Vihaa ja videopelejä Suomessa

Suomea puhuttaa nyt Hyvinkäällä sattunut ammuskelutapaus, jossa surmansa sai kaksi henkilöä, haavoittuneita tuli seitsemän mukaan lukien työharjoittelussa ollut paikalle saapunut nuori poliisi. Tapaukseen oman kantansa ovat jo lausuneet muun muassa perussuomalaisten Timo Soini ja kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Timo on ollut sitä mieltä, että videopelit ja elokuvat aiheuttavat tällaisia epäterveitä tekoja, ja kehoittanut olemaan varovainen elokuvien ja pelien suhteen. Tietysti Soini jo ehti ratsastaa silläkin uutisankalla, että ampuja olisi keskeyttänyt armeijan. Armeijan keskeyttäminen on kuulemma merkki pahoista ongelmista, ja miehen tulee armeija kestää. Hienoisen ristiriidan näin tässä, että pelit ja elokuvat ovat pahoja, mutta miehen pitäisi kuitenkin käydä koulutus, jossa opetellaan tappamaan. Räsänen on yllättäen aselakien tiukentamisen kannalla.

Ensinnäkin järkkynyt mieli voi saada sen inspiraationsa ihan mistä vain, joten jos tälle linjalle lähdetään ihmiset pitäisi sulkea kupliin, joista ei näe läpi. Suhteellisen tasapainoinen ja todellisuuden tajuinen mieli osaa erottaa toisistaan faktan ja fiktion, ja näiden ero olisikin erittäin tärkeää opettaa lapsille jo pienestä pitäen. Facebookissa on kiertänyt viime päivinä kuva, jossa todetaan, että jos videopelit vaikuttavat ihmisiin, niin suurin osa Facebookin käyttäjistä olisi nyt maajusseja. Toki esimerkiksi lapselle videopelejä ja elokuvia ostettaessaan vanhempien on oikeasti syytä olla tietoisia siitä, mitä peli tai elokuva sisältää, ja muistaa että ei niitä ikärajoja niihin peleihin ja elokuviin ihan päästä ole lätkitty.

Aselakien tiukentamisesta en usko olevan hyötyä, koska tähänkin tekoon käytetyt aseet olivat varastettuja. Mikäli ihminen on sairas, ja haluaa hirveyksiä tehdä ja ihmisiä tappaa, niin senhän hän tekee, tavalla tai toisella. Jos ei ampuma-asetta ole saatavilla niin sitten henkilö toteuttaa tekonsa jollakin muulla tavalla. Ihmiskunnan historiassa olemme monet kerrat saaneet huomata, että ihminen on kekseliäs. Ihminen pystyy tappamaan jopa paljain käsin. Tästä ei taas tulee vetää johtopäätöstä, että kannatan Amerikan mallia, jossa jokaisella on taskussaan tai käsilaukussaan ase. En todellakaan kannata. Niin raadollista kuin se kuitenkin onkin, aseet eivät tapa, ihmiset tappavat.

Ainoa mitä voimme tehdä tällaisten tapausten ehkäisemiseksi on parantaa mielenterveyshuollon resursseja, ja suomalaisetkin saisivat todellakin hylätä asenteen, että jokainen huolehtii vain itsestään. Naapurin leikkaamaton ruoho meitä kyllä vaivaa, mutta lähimmäisen rakkaus ja sen osoittaminen muille ovat edelleen kortilla. Rikosten ehkäisyyn pitää panostaa siitäkin huolimatta, että rikokseton yhteiskunta on utopia, ja kaikkia tekoja ei millään pystytä ehkäisemään. Yksikin ehkäisty teko on kuitenkin kaiken työn arvoinen.

Uuden Suomen blogi-palvelusta luin myös Antti Pesosen mielenkiintoisen kannanoton, jossa Pesonen perustaa olettamuksensa tappamisen ihailusta sille, että tarkka-ampuja Simo Häyhällä on Facebookissa 3600 tykkääjää.

””Amerikkalaisfilmissä nähdään suomalainen tarkka-ampujalegenda Simo Häyhä.” Näin otsikoi juttunsa suuri suomalainen lehti 23.5., eli neljä päivää ennen Hyvinkään joukkosurmaa.” Legendaksi voi tosiaan nousta niin hyvässä kuin pahassa. Kaikkia Simo Häyhän elämästä tai sotahistoriasta kiinnostuneita ei voi leimata tappamisen ihailijoiksi. Jos pitää Häyhän ampumataitoa uskomattomana, se ei tarkoita että ihailee tappamista. Kirjoittajalle ilmeisesti myös sosiaalisen median termit ovat hieman outoja. Melko monelta sivustolta voi nykyään jakaa uutisia Facebookiin painamalla tykkää-nappia, ja se ei tarkoita että pitää varsinaisesti itse uutista hienona asiana. Tuskin Hyvinkään tapahtumia tykkää-napin kautta Facessa jakavat ihmiset mitenkään yleisesti ihailevat kyseistä tapahtumaa tai tappamista. Simo Häyhästä Facebookissa tykkäämistä on puolestaan melkoisen radikaalia yhdistää hetimmiten tappamisen ihailuun.

Peli-, elokuva, aselakihysterian sijaan voisimme ottaa järjen käteen ja miettiä, että mistä tällaiset teot kumpuavat. Vihan tunteminenkin on tervettä, mutta mieleltään tasapainoinen, empatiakykyinen ihminen ei lähde huvikseen tappamaan ihmisiä, vaan pystyy käsittelemään vihansa muilla konsteilla. Siitä huolimatta, että tällaisia juttuja uutisoidaan erittäin näyttävästi, suurin osa ihmisistä osaa edelleen purkaa vihansa terveemmillä tavoilla. Tämä ei toki missään määrin tarkoita, ettäkö ei pitäisi erittäin vakavasti pohtia tällaisten tapahtumien syitä. Syiden pohtiminen on ainoa tapa mahdollisesti ehkäistä tällaisia tekoja tulevaisuudessa.

Itse kuulun ehdottomasti kaikkea väkivaltaa ja sotaa vastustaviin ihmisiin, en todellakaan ihaile sotaa missään määrin, täysin päinvastoin. Minusta sota on täysin turhaa, ja väkivalta todellakin synnyttää vain lisää väkivaltaa. Tämä ei kuitenkaan estä minua olemaan kiinnostunut sotahistoriasta, ja historian kulkuun vaikuttaneista henkilöhahmoista. Asiat on hyvä oppia erottamaan toisistaan, ja tuulesta temmattuja johtopäätöksiä kannattaa välttää vaikka ne omaa näkemystä aukottomasti tukevilta ja äkkiseltään myös oikeilta vaikuttaisivatkin.

