasapuolisuuden vuoksi?

Meillä on unelma-mielenosoituksen jälkilöylyissä on arvosteltu niin perussuomalaisten Matias Turkkilan puhujana oloa tapahtumassa kuin hänelle buuanneitakin. Mielenkiintoisinta keskustelussa on se, että jotkut pitävät tiukasti kiinni siitä, että järjestäjällä on ollut ikäänkuin velvollisuus kutsua vastakkaisen mielipiteen edustaja paikalle, koska ”ei ihmisten suita saa tukkia” ja ”vastakkaisten mielipiteiden edustajat pitää saada dialogiin”. Näissä sinänsä hyvissä ajatuksissa on pari muttaa. Jos vaikka FDL järjestää mielenosoituksen islamia vastaan, niin lienee selvää, ettei sinne kutsuta meidän punavihermädättäjien puolelta edustajaa. Jos jotakuta kiinnostaa niin Kunnollisvaalit-blogista löytyy hieman tietoa siitä, millainen mies Matias Turkkila on.


Onko kaiken maailman kauniisti sanottuna hurupuhujille annettava tilaa pitää monologejaan joka paikassa? Yhtä hyvin voidaan kysyä pitääkö koulun biologian tunnille roudata joku uskovainen kertomaan kreationismista? Pitääkö sellaisen kanssa jaksaa loputtomiin keskustella, joka valistamisesta huolimatta on sitkeästi esimerkiksi sitä mieltä, että evoluution pitäisi toimia niin, että pöytä muuttuu hevoseksi? Ei kukaan estä hurupuhujia ilmaisemasta mielipiteitään, mutta kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta tarjota heille areenaa.


Kutsuuko hevikonsertin järjestäjä Westboron baptistikirkon jäsenen paikalle kertomaan, miten yleisö ja artistit joutuvat helvettiin? Hevikonsertti ei ole saarnapaikka, eikä antirasistinen mielenosoitus ole natsien kokous. En mollaa mielenosoituksen järjestäjiä päätöksestä kutsua paikalle perussuomalainen, vaikka en itse ratkaisua allekirjoitakaan. Mielenosoitus kasattiin nopeasti ja haluttiin varmasti antaa juuri sitä mielikuvaa, ettei ketään suljeta ulkopuolelle. Siihen, että järjestäjät päätyivät tuollaiseen ratkaisuus on ymmärrettävä syy. Jos toisen osapuolen kanssa voisi todellakin keskustella olisi vastakkaisen osapuolen kutsuminen paikalle ollut toimiva ajatus. Ehkä myös Turkkilalle teki hyvää liikkua myös oman viiteryhmänsä ulkopuolella ja nähdä, että kaikki eivät niele ihan mitä tahansa.


Kolme tai neljä vuotta sitten olin itse kovasti sillanrakennus-linjalla. Äärioikeisto inhotti, mutta uskoin, että sinne haksahtaneet eivät ole toivottomia tapauksia. Yritin kovasti pyrkiä siihen dialogiin. Yritin aikani kohtuullisen sinnikkäästi ja lopulta jouduin toteamaan, että jo radikalisoitunut ei kuuntele järkipuhetta, eikä faktoja. Se on kuin yhden sanan oppineen papukaijan kanssa keskustelisi. Vaikka olet juuri selittänyt asian todella rautalangasta, niin seuraava päivänä virsi on taas sama samoine perättömine ”argumentteineen”. Tämä sama kun on sen pari vuotta toistunut samojen ihmisten kanssa ilman mitään edistystä, niin voidaan mielestäni todeta tällaisen olevan ajanhukkaa. Jos asiaa halutaan puuttua se on tehtävä ennen radikalisoitumista.


Sysirasistiksi jo päätynyt on sellainen, että vaikka hän kohtaisi 5000 mukavaa mamua, niin hänestä vääränlaiset ihmiset ovat edelleen vääränlaisia. Joillekin se henkilökohtainen herääminen tapahtuu, mutta ikävä kyllä aika harvoille ja siihen ei vaikuta se, vaikka suvakki yrittäisi kuinka jutella natsin kanssa ja olla hänelle mukava. Ovatko kaikki jo unohtaneet Eskin ja Mustan Barbaarin? Eskin piti olla niin ihku ja mukava kerrassaan symppis mies, mutta kuinkas sitten kävikään…


Mikäli jo radikalisoitunut ei itse tajua sitä, että oikeastaan hänen kannattamansa touhu on aivan sairasta, ei kukaan voi häntä saada sitä ”väkisin” tajuamaan. Tämä on oikeastaan sama asia kuin vaikka alkoholismissa. Asia pitää itse tajuta ja apua pitää haluta. On joka kerta puuduttavaa huomata kuinka moni ajattelee, että kukaan meistä vihervasemmistolaisista ei ole muka edes yrittänyt keskustella toisen osapuolen kanssa. Ei siinä, ettenkö minä toivoisi täydestä sydämestäni, että rasistit muuttuisivat, mutta se on vain äärettömän epätodennäköistä. Jos halutaan vaikuttaa yhteiskunnallisesti kannattaa todellakin keskittyä siihen väkeen, joka ei ole radikalisoitunut. Heihin faktat ja järkipuhe vielä voivat vaikuttaa.


On toki kaunis ajatus, että jutellaan, halitaan ja annetaan rasistille mahdollisuus kertoa murheitaan. Annetaan ehkä vielä kukka käteen ja toivotaan parasta. Jos kuitenkin joku kehottaisi sinua juttelemaan ja rakentamaan siltoja vaikka sen ääri-islamistiterroristin kanssa olisiko se sinusta hyvä idea? Vai pitäisitkö ehkä ideaa täysin hulluna? Jostakin syystä idea ei enää olekaan hullu, kun edessä seisoo kotomaan tuote, joka on ihan yhtä ”pihalla”… Jokainen voi itse miettiä kuinka monta vuotta olisi valmis yrittämään sitä järkevää keskustelua ihmisen kanssa, joka on ilmoittanut, että sinunlaisesi ihmiset ovat parhaita kuolleina?


Vaikka koen kuuluvani suvakkeihin ei minulla tai kenellekään muullakaan ole velvollisuutta suvaita pelkkään väkivallan ihannointiin ja ihmisvihaan perustuvia ideologioita. Koska joku ottaa kuitenkin esille väitteen, että islam on vahingollinen ideologia, niin kumotaan tämä ajatus heti kättelyssä. Tein joskus postauksen, jossa olin poiminut eri uskonnoista periaatteessa saman sanoman siitä, miten toista pitää kohdella kuten itseäänkin toivoisi kohdeltavan. Pyhät kirjat ovat aikansa kuvia ja tulkintavaihtoehtoja on lukemattomia. Esimerkiksi muslimit, kristityt tai ateistit eivät kaikki todellakaan halua lähtökohtaisesti tuhota itsestään poikkeavia ihmisiä. Äärioikeistolainen sen sijaan haluaa jo lähtökohtaisesti poistaa kaikki mielestään vääränlaiset yleensä keinoja kaihtamatta. Äärioikeistolainen ei halua sopua erilaisten kanssa, vaan hän haluaa heidät pois. Äärioikeistolainen ei halua edistää esimerkiksi maahanmuuttajien sopeutumista, vaan hän haluaa heidät pois.


Äärioikeistolaisen on turha jeesustella ideologioista, jotka ovat heidän mielestään barbaarisia ja väkivaltaisia, koska heidän oma ideologiansa on juuri tällainen. Ääriajattelu on aina lähtökohtaisesti ehdotonta. Äärioikeistolaisissa ja muslimeissa on ryhminä tarkasteltuna yksi olennainen ero. Kaikki muslimit eivät ole äärimuslimeja, mutta jokainen äärioikeistolainen on äärioikeistolainen.

Millainen olisi ei-monikulttuurinen yhteiskunta?

Kansanedustaja Olli ”Itäkeskus tutkimusmatkailija” Immonen jatkaa pyhää sotaansa monikulttuurisuutta vastaan. Immosen uusimpia aatoksia lukiessani aloin jälleen kerran mietiskellä, että millainen se maahanmuuttokriitikoiden mielestä ihana ja mahtava yhden kulttuurin yhteiskunta sitten olisi ja miten se toteutettaisiin?

Maahanmuuttokriittisten yksi keskeinen agenda on monikulttuurisuuden vastustaminen. Monikulttuurisuutta pidetään jopa painajaisena ja sivistyksen tuhoajana. Sen sijaan, että me suvaitsevaisemman yhteiskunnan puolesta puhuvat vain toteamme monikulttuurisuuden olevan hyvä asia olisi mielestäni myös hyvä entistä enemmän keskustella siitä, mitä sana monikulttuurisuus oikeastaan tarkoittaa? On hyvä kysyä, millainen sitten olisi se maahanmuuttokriittisten unelma? Millainen olisi ei-monikulttuurinen yhteiskunta? Miten se sitten käytännössä toimisi? Mitä kansan pitäminen täysin yhtenäisenä vaatii? Onko olemassa yhteiskuntia, jotka ovat täysin yhtänäisiä? Yksinkertaisesti ei ole. Jokaisessa yhteiskunnassa, jokaisen kulttuurin sisällä on eroavaisuuksia. Periaatteessa jokainen yksinkertainenkin yhteisö on omalla tavallaan ”monikulttuurinen”.

