Kieltäminen, suomalaisen yhteiskunnan vitsaus

Maire Hellsten kirjoittaa Uuden Suomen puheenvuorossa, että perussuomalaisuus on maamme vitsaus, ja jatkossa Hellstenin mielestä pitäisi ehdottomasti tehokkaammin valvoa tai jopa rajoittaa vaarallisia poliittisia ideologioita. Hellsten heittää kirjoituksensa lopussa ilmoille vertauksen Hitlerin ja natsien valtaannoususta.

”On vaarallista, että perussuomalaisten kaltainen puolue on ylipäätään päässyt kohoamaan nykyiseen asemaansa ja esittämään kärkeviä äänenpainojaan ja rasistisia ym. ym. häpeämättömiä letkautuksiaan julkisessa mediassa. Lainsäädännöllisesti pitäisi olla mahdollista rajoittaa persujen kaltaisten nationalistipuolueiden valtaannousu. Käsittämätöntä, että menneiltä vuosikymmeniltä ei olla opittu mitään, jos tätä asiaa verrataan esimerkiksi natsien nousuun ja Hitleriin, joka hänkin pääsi valtaan suuren kansallisen suosion saattelemana vaan miten kävikään!? – Ei käynyt hyvin!”

Tässä vaiheessa pitää hengittää syvään, ja todeta jälleen kerran että ei todellakaan ole puolueesta kiinni kuka sortuu argumentoinnin perusvirheisiin. Ensinnäkin edelleen yksittäinen perussuomalaisten jäsen ei ole koko puolue. Toiseksi mikäli puolueen puolueohjelmassa ei ole mitään Suomen lain vastaista, ei puolueen toimintaa voida lain avulla rajoittaa, ja näin sen pitääkin olla. Se, että moni perussuomalainen on eri mieltä kaltaiseni punaviherhipin tai Hellstenin kaltaisen kokoomuslaisen kanssa, ei tarkoita että perussuomalaisen puolueen toimintaa pitäisi rajoittaa tai kieltää. Myöskään se, että puolueen riveihin hakeutuu helposti suorastaan rasistisia yksilöitä, ei tarkoita että puolueohjelmaan olisi lisätty samantien kohta ”Kannatamme täysin avoimesti ja häikäilemättä rasismia”.

Hellstenin ajatusmalli voi johtaa pahimmillaan tietyille tahoille epämieluisten mielipiteiden ennakkosensuuriin, ja tästä ei ole enää kovinkaan pitkämatka seuraavaksi Pohjois-Koreaksi. Se mikä Hellstenin tekstissä sotii pahasti omaa ajatusmaailmaani vastaan on se, että kaikenlaisten toisinajattelijoiden mielipiteitä pitäisi sensuroida tai toimia rajoittaa ikään kuin yhteiskunnalle vaarallisina. Se, että joku on eurovastainen eikä ole täten samaa mieltä minun kanssani ei tarkoita, että minä vaatisin tai minulla olisi mitään oikeuksia vaatia hänen mielipiteelleen ilmaisukieltoa. On sanomattakin selvää, että tällainen on jo erittäin radikaalia sananvapauden rajoittamista.

Perussuomalaisten kieltäminen ei ole ratkaisu mihinkään, siitä ei ole hyötyä kenellekään. En koskaan äänestäisi perussuomalaisia, mutta en voi missään määrin allekirjoittaa Hellstenin tekstiä, joka on mielestäni hyvin mutkat suoriksi vetävä, ja asioita hänen mielipiteelleen edullisesti yksinkertaistava. En halua elää kielto-yhteiskunnassa, tämä tarkoittaa myös sitä, että en halua kieltää perussuomalaista puoluetta, vaikka yksittäisten perussuomalaisten toilailut ja möläytykset ovatkin olleet välillä erittäin kyseenalaista kuvaa antavia ja jopa absurdeja.

Poissa silmistä poissa mielestä, on aina erittäin huolestuttava linja. Tämän linjan kautta ilmiöitä ja aatteita ajetaan maan alle, joka ei ole koskaan hyvä asia. Jos kiellämme perussuomalaiset tai kiellämme vaikka sen Finnish Defence Leaguen  tai ihan mitä vain vastaavaa se ei poista rasismia tai suvaitsemattomuutta. Kielto-yhteiskunta ei toivottavasti ole se uusi uljas yhteiskuntamme. Mielenkiintoista on myös miten määritellään vaarallinen poliittinen ideologia. Tässä tapauksessa se taitaa olla vain ideologia, jota itse ei kannateta… Muistutan vielä lopuksi, että Hellstenilläkin on täysi oikeus ilmaista mielipiteensä. Itse en kuitenkaan voi kirjoitusta allekirjoittaa, vaikka en puhaviherhippinä juuri mistään perussuomalaisten kanssa samaa mieltä olekaan, ja olen suurella hämmästyksellä monen heidän edustajansa touhuja seurannutkin.

”Mitä muita syitä tarvitaan vielä, että voisin sanoa vihaavani perussuomalaista ideologiaa?”  

 

Oppiako vai eikö oppia?