Teetä ja sympatiaa

Talvivaaran työntekijöiden kirje medialle oli mennyt jotenkin itseltäni ihan ohi silmien ja korvien tässä kaikessa uutistulvassa, mutta ystävän annettua vinkin käväisin tämän lukemassa. Hohhoijakkaa. Ensinnäkin eihän kaivoksen arvostelu tarkoita sitä, että työntekijät olisivat jotenkin ”koko kansan sylkykuppina”. Toiseksi millä perusteella Talvivaaran arvostelulla olisi vaikutusta alueen muihin elinkeinoihin? Vai että ei sellaista teollisuutta olekaan, jolla ei olisi ympäristövaikutuksia. Me saamme siis saastuttaa kun naapurikin niin tekee, ei kun siis hetkinen…

Jos omalla työpaikallani on ollut jokin ongelma, niin en ole koskaan sitä kieltänyt, vaan olen yrittänyt tehdä työtä asian parantamiseksi. Ovatko suomalaiset oikeasti näin alistuvia lampaita? Jälleen kerran kysyn, missä on se suomalainen sisu? Silläkö pelastetaan näiden työntekijöiden työpaikat, että ongelmilta suljetaan silmät ja jatketaan samaan malliin? Sulkeeko suomalainen kiltisti suunsa ongelmista, kun pomo käskee? Luulisi että työntekijät olisivat jo huolissaan muustakin kuin työpaikastaan.

Someone think of the children-pointtikin oli otettu kirjeessä esille. Työntekijöiden lapset turmeltuvat kun kansa kehtaa arvostella saastuttavaa kaivosta! Voi herranen aika mitä jeesustelua. Silläkö ei ole mitään väliä, millaisessa ympäristössä ne lapset tulevat tulevaisuutensa viettämään… Mikä on sitten asiallista keskustelua? Eikö kyseisen yrityksen toiminnasta saa faktoihin perustuen keskustella? Pitäisikö Talvivaarasta kirjoittaa vain positiivisia uutisia, että ei kukaan loukkaannu? Talvivaaran kaivos tai työntekijät voivat vapaasti tehdä tutkintapyyntöjä kunnianloukkauksista, heillä on oikeus siihen kuten kaikilla muillakin.

Vinkki näille työntekijöille, älkää käykö lukemassa sitä suomi24:en tai Iltapulun keskustelupalstaa, jos tulee helposti paha mieli. Sieltä löytyy asiatonta kirjoittelua ja faktoihin perustumatonta kirjoittelua ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kirjeessä mainittiin tietysti empatian herättämiseksi myös asuntovelat. Vinkki myös niihin liittyen. Älä mitoita velkaasi siten, että lasket työpaikkasi olevan satavarma nakki. Allekirjoittaneella naikkosellakin on näet asuntovelkaa. Kirjeestä tuli mieleeni näkemäni kuvat, joissa eläinkoelaboratorion työntekijät poseeraavat hymyillen kärsivien eläinten keskellä. Mutta toki, onhan se tärkeää että kukaan ei menetä työpaikkaansa. Talvivaaralla on toki oikeus puolustautua, mutta on työntekijöiltä ihan aavistuksen mautonta kirjoittaa tällainen surkutteluvirsi huomioiden yrityksen taustan. Ymmärrän, että yksittäisille työntekijöille tämä on varmasti henkilökohtaisestikin kurja tilanne, mutta ei se parane yrityksen mokia puolustelemalla, tällaisessa tilanteessa myöskään työntekijöillä ei ole mitään velvollisuutta puolustella työnantajansa mokia. Tuskin kukaan nyt voi olla sitä mieltä, että Talvivaaran toiminta on ollut täysin oikeanlaista.

Voimme myös vain arvailla onko kirje oikeasti työntekijöistä lähtöisin, vai onko tämä ollut yrityksen johdon ajatus… Kenen ajatus tämä sitten alunperin olikaan niin sympatian keruu taisi kääntyä itseään vastaan.

Eutanasia, hyvän kuoleman anatomia

Pitkään mielessäni ovat pyörineet aiheet eutanasian laillistamisesta avustettuihin itsemurhiin. En varsinaisesti itse ajattele asiaa hyvänä kuolema, enkä arvokkaana kuolemana. Ei ole hyvää kuolemaa, eikä arvokasta tai vähemmän arvokasta kuolemaa. On vain kuolema, joka voi olla inhimillinen tai epäinhimillinen. Ajattelen eutanasiaa vain inhimillisenä asiana, asiana jossa ihmisen oma päätösvalta omasta elämästään laajenee.

On selvää, että aiheessa on useita ongelmakohtia, joita itse näin lain kannattajanakaan en voi vain sysätä syrjään. Eutanasian lisäksi julkisuudessa on noussut esille asiaa hipovia aiheita vanhusten oikeudesta itsemurhaan, kun he kokevat, että heidän elämänsä on eletty. Britti-tutkijat menivät jo niin pitkälle, että he ottivat esille vanhempien oikeuden surmata vammaisena syntynyt lapsi, koska lapsi ei heistä ole vielä persoona, eikä täten ihminen. Aiheesta keskustellessani kuulin mielenkiintoisen argumentin, että lapsen surmaaminen ei kuulemma poikkea mitenkään aivokuolleen ihmisen hengityskoneen pysäyttämisestä. No, lapsella nyt kuitenkin on aivotoimintaa, lapsi ei ole aivokuollut, ja on selvää että lapsella on jonkinasteinen tietoisuus jo syntyessään. Tämän vuoksi lasta on syntymästään lähtien kohdeltava normaalisti tietoisena ihmisenä.

Vanhusten avustettuihin itsemurhiin palaan vielä sen verran, että jos normaalien vanhuuden vaivojen vaivaama vanhus kokee, että hänen elämänsä jo eletty, eikä elämällä ole yhtään mitään annettavaa tai omalla elämällä ei koeta olevan arvoa, niin silloin henkilöllä on mielestäni mielenterveydellisiä ongelmia. Henkilö on masentunut, ja esimerkiksi vanhuuteen siirryttäessä on toki normaaliakin käydä läpi tietynlaisia masennustunteita. Yleensä nämä masennuksen tunteet liittyvät heikkeneviin kykyihin, ja siihen että elämää on enemmän takana kuin edessä. On kuitenkin älytöntä ajatella, että sairaaloisen kuolemankaipuun alkaminen vaikkapa siellä kahdeksannella kymmenennellä on täysin normaalia. Yhtä älytöntä kuin sanoa, että on normaalia että teini viiltelee itseään ja on masentunut. Toiset vanhukset hyväksyvät vanhetessaan kuoleman osaksi elämää, mutta se on eri asia kuin halu surmata itsensä tai elämänsä kokeminen täysin arvottomaksi.