Monikulttuurisuus sanaa käytetään paljon maahanmuuttokriittisten propagandassa, mutta yksinkertaisestihan kyse ei ole sen kummemmasta asiasta kuin ihmisyyden moninaisuudesta. Vaikka meillä olisi virallisesti vain yksi ”kulttuuri”, jonka edustajia kaikki me olisimme ei se sulkisi pois ihmisten moninaisuutta. Tavallaan yhteiskuntamme olisi silti ”monikulttuurinen”.

Sen lisäksi, että ihminen on osa yhteiskuntaa hän on myös yksilö. Vaikutteita tulee väistämättä monesta suunnasta. Helppotajuisena esimerkkinä toimii vaikkapa käsite suomalaisuus. Olli Immonen kokee äärioikeistolaisilla väkivaltafantasioilla ja sotahöpinöillään edustavansa suomalaisuutta. Minun näkökulmastani taas äärioikeistolaisuus tai ihmisten eriarvoisuus ei kuulu suomalaisuuteen. Mitä siis on suomalaisuus? Suomalaisuus on moninaista, ”monikulttuurista”. Vaikka Olli Immosen ajatukset ovat vastenmielisiä, en silti voi sanoa hänen olevan vähemmän suomalainen kuin minunkaan.

Vaikka en voi kiistää Olli Immosen suomalaisuutta, enkä voi kieltää häntä ajattelemasta omalla vastenmielisellä tavallaan, voin silti todeta, että mielestäni moiset ajatukset eivät kuulu sivistyneessä yhteiskunnassa poliitikon suuhun. Aina löytyy niitä, joiden mielestä ne ”väärälaiset ihmiset” ovat huonompia ja syypäitä ihan kaikkeen, mutta huolestuttavaa on se, että kansa äänestää tällaisia asioista päättämään. Demokratian varjopuoli on se, että jos iso osa kansasta äänestää vaikkapa ne massamurhaajat valtaan kärsimme myös me, jotka emme ole heitä äänestäneet.

Ainoa tapa yrittää toteuttaa täysin homogeenistä yhteiskuntaa on Pohjois-Korean malli. Pelolla, pakolla, väkivallalla ja julmuudella hallitseminen. Sivistyneessä maailmassa tällaiselle on nimikin. Se on terrorismia. Kuten historia on näyttänyt tällaisella mallilla rakennettu yhteiskunta ei ole turvallinen oikeastaan kenellekään kansanosalle, eikä johda hyvinvointiin. Tällainen yhteiskunta ei myöskään ole kestävä. Pelolla ja pakkoyhtenäisyydellä hallittu kansa ei alistu loputtomiin. Kansasta ei koskaan todellisuudessa saada täysin yhtenevää ja tällaisesta utopiasta tosissaan puhuva on joko erittäin lapsellinen tai pahasti sekaisin. Toisaalta kuten historia on näyttänyt moni mieleltään järkkynyt uskoo aina katkeraan loppuun asti sairaaseen ja toteutuskelvottomaan utopiaansa.

Jos äärioikeistolaiset todella saisivat vallan, niin ei aikaakaan kun he alkaisivat riidellä siitä, mikä ryhmä uunitetaan seuraavaksi. Jos ensisijaisesti kaikkia yhdistää vaikkapa se muslimiviha, niin seuraavaksi toinen haluaisikin uunittaa romanit ja toinen homot. Koska tämä väki on usein aika kykenemätöntä kompromisseihin, he alkaisivat erittäin suurella todennäköisyydellä tappaa toisiaan. Entinen liittolainen olisikin sitten se vihollinen ja petturi, joka ei enää jaa näkemystä siitä, mikä ryhmä on se vihollinen numero yksi. Suomalaisuus tai äärioikeiston äkkiseltään näennäisesti yhtenevien mielipiteiden jakaminen ei siis takaisi tuossa tapauksessa yksilön turvallisuutta. Ihminen, joka on tuosta vain valmis verisiin ratkaisuihin, jopa nauttii niistä ei kaihda myöskään tappaa ”omiaan”. Tällaisessa yhteiskunnassako jokainen äärioikeistopoliitikkoa äänestänyt todella haluaisi elää vai eivätkö he vain ymmärrä valintansa seurauksia? Varmasti joukkoon mahtuu molempia.

Äärioikeistolaisten visio heidän ryhmänsä yhteneväisyydestä on yhtälailla utopia kuin heidän visionsa yhtenevästä suomalaisuudestakin. ”Monikulttuurisuutta”, moninaisuutta on väistämättä aina olemassa. Vaikka Immosta ja kumppaneita ajatus ahdistaakin, niin heidän äärioikeistoväkensäkin on omalla tavallaan ”monikulttuurista”, moninaista, sillä yhteisö ei ole täysin yhtenäinen, eikä siitä sellaista koskaan tulekaan. Olli Immonen tai kukaan muukaan ei pysty todellisuudessa ”monikulttuurisuutta”, moninaisuutta poistamaan, vaikka kuinka ”taistelisi”.

Mitä kaikkea saa tehdä uskonnonvapauden varjolla?

Kristillisdemokraattien Susanna Koivula pitää suorastaan pöyristyttävänä, että rippikoulussa hyväksyttäisiin kaikki nuoret sellaisina kuin he ovat ja kerrottaisiin avoimesti siitä tosi asiasta, että ihmisiä on erilaisia myös seksuaalisuuden saralla.

Evankelisluterilaisella kirkolla on oikeus kerätä veroja, eivätkä esimerkiksi yritykset voi kieltäytyä kirkollisveron maksamisesta. Siitä huolimatta jotkut kirkon väestä ajavat oikeutta harjoittaa sekä aktiivista, että passiivista syrjintää uskonnonvapauden nimessä. Seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti ei ole ideologia, jota voi opettaa. Jokaisella on oma seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä, joka ei väkisin muutu, eikä sen tarvitsekaan muuttua. Koivula tai kukaan muukaan ei voi lakaista heidän normistaan poikkeavia maton alle sillä, että heidän olemassa oloaan ei käytännössä tunnusteta.

Onko se sitten syrjintää, jos vaikkapa homoseksuaalinen nuori joutuu kokemaan itsensä ja tunteensa epänormaaleiksi, koska seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ei puhuta tai kysyttäessä erilaisten tunteiden väitetään vain olevan syntiä? Jos ihminen ei saa tulla näkyväksi omana itsenään, koska hänen oma minuutensa (joka ei ketään satuta) kielletään muiden toimesta, niin kyllä se on erittäin julmaa henkistä väkivaltaa. Onko näistä ihmisistä myös uskonnonvapauden nimissä ok vaikkapa pelotella lasta Saatanalla, jos lapsi sattuu leikkimään vääränlaisella lelulla? Onko uskonnonvapauden nimissä oikeus vaikkapa hoitaa lapsensa aivokasvainta manaamalla, koska poikkeavan käyttöksen syyhän on totta kai riivaaja?

Milloin se tapahtuu, kun uskonnollinen hurmos menee täysin tieteen ja järjen edelle? Uskonnonvapaus ei ole kortti, jonka kautta saa vahingoittaa muita ihmisiä. Elämme kaikki uskonnosta riippumatta samassa yhteiskunnassa. Eläessämme yhteiskunnassa yhdessä meidän täytyy noudattaa tiettyjä perussääntöjä. Emme saa esimerkiksi tappaa tai pahoinpidellä ketään, mutta entä henkinen puoli? Tai periaatteessa ”saamme” tappaa ja pahoinpidellä, mutta teoista on sitten loogisestikin seurauksensa. Saako ihmisen erilaisuuden ”kiistää”? Saako ihmistä pelotella helvetillä ja Saatanalla ihan vain siksi, että ihmisellä on kädessään vääränlainen lelu? Saako ihmisen oman minuuden kokonaan ignoorata muiden toimesta? Saako täysin tervettä ihmistä ”eheyttää”? Onko se moraalisesti tai eettisesti oikein? Jos henkilön y uskonto sanoo, että ihmisiä tai eläimiä pitää uhrata päästäkseen Jumalan suosioon, niin pitääkö tämä hyväksyä, koska uskonnonvapaus? Onko murha enää murha tai syrjintä syrjintää, jos sen perustelee uskonnolla?

Otetaan isomman mittakaavan esimerkki siitä, miten tärkeää on, että myös muut tunnustavat toisen olemassaolon. Mikäli valtiota ei tunnusteta muiden toimesta sen olemassaolo muuttuu hyvin haastavaksi ja kyseenalaiseksi. Saman voidaan katsoa pätevän ihmisiin. Jos kukaan ympärillä ei tunnusta ihmisen minuutta, ihmisen on psyykkisesti erittäin haastavaa ”olla olemassa”. Moni varmasti muistaa Muumilaakson tarinoista Ninni-tytön tarinan. Vaikka Ninnin tarina onkin fiktiivinen, se kuvaa hyvin ihmisen psyykeä.

Missä määrin yhteiskunnassa siis voidaan hyväksyä aktiivista tai passiivista syrjintää tai jopa tukea tällaista uskonnonvapauden varjolla? Missä menee raja? Ainakin selkeä linja voidaan vetää siihen, että jos uskonnon omat opetukset ovat ristiriidassa lain kanssa, niin mielestäni ei ole epäselvyyttä siitä kumpaa noudatetaan. Maalliset lait ja säädökset menevät aina uskonnollisten opetusten ohi. Passiivinen syrjintä on myös syrjintää, vaikka kaikki eivät sitä syrjintänä pidäkään, eikä lakiakaan voida aina suoraan hyödyntää passiivisen syrjinnän kitkemiseen. Passiivilla syrjinnällä on kuitenkin samat seuraamukset kuin aktiivisella syrjinnällä. Kaikkea passiivista syrjintää ei voida lailla estää, mutta siitä on kuitenkin oikeus keskustella. Sanoisin, että siitä pitääkin keskustella. Uskonnolliset yhteisöt eivät voi rajata itseään yhteiskunnan ulkopuolelle ja toimia kuten heitä huvittaa. Kuten kaikki muutkin vapaudet myös uskonnonvapaus tuo mukanaan vastuuta. Uskontoonsa vedoten ei voi tehdä mitä vain. Tämä vääntöhän on sisällöllisesti aika identtistä äärioikeisto ja sananvapauden vastuu-väännön kanssa.

Mielestäni erityisesti nuorten ja lasten parissa työskenteleviltä on oikeus edellyttää, että lapsen ja nuoren omaa täysin tervettä perusnormista poikkeavaa identiteettiä ei saa tuomita vääräksi, eikä ignoorata. Jälleen on hyvä kysyä, kuka meistä ylipäänsä sopii normiin? Eipä minunkaan rippikouluaikanani enää kukaan paasannut esiaviollisen seksin olevan syntiä. Ajat siis muuttuvat, tieto lisääntyy ja järkevä ihminen ymmärtää tämän. Vaikka usko olisi ihmiselle kuinka tärkeä asia on ihmiskunnan tietomäärä kuitenkin melkoisesti karttunut niistä ajoista, kun pyhiä kirjoja kirjoitettiin. Ne kirjat on kirjoitettu sen aikaisiin käsityksiin perustuen. Eivätkä käsitykset voineet tietenkään ollakaan samoja kuin tänä päivänä, koska silloin tiedon määrä oli vähäinen.

Kunnioitan lähtökohtaisesti jokaisen oikeutta omaan uskoon. Kuitenkin kun uskonnon kanssa aletaan kävellä tieteen yli, aletaan kiistää toisten minuuden olemassaoloa ja aletaan hakea oikeutta syrjiä toisia, niin voisi kysyä miksi sitten minun pitäisi tunnustaa moisen ihmisen uskovaisuus tai kunnioittaa sitä? Mikäli alamme pelata noilla säännöillä, niin pistäisin oman pennoseni siihen, että rationaalinen ihminen osaa halutessaan olla paljon mulkumpi kuin uskonnollista fundamentalismia edustava. Jos nimittäin asiaa lähestytään rationaalisesti, niin huomauttaisin mitä kohteliaimmin, että uskovaiseksi voidaan opettaa tai uskovaisuuden voi valita, mutta se ei ole sisäsyntyinen ominaisuus. Uskovaisuus ei siis ole samanlainen ominaisuus kuin ihonväri, vamma tai seksuaalinen suuntautuminen. Lähtökohtaisesti kuitenkin myös ihmisten henkilökohtaisia valintoja tulee kunnioittaa, kunhan ne eivät satuta muita ja täten ihmistä ei saa syrjiä myöskään hänen uskontonsa perustella. Toki ihmisellä on oikeus rumasti sanottuna olla mulkku niin halutessaan, mutta ei voi odottaa kaikkien hyväksyvän sitä mukisematta.

Pääsemme jälleen pitkään paljon esillä pyörineeseen kysymykseen. Onko suvaitsematon, jos ei suvaitse suvaitsemattomuutta? Nyt.fi käsitteli viime vuoden puolella asiaa loogisesti.

”Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista?

Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä.

Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä.

Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline.”

Olet sitten kirkkoa vastustava ateisti persu tai fundamentalistinen uskovainen, niin teitä yhdistää sama asia. Tekopyhyys, röyhkeys ja halu käyttää omaa näkemystä muiden alistamiseen.

Sadannen kerran: Vaikka ääriuskovaisia kuinka pelottaa niin se, että seksuaalisuuden monimuotoisuudesta kerrotaan ei tee kenestäkään heterosta homoa, eikä vastaavasti pelkkä heteronormatiivisen mallin opettaminen tee homosta heteroa. Kenestäkään ei myöskään tule transsukupuolista sen takia, että ihmiset tietävät transsukupuolisuuden olemassa olosta. Yleensä olen hyvin kärsivällinen, mitä tulee ihmisten toimintamotiivien ymmärtämiseen, mutta joskus tulee niitä hetkiä, kun kuvainnollisesti ei vain jaksa kaataa vettä vuotavaan kulhoon, koska tietää etteihän se vesi siellä pysy. Lukemattomia kertoja fundamentalistien voidaan katsoa välillisesti osallistuneen seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvan ihmisen kuolemaan. Yksi julkisuuteen nousseista tapauksista on transnuori Leelah Alcorn.

Yritin aikani käydä dialogia monenkin konservatiivin kanssa. Uskoin, että heistä löytyy empatiaa ja rakkautta ymmärtämään se, mitä tuskaa he aiheuttavat muille ihmisille. Uskomattominta on se, että nämä ihmiset mielestään omaavat kovinkin korkean moraalin ja pitävät esimerkiksi meitä suvakkeja täysin moraalittomina. Minun silmissäni he näyttävät lähinnä hieman pelokkailta ”onnenonkijoilta”, jotka kuvainnollisesti vaihtavat inhimillisyyden ”taivaspaikkaan”. Jos he eivät olisi niin ilkeitä, niin tuntisin enemmänkin sääliä kuin ärtymystä. Onko urheutta polkea heikompaansa, koska ”Jumala käskee”? Ei, on rohkeutta nostaa kätensä heikomman suojaksi. Toivottavasti Jumalan kämmenellä on tilaa jokaiselle meistä sellaisena kuin me olemme syntyneet.

”Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.”

 

Apinajakyyhky

Maahanmuuttokriittisten häikäilemätön raiskausretoriikka

Tjasuvakitmuoks

Järkevän ihmisen korvaan kuulostaa absurdilta, että aikuinen useamman lapsen äiti kykenee tosissaan yhdistämään raiskauksen ja seksin toisiinsa. Maahanmuuttokriitikko kuitenkin kykenee. Me suvakit ja naisaktivistit siis kirjoittajan mukaan haalimme Suomeen maahanmuuttajia, koska olemme niin rumia koppeloita, että emme kelpaa edes raiskaajille. En tiennytkään, että ”raiskaajille kelpaamisesta” on tullut jokin meriitti… Meidän pitäisi kuulemma tutustua seksikauppoihin sen sijaan, että ”haalimme tänne karvaranteita meidät raiskaamaan”. Maahanmuuttokriitikko siis ajattelee, että meidät saa raiskata, koska mehän olemme kyseisen kirjoittajan usein käyttämään termiä lainaten vain ”munan puutteessa”. Maahanmuuttokriittisten teorian mukaan me siis suorastaan haluamme tulla raiskatuiksi.

Ei ole kerta ensimmäinen, eikä taatusti viimeinen kun maahanmuuttokriittinen käyttää tällaista raiskausretoriikkaa. Facebookissa hekumoitiin Jyväskylän kirjastopuukotuksen oikeudenkäynnin jälkeen sillä, miten Li Andersson pitäisi sitoa puuhun ja raiskata heteroksi. Taannoin eräälle sometutulleni lähetettiin viestejä, joissa toivottiin hänen raiskaamistaan.

Näiden ihmisten ajatukset tuntuvat pyörivän pääosin seksin ja väkivallan ympärillä. Tappaminen, raiskaaminen, kiduttaminen ja ysimillinen Burana ovat ratkaisuna kaikkeen. Ajatusmaailma on hyvin keskenkasvuinen ja joka asiassa on olemassa vain musta ja valkoinen. Asioiden taustasyiden miettiminen ja kehittävien ratkaisujen esittäminen on kiellettyä ”hyysäämistä”. Samat ihmiset, jotka kauhistelevat raiskauksia mehustelevat hetken kuluttua itse seksuaalisella väkivallalla ja ovat jopa avoimesti sitä mieltä, että seksuaalinen väkivalta on oikein, kun se vain kohdistetaan ”oikeaan ihmiseen”. Mielestään tällaiset ihmiset vielä omaavat kovin korkean moraalin. He ovat olevinaan suuria ja rohkeita ”hyvien arvojen” puolesta taisteluvia sotureita. Kukin toki tulkitsee tavallaan, mutta kaksinaismoralistinen ajattelu on kyllä aivan eri asia kuin korkea moraali.