Vanhuutta ja tietynlaista heikkoutta ei kuitenkaan kannata paeta kuolemaan. Vanhuus tai heikkous ei ole häpeä, joka pitää hävittää. Sen näin monisairaana, vaikkakin nuorena, olen oppinut. Moni vanhus on toipunut vakavastakin masennuksesta, ja saanut elämänsä tasapainoon ja elämisen arvoiseksi, joten muitakin vaihtoehtoja löytyy kuin terveyskeskuksista myytävät itsemurhapillerit. Tässä nousee myös esille hyvä kysymys miten määritellään vanhus? Emmehän me nyt oikeasti voi ajatella, että ikä määrittää elämän arvokkuuden. Miten päin sen arvokkuuden nyt sitten tässä vanhusten itsemurha-asiassa mieltää: Onko vanhus tarpeeksi arvoton kuolemaan vai onko nuori liian arvoton ja kokematon päättämään omasta kohtalostaan?

Todella vaikea kysymys tulee olemaan millainen siitä eutanasia-laista sitten kirjataan. Fyysinen kipu on suhteellisen helppoa määritellä, mutta kuka voi määritellä psyykkisen kivun? Voiko psyykkisen kivun perusteella antaa armokuolemaa? Onko kriteerinä armokuolemaan siis kipu vai sairauden tai tilan kuolemaanjohtavuus? Entäs esimerkiksi locked in-syndrooma? Avustettuja itsemurhia eli ihmisen oikeutta avustettuun kuolemaan kun hän sitä vain kokee haluavansa en koe pitkän linjan mielenterveyspotilaana mahdolliseksi kirjata lakiin minkään ikäisille.

Kokemuksesta puhun, kun sanon, että esimerkiksi mielenterveyspotilaat eivät usein ole kykeneviä päättämään tällaisista asioista missään määrin. En usko, että hoitoalan henkilökuntakaan olisi valmis ottamaan vastaan vastuuta potilaan ”kuolemantuomion” allekirjoittamisesta. On moraalisesti vaikea kysymys onko ihmisellä oltava tässä yhteiskunnassa ”oikeus haluta kuolla” Onko kuoleman oltava missä tahansa elämänvaiheessa ”perusoikeus” vai pitääkö yhteiskunnan toiminnan ja lakien ensisijaisesti tähdätä elämän suojelemiseen? Tavallaan tähän ei ole täysin yksiselitteistä vastausta, mutta eutanasia-lakia kannattavanakin joudun valitsemaan jälkimmäisen. Toki ensimmäinen olisi yhteiskunnalle lyhyellä aikavälillä kannattavampi vaihtoehto, kun esimerkiksi mielenterveyspotilaat surmattaisiin heidän näin toivoessaan.

Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat viime päivinä mesonneet vihreiden kannasta eutanasia-lain suhteen. Jos Hannu on maannut sen 17-vuotta neliraajahalvaantuneena, ja olisi jo vuosia tahtonut eutanasiaa, niin mitä Päivi Räsänen tai Timo Soini voivat sanoa hänelle? Päivi Räsäsen epärealistiset väitteet siitä, että kaikenmaailman kipu on nykyään täysin hoidettavissa ovat myös hyvin kummallisia ja täysin epärealistisia. Soinin puheet siitä, että alkavatko vihreät värväämään tappajia, ovat myös harvinaisen hämmentäviä. Onko Timo tahallaan nyt sekoittanut puurot ja vellit keskenään vai onko hän tosissaan? Onko tämä kenties taas sellainen perussuomalainen vitsi? Moiset seikat saavat minut entistä enemmän kannattamaan pikaista valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Mikäköhän mahtaa olla Soinin tai Räsäsen kanta 10-vuotta aivokuolleena maanneen irrottamiseen hengityskoneesta…

Mielestäni terveydenhuollon pitää kuitenkin keskittyä ensisijaisesti hoitokeinoihin elämän puolesta. Armokuoleman pitää olla ehdottomasti se vihon viimeinen vaihtoehto. Kuolemasta ei saa tulla eutanasia-lain myötä hoitokeinoa, eikä terveyskeskuksen tiskiltä jaettavaa kauppatavaraa, joten lain sisältö on mietittävä hyvin tarkasti.

”Voi harmi ku rikon lakia…”

”Voi harmi ku rikon lakia ja tulen rikkomaan sitä jatkossakin ;)” Tämä on kommentti sattui silmiini Facebookissa Poliisin sivuilta linkitettyyn kolumniin kissoista ja niiden irtipitämisestä. Raapustin ensin pitkän vastauksen henkilölle, ja sitten huomasin, että tämä aihe oikeastaan ansaitsee nyt ihan oman blogi-kirjoituksensa. Kiitokset tästä kirjoituksesta, ja siihen inspiraation antamisesta kuuluvat siis oikeastaan kommentin kirjoittaneelle naishenkilölle. Tämä samaa tuloksetonta vääntöä olen niin monet kerrat internetin ihmemaailmassa käynyt, että on aika tiivistää siihen liittyvät tuntemukset yhden otsikon alle.

Kissat, nuo maagiset olennot, joiden hyvinvointi riippuu toisten ihmisten mukaan nimenomaan siitä, että ne ovat vapaasti ulkona. Kissat, nuo maagiset olennot, jotka voi heittää ovesta ulos aivan surutta. Täytyyhän näissä eläimissä olla jotakin omituista, kun niiden omistajia eivät tiettyjen kissanomistajien mukaan koske Suomen lait lainkaan. ”Mut ku tää on mun mielipide ja mulla on oikeus siihen. Mä en enää jauha tätä…” Jaada-jaada-jaada… Missä vaiheessa lain noudattamisesta tuli mielipide-kysymys? Laista voi olla mitä mieltä vain, mutta sen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen eivät ole mielipide-kysymyksiä. Joko noudatat lakia tai rikot sitä. Meidän yhteiskuntaamme edes hienoisesti koossa pitävä asia on se, että ihmiset ajattelevat että lakia pitää noudattaa tai ainakin sitä jokainen edes jossakin määrin järkevä yksilö teeskentelee noudattavansa. Lemmikkieläimiä koskevaa lakia ei ole mitään järjellistä syytä kyseenalaistaa. Jos lait voidaan kyseenalaistaa,  ja ennen kaikkea niitä voidaan rikkoa ilman järkeviä perusteita, niin mitä tapahtuu tälle yhteiskunnalle? Jos jokainen meistä voi tänään olla noudattamatta lakeja ilman mitään järkevää perustetta, koska tänään on vähän sellainen fiilis ettei oikein huvita olla lainkuuliainen kansalainen, niin mikäli ihminen ei ole pähkinän kokoisilla aivoilla varustettu niin hän tajuaa, että tästä seuraa kaaos.