Meillä länsimaissa yleinen suuntaus on, että raiskauksen ja seksin yhdistäminen on tuomittavaa ja moista retoriikkaa yleensä paheksutaan voimakkaasti. Maahanmuuttokriittinen sen sijaan hyväksyy surutta tällaisenkin ajattelumallin, jos se vain palvelee hänen pyhää tavoitettaan lisätä vihaa ”vääränlaisia” ihmisiä kohtaan. Toki ajattelumalli hyväksytään nimenomaan valikoivasti eli vain tietyt ihmiset saa raiskata. Ne ihmiset, joista ei itse pidetä. Jos noudatetaan näiden maahanmuuttokriittisten omaa ”logiikkaa”, niin voisi kysyä, että haluaako maahanmuuttokriittinen siis tulla raiskatuksi vain valkoisen ”isänmaallisen” kantasuomalaisen toimesta? Heidän oma logiikkaansa toki lakkaa heidän mielestään pätemästä, kun se kohdistuukin heihin itseensä. Maahanmuuttokriittiset ovat kovia ratsastamaan sillä, miten toiset ovat jo kulttuurinsa perusteella barbaareja. Yksilöitä ei haluta nähdä. He ovat itse ”länsimaisen valistuksen” parissa kasvaneita, miten ihmeessä heistä on tullut tällaisia barbaareita, jos kerran kulttuuri määrittää kaikki yksilöt aina kehdosta hautaan saakka?

Kirjoitat, että sinulle on haastavaa tuntea aitoa sympatiaa näiden rikosten uhreja kohtaan. Tunnet houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät, mutta kiellät nämä ajatukset ja toivot, että ainoastaan vihervasemmistolaiset maailmanparantajat raiskattaisiin. Itsehän suhtaudumme liian suvaitsevaisesti barbaariraiskaajiin ja sallimme heidän rynnistää neitseellisen suomineidon kimppuun. Jollain tavalla argumenttisi näyttäisi päätyvän siihen, että et edes syytä raiskauksista maahanmuuttajamiehiä, vaan niitä suvaitsevaiston naisia, jotka maahanmuuton sallivat.Mutta ethän sinä voi olla sitä mieltä, että raiskaus olisi naisen syytä? Silloinhan koko barbaariraiskaajaretoriikaltasi putoaisi pohja, vai mitä?”

Heitin kerran eräällä maahanmuuttokriittiselle ilmoille ajatuksen, että on olemassa riski, että hänen lapsestaan tuleekin suvakki. Hän vastasi tyynesti, että abortti on parempi vaihtoehto kuin suvakkilapsi.

Nyt olisi korkea aika nähdä, että näitä ihmisiä eivät kiinnosta esimerkiksi naisten oikeudet pätkääkään. Naisten oikeudet ovat keppihevonen. Heidän mielestään nainen, joka julkisesti kertoo heidän näkemyksestään poikkeavia mielipiteitä on kohde, jonka saa oikeutetusti raiskata. Ei saa ajatella, eikä kyseenalaistaa. Usein näkee keskustelua, joissa maahanmuuttokriittiset miehet kirjottelevat ”meidän naisistamme”. Tietääkseni me naiset emme ole kenenkään omaisuutta. Olen tätä kysynyt monia kertoja saamatta vastausta, mutta miten tällainen ajattelu eroaa esimerkiksi ääri-islamistin ajattelusta naisen asemasta? Kaavun ”väriä” voidaan vaihtaa, mutta se ei muuta sisältöä. Sivistys- ja tiedeviha kuuluu myös hyvin olennaisena osana maahanmuuttokriittiseen ajatteluun, joten heidän housuissaan olisin kyllä kuittailematta muiden tieteen tuntemuksesta.

Haluaisiko maahanmuuttokriittinen joutua selittämään omalle lapselleen, että sinua nyt vain kiusataan koulussa ja sinun on nyt vain hyväksyttävä se, koska valkoinen mies tappoi perheensä? Tuleeko minun valkoisena suomalaisena naisena olla vastuussa vaikkapa suomalaistaustaisen Aileen Wuornoksen tekemisistä murhista? Olemmeko me kaikki suomalaiset valkoiset naiset sarjamurhaajia, koska Wuornos? Maahanmuuttokriittisten ”logiikan” mukaan toki vain ”vääränlaisia” saa leimata…

Euroviisut ja ”erilaisuus”

Viime vuonna Conchita Wurstin euroviisuvoiton jälkeen törmäsi netissä kitinään ”Ei kukaan siitä olis tykännyt, jos se ei olis ollu parrakas nainen!”. Nyt Suomi valitsi euroviisuedustajakseen Pertti Kurikan nimipäivät-yhtyeen ja silmiin on sattunut taas samantyyppistä kitinää. ”Ei kukaan niitä olis äänestäny, jos ei ne olis vammasii!”. Vuonna 2012 presidentinvaalien aikaan kuulin itse paljon väitettä ”Et sä äänestäis sitä, etkä sen puolesta kampanjoisi, jos se ei olis homo”. Ihmiset vetävät kaikennäköisiä johtopäätöksiä edes kysymättä toiselta, miksi ihminen teki tällaisen päätöksen. Aika usein nämä oletuksiin perustuvat johtopäätökset ovat vääriä.

Ihmisten henkilökohtaisia äänestysmotiiveja asiassa kuin asiassa on mahdotonta varmaksi olettaa. On loukkaavaa, jos joku äänestää säälistä. Yhtälailla loukkaavaaja alentavaa on myös olettaa, että kun joku jotenkin erilaiseksi miellettävä vaikkapa esiintyjä, kirjailija tai poliitikko menestyy, niin hänestä pidetään vain ”koska se on sellainen erilainen”. Tuntuu, että muilla on tavallaan oikeus määrittää ihminen ja hänen uransa kokonaan sen jonkun tietyn erityisenä pidettävän asian kautta. Jälleen olisi kai aika muistuttaa, että meissä kaikissa on jotakin erityistä. Kukaan meistä ei ole normaali.

Kokisin itse aika alentavana, jos joku väittäisi ihmisten lukevan minun blogiani vain siksi, että olen sairas, syrjäytynyt ja jonkun mielestä säälittävä. Ei niillä sairauksillani tai sosiaalisella asemallani ole kirjoittamiseni kanssa mitään tekemistä. Ihminen saattaa olla tehnyt paljon työtä asian eteen. Sitten tuleekin joku joka näkee sinut vain sairaana, vammaisena tai homona ja olettaa ihmisten kohtelevan sinua kuin ”pehmolelua” sen vuoksi, että et istu siihen normaalin ihmisen myyttiin. On ihan sama oletko hyvä, pätevä ja pidetty siinä, mitä teet jos vain olet ”erilainen”, niin se leimaa sinut helposti joidenkin ihmisten silmissä. Tällaiseen kirjoitteluun sisältyy osittain myös se ikävä taustaviesti, että et voi olla ”erilaisena” koskaan yhtä hyvä kuin ”tavalliset” ihmiset. Jos menestyt, onnistut tai olet hyvä alallasi sen oletetaankin johtuvan siitä, että ihmiset säälivät sinua.

Jotkut ovat myös esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan bändin musiikkia ei kuulemma saa arvostella, eikä siitä saa olla pitämättä, koska esiintyjät ovat vammaisia. On toki hieman eri asia arvostella bändin musiikkia kuin kirjoittaa sellaisia kommentteja, mitä Pertti Kurikan nimipäivistäkin on netissä nähty. ”Hyi vittu vammasii”-tyyliset kommentit ovat tuskin kenenkään mielestä bändin musiikin arvostelua… Joidenkin asenne on ollut juuri se, että vammaiset pitää ihan heidän itsensä vuoksi pitää pois yhteiskunnasta, että vammaisia ei saa päästää tekemään normaaleja asioita. Nämä asenteet kertovat siitä, että vielä on työtä tehtävänä.

Välillä tulee kieltämättä myös sellainen olo, että ihmisten pitäisi soittaa, laulaa ja esiintyä ja elääkin jätesäkit päällä ja paperipussit päässä, ettei vain mikään ulkomusiikillinen seikka vaikuttaisi kenenkään kokemukseen artistista… Omasta mielestäni Euroviisut on enemmänkin esiintymiskilpailu kuin varsinaisesti pelkkä musiikkikilpailu. Ylipäänsä yksiselitteisesti hyvää musiikkia on aika vaikea määritellä. Ihmiset yksinkertaisesti pitävät erilaisista asioista. Saako muuten euroviisuvoitosta olla innoissaan, jos ei fanita voittajan musiikkia? Itse ainakin olin vuonna 2006 innoissani Lordin voitosta, vaikka en liiemmin Lordin musiikista perustakaan. 

Emma Kari tiivisti asian loistavasti.

”PKN:n voiton ja “vammaissympatiaäänien” tekopyhä kauhistelu ei ole vammaisten oikeuksien puolustamista, vaan heidän sysäämistään takaisin marginaaliin. Se on vammaisten alentavaa holhoamista, jossa kukaan ei kysy, mitä nämä ihmiset itse haluavat. PKN kun halusi voittaa viisukarsinnat ja lähteä Wieniin.”