Kissan irtipitäminen on minusta silkkaa typeryyttä. Se on yhtä typerää kun ajaa ylinopeutta, saada sakot ja haukkua poliiseja Facebookissa mulkuiksi, koska lakihan ei tunnetusti koske juuri minua. Jokainen saa vapaasti olla eri mieltä, jokaisella on ihan täysi oikeus olla typerä jos haluaa. Typeryydestä joutuu vain yleensä maksamaan. Siltikin, että jotkut haluavat käydä kurkkuihini kiinni tämän seurauksena, olen sitä mieltä, että vapaana kissaansa pitävä pitää tietoisesti kissaansa huonosti, ja toimii täysin vastuuttomasti. Yleensä tätä typerää ja vastuutonta käytöstä vielä todellakin huudellaan ylpeänä internetissä…

Nämä hemmot ja hemmottaret jättävät eläimensä heitteille ihan siinä missä kesäkissojen ottajatkin. Ymmärrän jotenkin vielä mikäli joku vanha patu ei ole sisäistänyt asiaa, mutta kissojaan auki pitävät nuoret ihmiset ovat kyllä jo jonkin sortin hölmöyden multihuipentuma. Mikäli ei eläimestä tarpeeksi välitä pitääkseen sitä valvottuna, niin voisi edes ajatella, että irtokissa voi vaikka aiheuttaa auto-onnettomuuden, ja tämän seurauksena joku kaksijalkainen, ihmis-määritelmän alla kulkeva olento, voi menettää henkensä. Mitä jos kissan irtipitäjä itse ajaisi korjausliikkeen seurauksena maantien pientareella fillarilla polkevan ala-asteikäisen lapsen päälle? ”Noo mut hei joku ny vaan vähä rikko lakia. So what?” Välinpitämättömyys on yksi ihmiskunnan pahimmista sairauksista, ja valitettavasti se näyttää olevan parantumaton.

”Mutku mä asun maalla…” Mitä sitten? Eivätkö Suomen lait koske maalla asuvia vai häh? ”Mutku mä en jaksa ulkoiluttaa, mut en haluu pitää kissaa sisällä” Mutku sitten sinun ei pidä ottaa kissaa. Ei sitä koiraakaan oteta, jos sitä ei jakseta ulkoiluttaa. ”Mutku kissan pitää saada olla ulkona…” Mutku nuo minun leopardigekkoni elävät luonnossa eläessään ulkona, mutta täällä Suomen maalla ne elävät terraariossa. Ei ole luonnollista pitää lemmikkejä, ne eivät ole tarkoitettu ihmisten viihdykkeeksi, joten jos lässytät luonnollisuudesta, älä ota lemmikkiä! Mene takaisin sinne luolaan elämään!

Kunpa nämä kaikki kissan irtipitäjät saataisiin vastuuseen liikenteen vaarantamisesta. Alkaisikohan asenne muuttumaan… Roudatkaa kaikki kissojen irtipitoa vastustavat vain jokainen irtokissa eläinsuojaan, jonka pystytte sinne toimittamaan. Joko omistaja jossakin vaiheessa kyllästyy hakemaan kissaansa sieltä, ja järjestää kissalle muunlaisen ulkoilumahdollisuuden tai sitten kissa toivottavasti saa erilaisen kodin tämän toimeenpiteen seurauksena.

Perähikiän Jorpellakin on täysi oikeus olla sitä mieltä, että hänellä on oikeus tappaa ihmisiä ja oikeus rikkoa lakia. Muu yhteiskunta ja virkavalta kuitenkaan eivät tee poikkeusta lakiin Jorpen kohdalla, siksi että naapurin pärstä v**utti, ja pomo oli ruma mulkero ja muija petti, ja koska Jorpella on oikeus. Onkohan monikin syytetty aloittanut puheenvuoronsa oikeussalissa näin: ”Kun mä nyt olen sitä mieltä, että mulla oli oikeus…”

Non köyhiä jollei oo rahaa!

Työllistyminen, tuo maaginen sana, jolla perustellaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Tuorein bongaus on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajan Juhana Vartiaisen kommentti lasten kotihoidosta. Vartiaisen mukana lasten kanssa kotona oleminen on ihanaa velttoilua, jota yhteiskunnan ei pidä kustantaa. No mitä yhteiskunnan ylipäänsä pitää kustantaa, jos aletaan tällä lyhytnäköisellä linjalla ajattelemaan? Miksi ”yhteiskunta kustantaa” terveydenhuoltoa? Miksi ”yhteiskunta kustantaa” julkista liikennettä? Jos ihminen sairastuu, niin kuoleepahan nopeammin pois tämän päivän resursseja kuluttamasta kun ei hoideta. Itsehän kansalaiset päättävät muuttaa sellaisiin paikkoihin, että sieltä ei kävellen töihin mennä, ja on oma vika, jos ei pysty suomalaisella verotuksella omaa autoa ostamaan. Miksi ”yhteiskunta kustantaa” työttömän tai sairaan elämää? Eihän se nyt ole yhteiskunnan asia, jos ihminen jää työttämäksi tai sairastuu. Facebookissa kiertäneestä Nalle-kuvasta tekstiä lainatakseni: Non kato köyhiä jollei oo rahaa!

Mitä helvettiä (suokaa anteeksi kiroiluni) ylipäänsä on tämä mystinen yhteiskunnan kustantaminen? Jokainen meistä maksaa veroja valtiolle. Emmeköhän myös me Juhanan näkökulmasta rupusakkiin kuuluvat niille veroillemme jotakin vastinetta ansaitse? Vai pitäisikö sen sijaan maksaa vähän lisää Nallelle maataloustukia? Ehkä maksaa lisää palkaa Juhanalle, joka soittaa vain suutaan ymmärtämättä asioista mitään? Pitäisikö kustantaa uudet työhuoneet Työ- ja elinkeinotoimiston ja Kelan tädeille ja sedille? Missä maagisessa yksisarvisten maassa tällaiset ihmiset oikein elävät? Oli siellä kotona lapsia tai ei, niin siellä oleminen ei ole aina kivaa ja ihanaa.

Vartiainen esittää myös työllisyyden parantamiseksi eläkeiän vanhuusikärajan nostamista, omistusasuntojen verotuksen kiristämistä, ja yliopistoihin tietyn opiskeluajan jälkeen perittäviä lukukausimaksuja. Miten se eläkeiän vanhuusikärajan nostaminen lisää työllisyyttä, kun kaikki ihmiset eivät nykyäänkään tahdo saada töitä? Äläkä jauha paskaa Juhana, sinä et taatusti nykyisellä koulutuksellasi menisi siivoamaan toisten paskoja ja oksennuksia baarien vessoista alipalkattuna. On ihan turha alkaa aukomaan suuvärkkiään siitä, miten ihmiset eivät ota vastaan muuta kuin koulutustaan vastaavaa työtä. Kyllä suurin osa ottaa vastaan muutakin työtä, mutta ensinnäkin todella koulutettua ei tahdota nykyään kelpuuttaa esimerkiksi kaupan kassalle töihin.

Miten omistusasuntojen verotuksen kiristäminen lisää työllisyyttä? Verojen kiristäminen nyt on ylipäänsä se maaginen taikaratkaisu vaikka ebola-virukseen täällä Suomen maassa. Yliopistojen lukukausimaksuista on helppo puhua, kun omat opiskelut ovat takana päin. Niin kauan kuin opintotuki on nykyisellä tasolla, on turha valittaa opiskelijoille valmistumisajoista. Onpa Juhana itsekin sitä yliopiston penkkiä melkoisen paljon kuluttanut. Etköhän Juhana olisi töihin päässyt vähemmälläkin lukemisella? Ehkä jopa hyödyllisempiin töihin… Kuka maksaa sinun palkkasi Juhana? Kuka maksaa käytännössä sinun elämisesi? Päätyykö minun verorahojani sinun palkanmaksuusi? Minä ajattelen näet samoin sinusta kuin sinä kotiäideistä. Minusta sinulle ei pitäisi maksaa senttiäkään.

Mistä Juhana ajatteli hommata kaikille kotiäideille töitä? Mistä Juhana ajatteli hommata kaikille lapsille hoitopaikat? Millä Juhana ajatteli kustantaa kaiken pahoinvoinnin kulut, kun perheiltä viedään rahat ja töitä ei välttämättä olekaan saatavilla? Niin kauan kuin Suomessa on valta-asemissa moisia möläyttelijöitä, joille yksi plus yksi on aina kaksi, niin tuskin tämän maan tilanne voi paremmaksi muuttuakaan. Veron korotukset ja etuudet pois, siinä on maaginen hyvinvointivaltion yhtälö! Joskus kuitenkin yksi plus yksi voi olla myös yksi… Koulutushan ei tosin takaa älykkyyttä tai viisautta, ja valitettavasti tässäkin tapauksessa sen huomaa. Hukkaan nähtävästi menivät yhteiskunnan kannalta nekin verorahat, jotka Juhanan koulutukseen käytimme.

 

Reinikainen ratkaisee

Ensi töikseni tiistaina koneelle saapuessani törmäsin Mtv3:n juttuun Anneli Auerista ja syyttäjän väitteistä saatananpalvonnasta tekojen yhteydessä. Tutkinnassa mukaan oli otettu huomioon myös Annelin kirje lapsille vankilasta, johon Anneli on piirtänyt hyvin tavanomaisen sydämen, joka muodostuu tribaaleista. Kirjeessä Anneli kertoo lainaanneensa eräältä tädiltä tatuointilehtiä, ja vitsailee että pitäisikö ottaa tatuointi. Mtv3:n uutisotsikko kirkuu ”Poliisi löysi Auerin kirjeestä kummallisia goottikuvioita” 

Tätä juttua lukiessani jälleen kerran ensimmäiset reaktiot olivat suunnaton tyrmistys ja epäusko. Eihän meillä nyt 2000-luvulla, tiedonhaun kulta-aikakaudella, voi olla tällaista! Ensinnäkin suvereenisti jutussa niputetaan goottilaisuus ja saatananpalvonta samaan pakettiin. Toiseksi syyttäjän asiantuntijana toimii 80-luvulla vapaaehtoistyössään saatananpalvontaa kohdannut eläkkeellä oleva opettaja!!! Moni 90-lukua ala-asteella viettänyt muistaa varmasti näiden kiihkouskovaisten asiantuntijoiden luennot kouluissa. Varsinaisia asiantuntijuuden riemuvoittoja. Eihän toki syyttäjä voi tällaisia vakavissaan asiantuntijatodistajiksi pestata. Hyvän sketsin tästä kyllä saisi!

Juttu herättää huolta sekä suomalaisen median kyvystä kirjoittaa asiantuntevia juttuja että ennen kaikkea suomalaisen poliisin kyvystä tutkia todisteita, ja syyttäjien kyvystä värvätä itselleen asiantuntijatodistajia. Jos asiantuntijatodistajaksi ylhäällä mainitussa yhteydessä kelpaa eläkkeellä oleva opettaja, jonka tiedot saatananpalvonnasta ovat 80-luvun laatujulkaisuista, ja joka näkee saatanan joka kulman takana, en tiedä mitä sanoa. Eläkkeellä oleva opettaja, joka näkee diipadaapasydäntribaalissa vuohenpäitä ja vaikka mitä muuta. On kerta toisensa jälkeen huolestuttavampaa seurata suomalaisen poliisin toimia rikosjutuissa. Media olisi saanut tästä loistavan jutun ihmettelemällä suomalaisen poliisin ja syyttäjän toimintaa rikosjuttujen tutkinnassa. Kysymällä, että tällaisia tribaalipiirroksiako salissa esitellään tosissaan todisteina, ja tällaisiako syyttäjien asiantuntijatodistajat ovat? Helsingin Sanomat on tähän asti ainoana mediana julkisesti uskaltanut pitää Auer jutun todisteita edes hieman kummallisina. Hatunnosto tästä Helsingin Sanomille.

Tämä saa jälleen toivomaan, että ei itse satu koskaan olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ties minkälaisia todisteita minustakin saataisiin väännettyä kotini, ulkonäköni, ja vaikka minkä muun perusteella. Olisiko muun muassa japanin kielinen teksti käsivarressani jokin ihmeellinen saatananpalvonta symboli? Olisi mielenkiintoista nähdä Auerin jutun paperit kokonaan. Julkisuuteen tulleita todisteita ei voi pitää kovin kaksisina, lähinnä ne saavat minut kyseenalaistamaan suomalaisen poliisin ja syyttäjän toimintatapoja. Sotkuinen koti tai kaappiin kerätyt tyhjät deodoranttipullot eivät ole todiste murhasta.

En tiedä onko Auer syytön vain syyllinen. Sen sijaan väitän että poliisin ja syyttäjän kannattaisi opetella hankkimaan oikeita todisteita kuvitelmien sijaan. Arvostan suomalaisen poliisin ja oikeuslaitoksen työtä todella paljon, mutta todistelu-puoli on meillä todella pahasti hakusessa. Tarvitsisi todellakin tehdä jotakin, mutta ongelmasta vaietaan. Auerin jutusta on tullut hyvin vahvasti mieleeni vuosi 2004, Bodom ja Nils Gustafsson. Miestä ei saatu vankilaan 60-luvulla, ja ikävä ratkaisematon juttu painoi tutkijoiden mieltä niin, että todisteita jopa ohitettiin suvereenisti, ja loput todisteet yritettiin saada jääräpäisesti istumaan omaan tarinaan. Ulvilaa ja Bodomia yhdistää se, että molemmissa tapauksissa on seikkoja, joiden perusteella paikalla on saattanut hyvinkin olla ulkopuolinen henkilö. Näitä oikeita fyysisiä todisteita ei voida ohittaa, koska ne eivät sovi omaan tarinaan. Tutkija ei ole mikään käsikirjoittaja, tutkijan tehtävänä on selvittää mitä tapahtui.