Jussi Halla-aho ja ”heikkolaatuiset eduskuntavaaliehdokkaat”

Jussi Halla-aho kirjoitti Facebookiin päivityksen, jossa hän kutsui ”mamuehdokkaita” toteemiolennoiksi, koristeiksi, sirkushahmoiksi ja heikkolaatuisiksi. Maahanmuuttajataustainen vihreiden Ozan Yanar tarjoutui todistamaan Halla-aholle millainen ehdokas hän itse on ja haastoi Halla-ahon väittelyyn mistä tahansa poliittisesta lohkosta. Yanar olisi antanut Halla-ahon valita aiheen.

Halla-aholla ei ollut pokkaa lähteä todistamaan väitteitään. Hän taitaa kuitenkin älykkäänä miehenä tietää, etteivät hänen väitteensä ole totta. Halla-aho vastasi, että ei halua antaa Yanarille huomiota enempää ja antoi ymmärtää, ettei hänellä ei ole tällaiselle hömpötykselle aikaa kalenterissaan. Halla-aho ja Yanar vaihtoivat asiasta Facebookissa kommentteja Yanarin seinällä, ja Halla-aho kirjoitti Facebook-seinälleen seuraavan päivityksen:

”Prrr.
– Obamalla, Barack puhelimessa.
– Moro, täällä on Halla-ahon Jussi. Heitin sulle just haasteen blogissani. Tulepa Suomeen väittelemään kanssani Lähi-Idän politiikasta tai mistä tahansa aiheesta!
– Nyt on kyllä vähän hankalaa kalenterin kanssa…
– Et uskalla ottaa haastetta vastaan?”

Halla-aho yritti nolata Yanarin yrittämällä esittää, että kiireiselle, suurelle ja mahtavalle europarlamentaarikolle on aivan naurettavaa edes ehdotella moista väittelyä. ”Huonolaatuiset maahanmuuttajaehdokkaat” pysyköön lestissään ja olkoon hiljaa kyseenalaistamatta europarlamentaarikkoa. Jälkikäteen Halla-aho yritti sitten selitellä, että hänen mielestään moinen väittely ei toisi mitään lisäarvoa keskusteluun, koska siellä ei saisi rauhassa miettiä sanomisiaan.

”Mitä lisäarvoa nopeatempoinen ja ajallisesti hyvin rajoittunut keskustelu ”kasvokkain” tuo suhteessa esimerkiksi tällaiseen keskusteluun, jossa kummallakin on aikaa rauhassa miettiä sanomisiaan? Minun mielestäni ei juuri mitään.”

Tuskin siellä Brysselissäkään voidaan kaikkia asioita hoitaa netin tai somen kautta. Sielläkin voi joutua joskus reagoimaan nopeatempoisesti ja aikaakin on usein rajoitetusti. Joskus poliitikkokin joutuu liikkumaan myös sinne omalle epämukavuusalueelleen.

Kuitenkin kiireisellä europarlamentaarikolla on kuitenkin ollut aikaa kirjoitella Facebookiin aiheesta ja samalla hän on kuittaillut Yanarille siitä, ettei tämä istu 24/7 Facebookissa.

 ”Eikö se nyt ole jo tullut selväksi, että en? Ei ole mitään tarvetta, eikä sellainen tilaisuus palvelisi keskustelua millään tavalla. Ozanin vaalikampanjaa varmasti kyllä.

Tässähän Ozanillakin olisi koko illan ollut hyvä tilaisuus keskustella kanssani, mutta ei näy kiinnostavan.”

Halla-ahollahan olisi nyt tilaisuus todistaa, ettei ”mamujatyrkkyjä ja nevöhööd somaleja” kuitenkaan kukaan äänestä. Halla-aho antoi jo mamutaustaisille ehdokkaille näkyvyyttä aloittamalla keskustelun mamutaustaisten ehdokkaiden pätevyydestä. Voisihan Halla-aho nyt testata teoriaansa käytännössä. Jos kerran kukaan ei kuitenkaan uskalla mamutaustaisia äänestää, niin eihän näkyvyyden heidän vaalikampanjoilleen pitäisi olla ”uhka” Halla-aholle ja hänen teorialleen.

”En muistaakseni ole missään kohdassa arvostellut maahanmuuttajaehdokkaiden osaamista tai työhistoriaa. Sen sijaan olen arvostellut substanssin köyhyyttä, siis muun kuin oman toiseuden ja yleisen rasismikitinän.”

Ehdokkaita kutsutaan heikkolaatuisiksi, mutta heidän osaamistaan ei muka arvostella? Luomansa mielikuvan mukaan Halla-ahon pitäisi pestä helposti tällaiset ”heikkolaatuiset noviisit” väittelyssä. Aikaakin olisi rajoitetusti, joten homman pitäisi siis olla helppo ja nopea nakki Halla-aholle…

”Katja: Ei yhden (tai kahden) asian politikoinnissa sinänsä ole mitään vikaa, jos ne asiat ovat sellaisia, joita suuri joukko äänestäjiä pitää yhteiskunnallisesti tärkeinä. Omasta mielestäni, samoin kuin kaiketi äänestäjieni mielestä, maahanmuuton ongelmat ovat tällaisia asioita.

Monella mamuehdokkaalla, jos kohta myös monella suomalaisella, ainoa sisältö tuntuu olevan se, että persut ovat rasisteja ja puhuvat maahanmuutosta väärällä tavalla. Se, ovatko persut rasisteja vai eivät, ei selvästikään ole niin painava asia, että sillä pääsisi eduskuntaan. Ei myöskään oman maahanmuuttajuuden hehkuttaminen.

Kaikkien vaalien alla toki on niitä, jotka tällä reseptillä yrittävät, mutta menestys on ollut heikkoa.”

Kun kyseessä on Halla-ahon ihmisten alhaisimmilla tunteilla ratsastava, tällä hetkellä pitkälti maailman huonon taloustilanteen takia suosittu agenda on ok olla ”yhden asian ehdokas”, mutta jos kyseessä onkin asia, jolla ei heti saa suurta äänestäjäjoukkoa ei yhden agendan ehdokkaana oleminen olekaan enää ok. Haiskahtaa vahvasti kaksoisstandardilta. Ei sillä rasismillakaan ole aina päästy eduskuntaan. Tosin ne maahanmuuttajataustaiset ehdokkaat, joiden seuraajana tai kaverina olen itse Facebookissa kirjoittelevat kyllä muustakin kuin maahanmuuttajuudestaan tai rasismin vastustamisesta, joten en pysty allekirjoittamaan heidän kohdallaan yhden agendan väitettä.

Jos maahanmuuton ongelmakohdista keskustellaan esimerkiksi ihmiset eläimiksi leimaten, niin se ei ole mitään asioita edistävää keskustelua. On käsittämätöntä, että Halla-aho itse puhuu ihmisjoukoista kuin he eivät olisi ihmisiä lainkaan ja sitten hän enemmän tai vähemmän tosissaan ihmettelee, kun joku älähtää. Maahanmuuton ongelmakohdista voidaan keskustella joko ratkaisukeskeisesti tai rasismilähtöisesti. Jälkimmäisen ei tulisi kuulua valistuneen maailman politiikkaan.

”Puolueita taas olen arvostellut siitä, että ne ottavat tällaisia hahmoja listalleen imagosyistä. Uskon, että tämä ei lisää pätevienkään mamuehdokkaiden mahdollisuuksia vaan pikemminkin heikentää niitä.”

Vaikka Halla-aho ei Ozan Yanaria nimeltä alkuperäisessä kirjoituksessa maininnutkaan Halla-aho kuitenkin väitti, että ei ole päteviä maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita kutsumalla ehdokkaita heikkolaatuisiksi. Ilmeisesti Halla-aho on mielestään ollut aikanaan itse pätevä ehdokas. Millainen maahanmuuttajataustainen ehdokas sitten olisi Halla-ahon mielestä pätevä? Kysyin asiaa Halla-aholta Yanarin seinällä olevassa keskusteluketjussa, mutta hän ei ole vielä vastannut. Jos esimerkiksi Ozan Yanar ei ole pätevä ehdokas, mutta Jussi Halla-aho on mielestään ollut, niin voidaanko tästä tulkita, että maahanmuuttajataustaisilla ehdokkailla tulisi olla Halla-ahon mielestä tiukemmat pätevyyskriteerit kansanedustajaehdokkuuteen kuin kantasuomalaisilla?

Jos joku ei näe ehdokasta kuin ehdokkaan etnisenä taustana, niin se on totta kai väärin. Itse olen useaan otteeseen todennut olevani kiintiöiden vastustaja, koska ne eivät mielestäni edistä aitoa tasa-arvoa. Jos ihmistä kohdellaan minkään ominaisuutensa takia ”kiintiöhahmona” tai ”ei-vakavasti-otettavana söpönä pehmoleluna”, niin tämä on erittäin väärin. Se, jos ihminen saa muilta tällaista kohtelua ei välttämättä tee hänestä epäpätevää ehdokasta. Muutaman kerran jatkokeskustelussa on jo tulkittu, että Halla-ahon ajatukseen kriittisesti suhtautuminen kiistää maahanmuuttajien ”kiintiökokemukset”. Ei, ei kiistä. On erittäin valitettavaa jos tällaisia kokemuksia on ja niistä tulee totta kai keskustella, mutta ei leimaamalla kaikki maahanmuuttajataustaiset ehdokkaat epäpäteviksi mahdollisen saadun epäsopivan kohtelun takia.