Bodomin jutussa matkan varrella ilmaantui uusia todistajia, joiden lausunnot olivat jopa ristiriitaisia aikaisempien todistusten kanssa. Uusien todistajien kertomukset täsmäsivät yllättäen tutkijoiden kehittelemaan tarinaan, ja ne olivatkin yllättäen paljon arvokkaampia kuin 60-luvun todistajat tai fyysiset todisteet. Ulvilan tapauksessa poliisin toiminta lasten suhteen on ollut kerrassaan vastenmielistä.

Minä en tiedä mitä tapahtui Ulvilassa tai mitä tapahtui Bodomin rannalla. Minulla ei ole todisteisiin perustuvaa tarinaa kerrottavaksi, eikä ole syyttäjilläkään. Miellämme elävämme oikeusvaltiossa, joten tällainen ongelma pitää nostaa vihdosta viimein pöydälle. Onneksi sentään tuomareilla on ollut ainakin toistaiseksi järki päässä. Gustafssonia ei tuomittu, eikä toistaiseksi Aueriakaan tuomittu, ei näillä todisteilla. Toinen puoliskoni totesi, että mikäli hän olisi tuomari ja hänelle esiteltäisiin tällaisia tribaalikuvia todisteina saatananpalvonnasta hän lätkäisisi syyttäjille sakot oikeuden halventamisesta. En voi muuta kuin yhtyä toisen puoliskoni näkemykseen.

 

Puuro vai velli?

Ilta-Sanomien juttu vaalilupausten toteutumisesta sai minut jälleen kerran kysymään, että mitä ne hemmetin vaalilupaukset ovat? Kansankieleen pitäisi siirtää termi vaalitavoitteet. Ehdokas tai puolue eivät voi näet tehdä mitään vaalilupauksia. Puolueella ja ehdokkaalla voi olla tavoitteita, mitä yritetään viedä läpi, mutta puolueet tai ehdokkaat eivät voi satavarmasti luvata niiden täyttymistä. Miksi ylipäänsä pitää nähdä lupauksia siellä missä on tavoitteita? No tietysti siksi, että pääsisi jälkiviisastelemaan. On eri asia sanoa: ”Lupaan tehdä töitä perustulon kirjaamiseksi lakiin.” kuin sanoa: ”Lupaan, että perustulo kirjataan lakiin.” Myös johtopäätös siitä, että tavoitteen eteen ei ole tehty töitä, koska tavoite ei vielä ole toteutunut, on täysin perusteeton ja harhaanjohtava.

Koomiikkaa huokuu jutussa erityisesti tämä seuraava pätkät:” IS kävi läpi kuuden hallituspuolueen vaaliohjelmat, ja suoria vaalilupauksia niistä oli vaikea edes löytää. Vaaliohjelmat ovat lähinnä toiveita tai tavoitteita.” Ai jaa! Toisaalta asia taitaa olla niin, että Keltainen lehdistö ei halua ymmärtää tätä asiaa, koska jutut vaalitavoitteista ja vaalitoiveista eivät olisi yhtä myyviä kuin jutut, joissa saa kirjoittaa siitä kuinka kaikki politiikassa ovat taas epäonnistuneet. Suomalainen kansa tunnetusti rakastaa ”herrojen” haukkumista yli kaiken, ja media surutta hyödyntää tämän. Journalistisista periaatteista viis.

”Hallituksen keskisuuret puolueet, vihreät ja vasemmistoliitto, eivät oikeasti luvanneet juuri mitään. Vihreillä oli uusi Suomi-julistus paremmasta ja vasemmistoliitontoiveet olivat niin ylimitoitettuja, että ne eivät toteudu pitkään aikaan.”

Vasemmistoliiton tavoitteita kutsutaan siis ylimitoitetuiksi. Kamalasti vaalilupauksia, toiveita, tavoitteita, mitä nämä nyt sitten ovatkin pitäisi olla, mutta niitä ei saisi olla, koska ne eivät kuitenkaan toteudu ja… Siis hetkinen, voiko tässä koko hommassa nyt tehdä mitenkään oikein päin? Miten esimerkiksi minimipalkka lakiin, vähimmäisperusturva tai tietyn tulorajan alittavat tulot verovapaiksi ovat ylimitoitettuja tavoitteita? Näin politiikkaa seuraavan näkökulmasta, nämä asiat ovat tätä päivää. Juuri niitä asioita, joiden eteen pitää tehdä töitä, joiden puolesta pitää puhua. Eikö sellaista asiaa sitten saa ajaa eteenpäin, minkä toteutumiseen voi mennä kauemmin kuin pari päivää… Sontaa on helppo kaataa myös Vihreiden niskaan, jotka todellakin lähtivät hallitusneuvotteluihin mukaan erään nimeltä mainitsemattoman puolueen päätettyä, että he eivät halua olla mukana hallituksessa ja vastuun ottamisessa… Jos jutusta voi jotakin yllättävää hakea niin siinä annetaan postiviinen kuva suomalaisten perinteisesti vihaamasta RKP:stä, ja melkein aukeaman levyisessä kuvassa RKP saa ainoana useamman kuin yhden ylöspäin olevan vihreän peukun. Kuvassa muilla puolueilla on kovasti alaspäin olevia punaisia peukkuja ja kysymysmerkkejä, jutussa sitten vähän vihjaillaan, että no ei se nyt ehkä ihan näin yksiselitteisesti mennytkään tämä homma.

Puolueista kerrotaan, että monessa asiassa tavoitteita on saatu eteenpäin, vaikka niitä ei olekaan saatu vielä loppuun asti. Tämähän nyt voidaan suvereenisti jättää taka-alalle, kun kaikki pitää tapahtua tänään eikä viidestoista päivä. Jälleen kerran ohitetaan kokonaan se, kuinka pitkäjännitteistä monien asioiden läpiajaminen on, eikä ole valitettavasti mitään taikasauvaa, jolla yhteiskunnasta tehdään hyvä juuri tällä sekunnilla. Usein kansalaisten suusta kuulee, että poliitikoilla ei ole todellisuuden tajua. No ei sitä aina näytä kansallakaan olevan, vai halutaanko se välillä tietoisesti hukatakin? Olisikin nyt korkea aika opetella erottamaan nämä puurot ja vellit, lupaukset ja tavoitteet toisistaan. Niin kauan kuin media viljelee sanaa vaalilupaukset jokaisessa politiikkaa vähänkin sivuavassa jutussa, niin tämä taitaa olla mahdoton tehtävä.