Totta kai maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita tulee puolueisiin lisää sitä mukaan kun maahanmuuttajataustaisten määrä yhteiskunnassamme lisääntyy. Täten myös maahanmuuttajataustaisia tulee ehdolle vaaleihin. Lopulta heitä menee myös läpi. Luulisi Halla-ahon korkeakoulutettuna miehenä lukeneen sen verran historiaa, että hän tietäisi hieman, miten tällainen prosessi yhteiskunnallisesti toimii. Vähemmistöjen tie vaikuttaviin elimiin on ikävä kyllä usein pitkä. Ottakaamme huomioon, että Suomi sai vasta 2011 ensimmäisen tummaihoisen kansanedustajan. Toki voimme myös kiistellä siitä, miten määritellään ”mamuedustaja”?

Ylipäänsä Halla-aholla tuntuu olevan ajatus siitä, että meillä Halla-ahon sanoin ”monikulttuuriuskoisilla” on jokin universaali yhteinen mieli. Meidänkin joukossamme ihmisillä on erilaisia motiiveja ja kriteerejä ehdokasta valitessamme. On outoa ajatella, että rasismia vastustavan ja vähemmistöjen oikeuksia ajavan tulisi automaattisesti äänestää aina maahanmuuttajataustaista ehdokasta. Ettei Halla-aho pääse valittamaan, ettei niitä maahanmuuttajataustaisia uskalleta itsekään äänestää niin kerrottaneen, että itse olen äänestänyt maahanmuuttajataustaista. Valitsen ehdokkaani hänen ajatustensa ja arvojensa perusteella, en hänen etnisen taustansa perusteella. Mielestäni mikään nyt ehdolla olevien maahanmuuttajataustaisten ehdokkaiden taustoissa tai mielipiteissä ei viittaa siihen, että heitä olisi asetettu ehdolle pelkästään imagosyistä. Ehdokkaat ovat valistuneita ja esittävät asiallisia mielipiteitä. Heillä on kielitaitoa ja koulutusta/työkokemusta.

Halla-ahon johtopäätös siitä, että jos maahanmuuttajataustainen ehdokas ei pääsekään läpi, niin hän on ollut vain ”kiintiöehdokas” on kyllä minusta aika yksiviivainen ja perusteeton. Ihan samaahan voitaisiin sitten sanoa kaikista ”erilaisuutta” muodossa tai toisessa edustavista. Jos he eivät pääse läpi, he ovat olleet vain ”ö-luokan kiintiöehdokkaita”. Eihän se nyt todellisuudessa ihan näin yksiselitteistä ole. Läpipääsy on kiinni monesta asiasta.

Miten esimerkiksi kirkkoslaavin tohtori sitten on pätevä kansanedustajan tehtävään? En aliarvioi Halla-ahon koulutusta, mutta miten se Halla-ahon itsensä mielestä pätevöittää juuri kansanedustajaksi tai europarlamentaarikoksi? Vertailun vuoksi Ozan Yanar on valtiotieteiden kandidaatti. Korjaus: Ozan Yanar on siis valtiotieteiden kandidaatti. Maisterin opinnot jatkuvat vielä. ”Pätevyysvertailuun” Yanarin ja Halla-ahon välillä tämä ei kuitenkaan olennaisesti vaikuta.

Muistutetaan myös siitä, että Halla-ahon oma loukkaantumiskynnys on hyvin alhainen, vaikka hän suoltaa muista alentavaa tekstiä ja penää kovasti keskustelua. Jään odottamaan kertooko Jussi Halla-aho minulle millainen on hänen mielestään pätevä maahanmuutajataustainen ehdokas vai eikö hänellä kenties ole kiinnostusta keskusteluun?

”Työkyvytön työnhakija tässä päivää!”

Jostakin syystä työttömyysluvuista puhuttaessa unohtuvat usein kokonaan minun kaltaiseni ihmiset. Ihmiset, jotka ovat työkyvyttömiä, mutta ovat pakosta joutuneet roikkumaan työttömyystilastoissa työttöminä työnhakijoina saadakseen työttömyysetuutta. Vaikka olisit kuinka työkyvytön et näet välttämättä saa sairauspäivärahan jälkeen työkyvyttömälle kuuluvaa kuntoutustukea. Voidaan kysyä, ketä tällainen järjestelmä hyödyttää? En todellakaan ole ainoa joka on vastaavassa tilanteessa. Jos huonosti käy, olen taas muutaman kuukauden kuluttua työkyvytön työtön työnhakija.

Ei työkyvyttömästä tule työkykyistä sillä, että hänelle ei myönnetä kuntoutusrahaa. Joskus kyllä tuntuu, että ajatuksena on se, että kun tarpeeksi ihmistä pompotellaan luukulta toiselle, niin työkyky maagisesti palautuu jossakin vaiheessa. Väistämätä ihminen alkaa kokea jossakin vaiheessa, että häntä pidetään pummina, eikä häntä oteta tosissaan.

Ydinkysymys onkin kuinka moni työttömyystilastoissa roikkuva on oikeasti edes käytännössä työmarkkinoiden käytettävissä? Onko mielekästä listata työkyvyttömiä työttömyystilastoihin vain koska turha byrokratia? Todennäköisesti tämä on tapa kaunistella työkyvyttömyyseläketilastoja. Kuntoutusrahan saaja kun toiselta nimeltään työkyvyttömyyseläkeläinen. Eihän se nyt sovi, että väärän ikäisiä ihmisiä on liikaa työkyvyttömyyseläkkeellä, vaikka he kuinka olisivat työkyvyttömiä. Tilastokaunistelu suuntaan ja toiseen on kuitenkin täysin hyödytöntä peliä. Siinä ei voita kukaan, mutta turhan byrokratian rattaisiin joutuvat ihmiset kärsivät ja rahaa palaa.

Tämäkin ongelma ratkeaisi perustulolla. Nykyinen sosiaaliturvamalli on ylipäänsä tehty pitkien ja vakituisten työsuhteiden aikaan. Jyrki Kasvi käytti eräässä Facebook-keskustelussa taannoin loistavaa termiä ”silpputyö”. Elämä on ylipäänsä muuttunut melkoisen vaihtelevaksi ja silppuisaksi. Moni opiskelee vielä myöhemmällä iällä itselleen uuden ammatin. Monella on elämänsä aikana kymmeniä työsuhteita. Ihmisen tulee sopeutua jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Tulisiko myös yhteiskunnan vastata uuden ajan haasteisiin uusilla ajattelumalleilla?

Nykyiset tukimallit voidaan nähdä passivoivina, mutta ei siinä mielessä kuin tätä termiä yleensä käytetään. Ihmiset eivät uskalla tehdä, koska he joutuvat pelkäämään perustoimeentulon menettämistä. Ihmiset eivät voi parantaa omaa elämänlaatuaan, eivätkä he voi hankkia lisätuloja, koska saman tien pitäisi pystyä kokonaan elättämään itsensä kokonaan. ”Silppuyhteiskunnassa” se on yllättävän hankalaa terveellekin puhumattakaan vajaakuntoisista. On paljon pätkätöitä ja osa-aikaisia työsuhteita. Pätkätöissä ja osa-aikaisuudessa voi olla myös uusia mahdollisuuksia ihmisille, jos heidän vain annettaisiin päästä niihin kiinni.

”Silppuyhteiskuntaa” ei välttämättä tarvitse nähdä uhkana, vaan se voidaan nähdä myös mahdollisuutena, jos kehitämme politiikkaa yhdessä kehittyvän yhteiskunnan kanssa sen sijaan, että jäisimme junnaamaan vanhaan. Jotkut väittävät, että aika on ajanut universalistisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi, mutta itse olen eri mieltä. Universalistinen hyvinvointiyhteiskunta ei ole vanhentunut, mutta sitä on aika kehittää paremmaksi ja uusiin haasteisiin sopivammaksi. Nyt tarvitaan rohkeutta siirtyä uudenlaiseen sosiaaliturvamalliin.

Toisaalta jos hyvinvointivaltion haasteiden pohtiminen tuntuu jollekulle ylivoimaisen vaikealta voimme myös soveltaa kansanedustajaehdokas Ilkka Sysimetsän ohjetta:

”Frederikin mielestä Suomesta kyllä löytyy töitä niitä etsiville. Useammat eivät vain viitsi hakea.

- Menkää töihin siitä, vaikka risumetsään perkele! Frederik laukoo.”

”Mutta minähän olen uskovainen!”

Veikkaan, että jokainen meistä on kohdannut joskus ihmistyypin, jolla on hihassaan niin sanotusti kortti, joka tekee hänestä omasta mielestään aina hyvän ihmisen. Aika usein tämä kortti on uskonto. Näiden ihmisten maailmassa logiikka toimii jokseenkin niin, että kun pari kertaa päivässä muistaa sanoa olevansa uskovainen niin on ihan sama, miten käytännössä elämässään toimii ja miten toisia kohtelee. Kun päivän lopuksi muistaa todeta ”Halleluja! Aamen!”, niin seuraavana päivänä voi jatkaa samaan malliin.

Voi haukkua toiset. Voi kiistää toisilta ihmisarvon. Voi korottaa itsensä muita korkeammalle. Voi toimia väärin, ja samalla moralisoida muita samasta toimintamallista. Voi määrätä toisia elämään omaa elämäänsä, kuten itse muka mielestään elää omaansa. Voi hekumoida kidutuksella ja tappamisella. Voi julistaa pettämisen hienoutta. Voi arvostella muiden uskontojen edustajia toisten kontrolloinnista, ja kuitenkin kontrolloida samalla itse muita omalla uskonnollaan. Voi puhua avioliiton pyhyydestä, vaikka on itse useamman kerran eronnut. Voi kokea suureksi uhaksi sen, että muut ihmiset ovat samalla viivalla ja heidätkin otetaan huomioon. Voi julistaa hienoja ohjeita somessa muille, vaikka ei itse elä lainkaan niiden mukaan. Voi huutaa itselleen ymmärrystä ja apua, mutta olla antamatta sitä muille. Kunhan vain muistaa mainita olevansa uskovainen. Uskovainenhan ei voi tehdä väärin, uskovainen ei voi koskaan olla itsekäs, eikä uskovaisen tarvitse tutkailla omaa toimintaansa, sillä emmehän me tekojen kautta pelastu, vaan armon kautta. Tätä voidaan sitten suvereenisti hyväksikäyttää aina kun itselle vain sopii.

 

Soinijakatolilaisuus

 

Näiden ihmisten mielestä vain heidän oma uskontonsa voi taata ihmiselle riittävän arvopohjan, moraalin ja epäitsekkään luonteen. Muut ihmiset ovat huonoja ja moraalittomia. Usein nämä ihmiset kuitenkin ovat itse niitä itsekkyyden perikuvia. Sokeus omia toimia kohtaan estää ihmisen kehittymisen. Eihän sitä tarvitse kehittyä, koska ei ole mitään kehitettävää. Minähän olen näet uskovainen! Ei minun tarvitse kehittyä, eikä tehdä itse mitään, koska Jumalahan sellaiset hommat puolestani hoitaa. Usein tähän ihmisryhmään kuuluvien kanssa väitellessäni ole ajatellut, että menenköhän minäkin mielipuolen määritelmään? Toisaalta en oikeastaan odota enää näiden kanssa erilaista lopputulosta, joten ehkä olen vielä jotenkin järjissäni. Yhtä kehittävää olisi hakea tuolta pihalta kivi, ja yrittää keskustella sen kanssa.

Pyhät kirjat ovat siitä käteviä, että ne eivät sano vastaan. Niiden tulkintaa voi loputtomiin muovata palvelemaan vaikka minkälaisia tarkoituksia. Ihmisiä saattaa taas olla vaikeampi hyväksikäyttää, koska hehän eivät välttämättä toimikaan kuten tällainen ihminen haluaisi heidän toimivan. Siitähän sitten se helvetti repeää. Ei ole olemassa sitä korttia, joka tekee ihmisestä automaattisesti niin sanotun hyvän ihmisen. Miettivätköhän nämä ihmiset koskaan, että arvostaako se heidän Jumalansa tällaista toimintaa? Muutama kristityksi itseään kutsuva nettituttu on aina kovasti mukana leimaamassa esimerkiksi muslimeita. Seuraavaa voisi ajatella jokainen uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta.

”Islam: Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen. (Profeetta Muhammed)

Kristinusko:Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Jeesus Vuorisaarnassa)

Juutalaisuus: Älä tee muille mitään, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän.

Zarathustralaisuus: Ainoastaan sellainen luonne on hyvä, joka ei tee toiselle mitään sellaista, joka ei olisi sille itselleen mieluista tai hyväksi.

Brahmalaisuus: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa.

Buddhalaisuus: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea.

Kungfutselaisuus: Älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle.

Taolaisuus:  Pidä naapurisi saavutuksia kuin omiasi ja hänen tappioitaan kuin omia tappioitasi.”

Sivistyneet ja fiksut ihmiset eivät arvosta itsensä ylentämis- ja toisten alentamisajattelua, vaan katsovat maailmaa ja ihmisyyttä laajemmin. He eivät käytä uskontoaan tai uskonnottomuuttaan hyväkseen, eivätkä koe erilaisuutta uhkana. Heille uskonto tai uskonnottomuus on muutakin kuin oman edun tavoittelua.

Diagnoosin pelko – kun diagnoosista tuli kirosana

Viime aikoina mediassa on noussut koko ajan etenevässä määrin puheenaiheeksi ylidiagnosointi. Diagnosoidaanko ihmisiä liikaa? Lääkitäänkö ihmisiä liikaa? Hoidetaanko ihmisiä liikaa?

”Ylidiagnosointiin liittyy se, että yhä useampi tavallinen vaiva, kuten hiustenlähtö, ylivilkkaus tai vanhempien naisten virtsankarkailu määritellään hoitoa vaativaksi sairaudeksi.

Oma lukunsa ovat terveille ihmisille tehtävät seulonnat, joiden avulla pyritään löytämään vakavia sairauksia ajoissa. Pasternack ei ole vakuuttunut niiden eduista.”

Kyllä, varmasti joissakin tapauksissa tapahtuu ylilääkintää ja joissakin taas alilääkintää. On varmasti ylihoidettuja potilaita ja alihoidettuja potilaita. Vaikea kysymys onkin, missä suhteessa nämä asiat ovat ja miten asiaan voitaisiin saada parannusta käytännössä? Lääkäritkään kun eivät ole jumalia. Ylipäänsä mielestäni yksi hyvä kysymys on onko kukaan terve ja ideaali ihminen? Tarvitseeko ihmisen olla terveen kirjoissa? Kun ihminen saa diagnoosin, ei aina kamalinta ole se diagnoosi vaan se, miten ympäristö suhtautuu ja leimaa. Asetelman terve ja sairas = normaali ja epänormaali pitäisi murtua.

Yhteiskunnassamme ei katsota hyvällä erilaisuutta, joka syö esimerkiksi tehokkuutta. Ylipäänsä sairaudet ja erilaisuus kuitenkin kuuluvat elämään. Suurin osa sairastaa elämänsä aikana. Pitääkö ihmisen olla terve vai voiko sairaanakin elää ihan hyvää elämää? Jos myönnät olevasi sairaana sinut itsesi kanssa ja tyytyväinen, niin saat kummastelevia katseita. Diagnoosi voi olla sekä hyvä, että huono asia. Usein diagnoosi antaa sen nimen asialle, jolloin ihminen voi opetella ymmärtämään sekä tilannetta, että itseään paremmin. Ympäröivät asenteet voivat kuitenkin kääntää diagnoosin huonoksi asiaksi yllättävän helposti.

Jos se virtsankarkailu tai ylivilkkaus ei vaivaa ihmistä itseään, niin silloin sille ei tarvitse tehdä mitään. Toinen kysymys onkin sitten, miten sosiaalisesti suhtaudutaan virtsankarkailuun tai ylivilkkauteen?

Iris Pasternackin asenteesta olin vähän haistelevinani sitä Jani Kokki-asennetta – kun ei tutkita, eikä tiedetä niin kaikki on varmasti kunnossa. En näe säännöllisiä terveystarkastuksia tai seulontoja pahoina asioina, koska on myös salakavalia sairauksia ja vaikka eläisit kuinka terveellisesti voit sairastua. Ei se tarkoita, että ihmisiin pitäisi lietsoa jotakin hysteriaa. Terveydenhuolto on normaali osa elämää. En ole koskaan ollut panikoijatyyppiä terveyden suhteen, ja suosittelen panikoimisesta luopumista kaikille. Totta kai kävin silti lääkärissä, kun kainaloni oli pitkään kipuillut rinnan vierestä. Totta kai helpotuin kun sain tietää, että rinnassa ei ole mitään huolta herättävää. Jokainen on joskus huolestunut terveydestään, ja sekin on täysin normaalia.

Usein pienet kivut ja oireet ovat harmittomia, mutta varmuus harmittomuudesta pidempään jatkuneen oireen kohdalla antaa mielenrauhan. Jos sen sijaan taas on oikeasti syytä lähettää potilas tutkimuksiin, niin ei sitä toki voida jättää tekemättä siksi, että potilas ei huolestuisi asiasta. Diagnosoimatta jättäminen ei sekään ole ratkaisu asioihin. Jostakin syystä sanasta diagnoosi on tullut leimaava kirosana, vaikka jokainen meistä saa elämänsä aikana jos jonkinlaisia diagnooseja nimenomaan siksi, koska sairaudet ja erilaisuuskin kuuluvat elämään. Erilaisuus, koska jotkut asiat kulkevat diagnoosi sanan alla olematta sen kummemmin mitään kamalia ja hirveitä sairauksia. Diagnoosi sanaa on alettu jostakin syystä ihan turhaan pelätä. Eikä sen ”hirveän ja kamalan” sairaudenkaan tarvitse leimata ihmistä, jos me päätämme murtaa ne leimat.