Homo homini lupus

Jani Kaaro käsittelee Helsingin Sanomien kolumnissaan koulukiusaamista. Hänen näkökulmansa lähtee siis liikkeelle kenialaisesta paviaaniyhteisöstä. Tutkija Robert Sapolskyn tutkimuksista, joissa seurataan kyseisen paviaaniyhteisön elämää. Kun paviaaniyhteisön aggressiivisimmat koiraat pääsivät käsiksi turistihotellin parkkipaikalta löytyneeseen saastuneeseen ruokaan, ja kuolivat yhteisöön saapui rauha. Tästä Kaaro vetää johtopäätöksensä, että meissä ihmisissäkin on riidanhaastajia ja kiusaajia, joille ei vain ole tehtävissä mitään muuta kuin yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. Kaaron ajatusmallin mukaan tarve kiusata ei voi esimerkiksi johtua onnettomista olosuhteista kiusaajan lapsuudessa, ei mahdollisista psykologisista häiriöistä vaan kyseessä ovat kiusaajan ajatukset, kyseessä on kiusaajan valinta. Ratkaisu, jonka kiusaaja päättää toteuttaa. Kaaro toteaa ylevästi, että kiusaamisen hyväksymiselle ei ole tekosyitä. Kolumnissaan Kaaro mainitsee kolumnissaan myös olleensa kiusattu koko yläasteen ja lukion ensimmäinen luokan ajan.

Kolumni sai loogisestikin suuren suosion ja runsaasti levityskertoja Facebookissa runsaiden hurraa-huutojen kera. Antoihan se tavallaan pahalle kasvot. Kolumni yksilöi pahan, teki sen helpoksi ymmärtää, ja myös helpoksi poistaa. Kun itse luin kolumnia, ensimmäinen reaktioni oli epäusko. Minusta kolumnin ajatusmaailma henki suunnatonta kaksinaismoralismia, ja ajatus siitä että ihmisiä aletaan kategorioida jo lapsesta lähtien siltä pohjalta, että oletko mätä omena vai et sai itselleni kylmänväreet selkäpiihin kulkemaan. Onko Kaaro kuullut esimerkiksi tuplaY-kromosomista? Siihen aikanaan liittyneistä vääristä käsityksistä ja niiden seurauksista yksilöille? Suosittelen tutustumaan aiheeseen. Kaaron kolumnista henkii selvästi ajatus, että hänestä on täysin oikeutettua ja yhteisölle edullista tehdä yksittäisestä kiusaajasta hylkiö, hänhän on sen ansainnut. Silmä silmästä. Yhdestä henkilöstä pitää siis tehdä varoittava esimerkki. Yhden avulla pitää hallita muita seurausten pelolla, sen sijaan että lähdettäisiin etsimään ja ratkaisemaan ongelman syitä. Lapsuuden kokemukset tai elämän kulku eivät siis voi Kaaron mukaan selittää kiusaajan käytöstä, mutta kiusaaminen sai Kaaron hänen sanojensa mukaan keskeyttämään lukion. Kaaro on asiaa mietitttyänsä tullut lopputulokseen, jossa kiusaajia oli vain yksi, joka inspiroi toisia kiusaamaan. Tähän väliin on pakko lainata pätkä kyseisestä kolumnista:

”Olen usein ajatellut, että me ihmiset olemme toinen toistemme termostaatteja. Me säädämme ja jäljittelemme toinen toistemme tunteita, käyttäytymistä ja mielentilaa. Kun porukkaan tulee eloisa ihminen, hän saa eloa koko porukkaan. Kun porukkaan tulee onnellinen ja iloinen ihminen, pieni ilo alkaa kiertämään meissä kaikissa. Ja surkea itsensäsäälijä vetää kaikkia muitakin alas lokaan. Näin se menee koulukiusaamisessakin. Koulukiusatun ongelma ei ole vain se, että kiusaaja kiusaa häntä, vaan se, että kiusaaja säätää muidenkin termostaatin kiusausasentoon. Kun kiusaaja on paikalla, kiusaamisesta tulee uusi normaali, ja muutkin alkavat osallistua siihen. Siksi yhden mädän omenan poistaminen puhdistaisi koko koulun ilmapiiriä, toisin kuin uhrin poistaminen.”

Tämän logiikan mukaan siis kiusaajalla on kuitenkin erittäin suuri vaikutus toisiin. Kaaron termiä lainatakseni pikkukiusaajat eivät siis ole suoranaisesti vastuussa omisista tekemisistään, vaan kiusaaja on vastuussa omien tekemisiensä lisäksi kaikkien pikkukiusaajien tekemisistä. Kuitenkaan muiden tekemisillä ei voi olla merkitystä kiusaajaan. Kuten jokainen voi todeta Jani Kaaron logiikka ontuu melkoisesti. Kiusaaja on siis näkemyksen mukaan tietynlainen ultimaalinen paha. Syyllinen, jolla ei ole toivoa muutoksesta eikä toisenlaisesta elämästä. Kiusaaja on kiusaaja jo syntyessään. Minun silmissäni tämä menee samaan kastiin kuin perisynti. Täyttä roskaa molemmat! En oikeuta kiusaamista missään määrin, siksi kiusaajien kiusaamisen syihin pitää puuttua, sen sijaan että kiusaaja vain siirretään uusien uhrien luo. Tässä täytyy jälleen kerran muistuttaa siitä ymmärtämisen ja hyväksymisen erittäin olennaisesta erosta. Ainakin Kaarolta nämä ovat menneet sekaisin kuin puurot, vellit ja liemet konsanaan.

Allekirjoitan sosiaalisen lumipallo-ilmiön, me seuraamme toistemme tekemisiä, ja mitä useampi asian tekemistä toistaa sitä todennäköisemmin tekemisestä tulee jossakin vaiheessa tietylle sosiaaliselle porukalle normi. Tämähän on nähtävissä jo suhtautumisesssa tähän kolumniin, on normi että kiusaaja on täysin paha ja sieluton ihminen, pelkkä öykkäri. Itselleni iski kuitenkin silmään ajatus, että omaa ja toistenkin käytöstä voi vastuuttaa muilla, mutta yksi kiusaaja on se, jonka täytyy olla lopulta siinä lopullisessa vastuussa kaikkien tekemisistä ilman ”selittelyjä”. Toinen ajatus, jota en todellakaan allekirjoita on se, että ihmisen voi jo ensimmäisellä luokalla kategorioida niin sanotuksi mädäksi omenaksi.

Minä olin koulumaailmassa pitkälti se sosiaalisten piirien ulkopuolinen, milloin meikkasin väärin ja milloin käyttäydyin väärin, ja milloin mitäkin. En kuitenkaan syytä tästä mitään ultimaalista pahaa, jotta minun olisi helpompi käsitellä asioita. Minusta tölvijät ja kiusaajat olivat lähinnä onnettomia ihmisiä, joiden toivoin saavat asiansa kuntoon. He olivat ihmisiä, joiden piti esittää kovaa saadakseen edes jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää. He eivät olleet yhtään sen kummemmin pahoja kuin minäkään. Kun me ihmiset itse teemme jotakin typerää tai elämä ei suju, me haluamme ymmärrystä ja haemme sitä kertomalla elämämme eri vaiheista, mahdollisista tragedioista elämässämme. Etsimme mahdollisia syitä. Sen sijaan kun naapurin Kylli tekee jotakin, sitä ei voi ”puolustella”. Aikuisten ihmisten halu ymmärtää ja kyky käsitellä ihmisyyttä loppuu, kun kyse ei olekaan enää meistä itsestämme. Itsekkyyttä, sitä meissä kaikissa on jonkin verran, mutta rajansa kaikella! Se mikä niin Kaaron kolumnissa kuin ylipäänsä tällaisessa asenteessa pistää savun nousemaan korvista on se, että itse uhrin asemaa käytetään keppihevosena kivien heittelyyn, jotta saadaan tuomittua toiset kokonaan täysin kelvottomiksi ja toivottomiksi ihmisiksi. Ajattelemme, että toisen on pakko olla jotenkin huonompi ihminen kuin meidän itsemme, eihän hän muutoin tuollaista tekisi.

Kiusaaminen jättää jäljet. Aivan totta. Ihan samalla tavalla niitä jälkiä ihmiseen jättää turvaton lapsuus, heitteillejättäminen, hyväksikäyttö, väkivalta ynnä muut kauheudet. Asetelma me kiusatut ja nuo kiusaajat, säilyy vielä kymmeniä vuosia koulunpihan taakse jättämisen jälkeenkin. Katkeruus ja vihakin ovat normaaleja tunteita, ja niitä pitää käydä läpi. Jos pakenee esimerkiksi koulukiusaamista loputtomiin sen taakse, että on olemassa yksinkertaisesti pahoja ihmisiä, niin ei koskaan opi kohtaamaan sitä miten onnettomia kiusaajat lopulta ovat olleet, Miten heillä ei ole ollut rohkeutta olla oma itsensä. Menneisyyden haamuista ei pääse koskaan eroon, jos ei koskaan oikeasti kohtaa niitä.

Sen sijaan, että selittelee toisen olevan se ultimaalinen paha, voi kohdata sen totuuden että kyseessä on ihminen. Pikkuriikkinen ihminen suuressa maailmassa kuten minäkin, oikeastaan ihan samanlainen ihminen. Sillä on nenä, sillä on silmät, sillä on aivot, se voi oppia, ja sillä on sydänkin siellä jossakin, ja se voi hyvin suurella todennäköisyydellä tuntea. Sängyn alla oleva mörkö onkin sängyltä pudonnut pehmolelu, joka muuttui ihmismielen pimeissä sopukoissa joksikin paljon suuremmaksi ja pelottavammaksi. Mörkö saa sinut tuntemaan itsesi pieneksi ja pelokkaaksi, vaikka oikeasti mörkö ei olekaan mörkö lainkaan. Mitä vahvemmaksi ihminen tulee itse, sitä enemmän sitä oppii, että loppupeleissä kysymys ei olekaan loputtomiin siitä toisesta, jossakin vaiheessa kysymys on minusta. Siitä miten minä pääsen asiasta yli. Elänkö itse vain annanko toisten määritellä koko loppuelämäni miten minä elän,  koska heillä on tai oli omia ongelmia? Nouse siis kiusaajan rautanyrkin alta, ja näytä että se rautanyrkki onkin tosiasiassa vain paperia! Ei kiusaaja yleensä ole erityisesti juuri sinua vastaan, kiusaaja on itseään vastaan ja täten usein tavallaan koko maailmaa vastaan.

Kaaron kolumnissa minua jäi askarruttamaan erityisesti se mihin ne kiusaajat sitten pitäisi laittaa, mitä heille pitäisi tehdä? Millaiseen lajiteluun tällainen ajattelu johtaa? Aletaanko kiusaajalle hokea, että hän ei koskaan voi ollakaan muuta kuin säälittävä kiusaaja? Lykätäänkö kiusaajat saman tien vankilaan, koska rikollisiahan heistä tulee kuitenkin? Omat mielikuvani tässä vaiheessa ovat hieman keskitysleirimäiset. Onko ongelmien siirtäminen koskaan ratkaisu? Itse taistelin aikanani entisessä työpaikassani pitkään narsistista pomoa vastaan, en tehnyt sitä itseni vuoksi, sillä minä en koskaan halunnut uraa kyseisessä työpaikassa. Yritin korjata tilannetta työtovereideni, ja tulevien työntekijöiden vuoksi, sillä he ovat aivan yhtä arvokkaita kuin minäkin. Oikeastaan oman arvonsa tajuaminen lähtee siitä, että tunnustaa toisten ihmisten arvon, myös niiden itselle etäisempien ja epämiellyttävämpien ihmisten arvon. Sen sijaan että tuomitsen toiset, käännän heille selkäni ja haluan rangaista heitä, voin antaa anteeksi, ojentaa käteni ja yrittää mahdollisesti jopa auttaa heitä. Pienen lapsen ei tarvitse kyetä tällaiseen ajatteluun, mutta lapsellekin voidaan opettaa, että toiset ovat arvokkaita, sinä olet arvokas ja koska sinä olet arvokas, sinä et saa antaa toisten nujertaa itseäsi. Kaiken ahdistuksen ja pelon jälkeen sen mädän omenan sisällä onkin oikeasti vain pienen pieniä matoja.

”Oletteko siis koskaan miettineet, millainen maailmamme olisi, jos meillä olisi jokin keino rangaista ja saada kuriin kaikki nämä kiusaajat, häiriköt, etuilijat ja päällepuhujat; aggressiiviset öykkärit, jotka ottavat itselleen oikeuksia, joita he eivät soisi muille?” 

Kaaro syyllistyy tässä kolumnissa ihan samaan kuin kiusaaja, ottaa itselleen oikeuksia, joita ei soisi muille. Hän ottaa käsiinsä oikeuden tuomita muita, mutta ei anna tätä oikeutta muille. Katkeruus, tuo tunne joka satuttaa aina eniten sitä, joka tuntee katkeruutta. Tarvitseeko kenenkään enää kysyä miksi maailma ei ole parempi paikka?