Voidaanko ihmisen elinvuodelle sitten laskea hintaa on oikeastaan jo ihan oma kysymyksensä? Omasta mielestäni elämää ei ylipäänsä voi hinnoitella. Totta kai esimerkiksi hoidoissa pitää uskaltaa siirtyä myös uusille alueille, joskus esimerkiksi lääkkeiden suhteen tätä on tosin tunnuttu toteuttavan hieman liiankin tehokkaasti huomioimatta sitä, että vanhemmatkin valmisteet sopivat toisille potilaille uusia paremmin. Toki kuten jo mainitsinkin lääkärit eivät ole jumalia, eivätkä tietenkään voi ennakoida kaikkea.

Toinen asiaa sivuava kirjoitus oli Miika Pettersonin Onko ADHD uusi homo? Sinänsä kirjoituksessa oli hyvää pointtia, mutta jos nyt siirrytään kokonaan mielen puolelle, niin se ensimmäisen oppitunti asiansa tuntevan hyvän psykologin luona on nimenomaan se, että sinussa ei ole mitään vikaa. Ikävä kyllä huonojakin psykologeja ja myös psykiatreja mahtuu joukkoon, ja he alkavat myös nopeasti leimata koko ammattikuntaa. Diagnoosi, erilaisuus ja tunteet eivät tarkoita, että ihmisessä on mitään vikaa. Ei se, että asioista puhutaan niiden nimillä tarvitse olla leimaavaa. Se leimataanko ihmistä riippuu tosiaan aivan muista asioista kuin siitä, että asialle tulee nimi.

Ihan kuten se leimataanko homoseksuaalia ihmisenä riippuu ihan muista asioista kuin siitä, että ihminen sanoo ääneen olevansa homo. Ihminen on satoja muita asioita sen lisäksi, että hän on homo, ADHD, masentunut, ohitusleikattu tai syöpää sairastava. Diagnoosin tai minkään termin ei tarvitse tarkoittaa sitä, että viesti on ”Sinä olet huono ihminen, ja jos sinua ei voida ”korjata” olet täysin kelvoton”, eikä se psykologilla käyminen tarkoita sitä, että ihmisessä olisi jotakin korjattavaa.

Jos leimoista puhutaan, niin myöskään psykologilla tai psykiatrilla käymiseen ei pitäisi tosiaan lyödä sitä leimaa. Psykologilla voi myös käydä, vaikka ei olisi mitenkään sairas. Aina itse sanon, että jokaisen ihmisen olisi syytä käydä elämässään psykologilla, nimenomaan hyvällä sellaisella. Sanon myös aina, että kukaan ei ole terve ja ajattelen, että ”normaali ihminen” on helvetin rasittava myytti. Ei ihmisen pitäisi joutua kokemaan, että diagnoosi on merkki epänormaaliudesta.

Nämä ovat yhden, monta diagnoosia (jotka allekirjoitan myös itse) saaneen, psykologilla säännöllisesti käyvän ihmisen ajatuksia. Eivät lääkäreiden, lääketehtaiden edustajien tai ”tehokkuusmaniasta” kärsivien poliitikkojen ajatuksia. Minä syön mielialalääkkeitä, enkä tällä hetkellä pärjäisi ilman niitä. Siitä huolimatta olen mielestäni ihan loistava ihminen juuri omana itsenäni. Minä olen minä, eivätkä diagnoosit ole koko minuuteni. Ne ovat osa minua ihan siinä, missä vaikka sekin, että tykkään tatuoinneista tai eläimistä ja luonnosta. Ihmisyys on aina moniulotteinen. Mielenterveyden hoidon ja itsetuntemuksen kehittämisen tulisi olla osa jokaisen ihmisen arkea sen sijaan, että se löisi ihmiseen huonouden leimaa.

”Vaahteramäen Eemeli” on kyllä kieltämättä jokseenkin romanttinen ja kiva ajatus, mutta oliko se vanha kunnon entisaika nyt ihan oikeasti sellaista jos tarkemmin mietitään?

Onko viharetoriikka jo arkea?

Viime vuoden sisään on tullut useamman kerran vastaan tilanne, jossa olen joutunut miettimään pitäisikö internetiin kirjoitetusta viestistä tehdä ilmoitus poliisille? Olen jo useampaan kertaan klikannut nettipoliisien profiileja auki. Minulla on ollut viestin kirjoitusikkuna edessäni avoinna. Olen jopa alkanut jo kirjoittaa. Sitten olen painanut ruksia. Viestit, joiden ilmoittamisesta poliisille olen harkinnut eivät ole olleet mitään kevyttä kamaa minun maailmassani, mutta silti en ole saanut kirjoitettua viestiä loppuun. Tämä pistää miettimään, että missä vaiheessa uhkailusta, vihapuheesta ja omankädenoikeudesta tulee arkea? Pitääkö tappamisella ja kiduttamisella fantasioinnin vakavassa keskustelussa olla hyväksyttävää? Pitääkö omankädenoikeudella uhoaminen hyväksyä? Keskustelu maahanmuuttajista tai pedofiileistä ei ole fiktiota, eikä viihdettä vaan todellista elämää. Keskusteluissa keskustellaan oikeiden henkilöiden pahoinpitelemisestä, kiduttamisesta jopa tappamisesta oikeuden varjolla.

Kun surffailemme internetissä törmäämme päivittäin kaikenlaiseen törkyyn. Itse en osaa turtua esimerkiksi tappouhkauksiin, tuhopolttosuunnitelmiin tai kidutusfantasioihin. Silti minunkin kynnykseni ottaa yhteyttä nettipoliisiin on aika korkea. Moni ei kuitenkaan tällaisia lukiessaan enää olkaansa kohauta. Se on arkea. Todellisen, elävän ihmisen pahoipitelemisestä, tappamisesta ja kiduttamisesta keskusteleminen on jo osittain arkea, jonka yli joko rullataan surutta tai sitten siihen mennään mukaan, koska sananvapaus.

Mieleen tulee myös, että poliisihan näkee kaikenlaista, ei kai heitä nyt tällainen kiinnosta? Muutamana iltana olen istunut pitkään pöydän ääressä hyvin vakavissa mietteissä. Entä jos tuo kirjoittaja tekeekin jotakin? Entä jos se ei olekaan vain vitsiä? Miltä minusta tuntuisi, kun en olisikaan ilmoittanut asiasta poliisille? Olen miettinyt, mitä yhteiskunnasta tulee, kun ihmisten satuttamisella fantasioinnista tulee normi? Onko siitä tullut jo? Poliisilla on resurssipula ja esimerkiksi syytekynnyksen ylittävistä kunnianloukkauksista tulee usein syyttämättäjättämispäätös, koska raha ja aika. Mitä tälle ilmiölle siis voi tehdä? Minä en halua, että viharetoriikkaan turrutaan, ja siitä tulee osa arkea. Yritän kantaa omaa pientä korttani kekoon esimerkiksi bloggaamalla. Joskus kuitenkin iskee se neuvottomuus. Kun et lähde viharetoriikkaan, olet hyysäri. Sinutkin pitää raiskata ja tappaa.

En haluaisi uskoa, että joku kommentoisi tähän, että älä sitten lue niitä! Kysymys ei näet ole mistään minun mielipahastani, vaan ihmisten suhtautumisesta väkivaltaan ja siihen, mikä on asiallista keskustelua. Ei tällaiselta asialta voi minusta sulkea silmiä. Ihmisten tulisi kyetä keskustelemaan asioista ilman tappo- ja kidutusjuttuja. Tulisi olla itsestäänselvyys, että meillä sivistysvaltiossa poliisi ja tuomioistuimet hoitavat asiat. Kuka takaa, että seuraava pedofiilin tai raiskaajan metsästäjän uhri ei ole syytön ihminen? Mitäs sitten kun se syytön makaa vammautuneena sairaalassa? Seuraavat viestit laitoin harkinnan jälkeen eteenpäin nettipoliisi Marko ”Fobba” Forssille. Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni, jos nämä henkilöt pahoinpitelevät jonkun.

”Ootte varmasti lukenu niistä lasten raiskaajista? Yks niistä ainaki asuu Mikkelissä ja jos se menee mun ansaan ni se ihminen saa kärsiä. Toivottavasti saa myös linnassa pesäpallomailaa perseeseen.”

”Olen ollut yhteydessä yhteen näistä miehistä ja pyytänyt ulos. Loput voitte arvata. Ja turha pelätä mun puolesta, koska olen tehnyt tätä ennenkin. Mä olen pelkkä syötti.”

Kyseisessä tapauksessa jutun miehet ovat vankilassa odottamassa tuomion lainvoimaisuutta. En tiedä ketä sitten on ”houkuteltu ansaan”? Johonkin muuhun tekoon syyllistynyttä? Syytöntä? Mielestäni tällaiseen ei pidäkään tottua.