Opiskelua ja kouluttautumista tunnutaan nykyään useiten miettivän yksisilmäisesti taloudellisesta näkökulmasta. Jatkuvasti yritetään aikaistaa nuorten ammatinvalintaa, ja koulutuksen ainoana funktiona nähdään ammattiin kouluttautuminen. Hurjimman vision omaavat kannattavat jopa lukion muuttamista ammattikoulutukseksi, ja ammattiaineiden valitsemista jo ala-asteikäisenä. Onpahan jo kuultu ajatusta siitäkin, että ”harrasteluontoinen koulutus” tulisi kustantaa itse, ja vain niiden koulutuksen kustantaisi yhteiskunta, jotka työllistyvät kyseiseen ammattiin. Tällaisten visioiden omaavien mielissä yleissivistys on turhaa ja tarpeetonta, koulutusjärjestelmän ainoa tavoite on tuottaa toimivia työläisiä ammatteihin. Tässä vaiheessa voisi myös jälleen kerran muistuttaa, että meillä ei ole kristallipalloa, eikä korteista ennustaminenkaan liene se luotettavin tapa ennustaa yksilön työllistymistä. Jälkimmäisen vision omaava ei ole tainnut miettiä, että mitä sitten tehdään, jos yhteiskunta on maksanut koulutuksen, ja henkilö ei työllistykään? Maksaako yksilö yhteiskunnan tuen takaisin vai? Mitä sitten, jos yksilö, jota ei ole tuettu, työllistyy? Maksetaanko hänelle tukea jälkikäteen? Selvää on, että tällainen järjestelmä ei mitenkään voi olla toimiva ja tasapuolinen, eikä tue esimerkiksi köyhemmästä perheestä tulevan yksilön maisterihaaveita.

Nämä ihmiset unohtavat kokonaan sen, että toimivan demokraattisen yhteiskunnan perustana on se, että kansalaiset omaavat tietyt tiedot ja taidot, ja osaavat etsiä tietoa. Yleissivistys on tärkeässä roolissa ihmisen jokaisessa päivässä. Ilman yleissivistystä ihmisen on vaikea tehdä esimerkiksi äänestyspäätöstä tai asioida virastoissa. Tällaisia ihmisiä on helpompi ohjailla ja hyväksikäyttää vaikkapa työnantajan toimesta. Vaikka taannoin provosoivasti keltainen lehdistö otsikoikin tyhmyyden olevan toimivan demokratian suurin este, niin tavallaan tämän voi allekirjoittaa. Joskin itse muotoilisin asian niin, että sivistymättömyys on toimivan demokratian suurin este. Mielestäni näet kukaan ei ole tyhmä. Jokaisella meillä on mahdollisuus oppia asioita, kun jokaiselle oppijalle annetaan tukea ja mahdollisuus. Tämä ei suinkaan tarkoita, että jokaisen pitäisi lukea maisteriksi. Kaikki eivät halua maisteriksi, eikä sivistyksen edellytys missään määrin ole maisterin tutkinto. Jokaisella on mahdollisuus, ja täytyy olla mahdollisuus, olla sivistynyt. Siivoojat ja roskakuskit voivat olla ihan yhtä sivistyneitä, ja jokainen ammatti ja omat unelmat ovat arvokkaita. Koulutuksen pitää kuitenkin olla mahdollista kaikille.

Kaikissa oppilaitoksissa on nykyään myös jatkuva ja hektinen läpipääsemisen paine. Ketään ei oikeastaan kiinnosta mitä opiskelijat oppivat, mitä heille jää kursseista ja opetuksesta käteen. Ainoa tavoite on läpäistä koulutus mahdollisimman nopeasti. Tämä toki väistämättä vaikuttaa myös niiden koulunkäyntiin, jotka ovat oikeasti todella kiinnostuneita käymästään koulutuksesta, ja tahtoisivat omaksua mahdollisimman paljon tietoa. Tiedon omaksumiselle ja oppimisprosessille ei enää ole tilaa, suorittaminen on ajatunut koulutusjärjelmän pääasian ohi. Jatkuvasti pitäisi valmistua nopeammin ja olla tehokkaampi huolimatta siitä, että käytännössä päätoiminen opiskelu on mahdotonta. Päätoimisella tarkoitan loogisestikin sitä, että opiskelija ei ole pakotettu käymään töissä samalla, vaan hän saa keskittyä opintoihinsa. Kylmä tosi asia on myös, että emme koskaan pääse tilanteeseen, jossa koulutus vaihtoehdot ja työelämän tarpeet kulkevat täysin käsi kädessä. En ylipäänsä tiedä mistä tällainen hölmö visio on saanut alkunsa. Tilanteet muuttuvat nopeasti, ja koulutusohjelman suunnittelu ja käytiin potkaiseminen vie aikaa. Koulutuksella on muutakin merkitystä kuin ammatin saaminen.

On erittäin surullista, että meillä käytetään suuret summat ammattilaisten kouluttamiseen, ja ainoa asia, jota tuntuu monelle jäävän käteen on paperi. Luulisi järjenkin sanovan, että tällainen sijoitus on huono sijoitus niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta. Pahin visio on se, että pian meiltä valmistuu lääkäreitä, jotka eivät erota munuaista maksasta, koska ainoa heille ulkopuolelta asettettu tavoite on nopea valmistuminen. On ylevä ajatus, että ihminen itse on ainoa, joka asettaa itselleen tavoitteita, mutta käytännössä se ei voi nykyisellään mitenkään toimia.

Oppilaitoksissa pitäisi enemmän kannustaa nimenomaan omien tavoitteiden luomiseen, ja omien oppimistapojen ja vahvuuksien löytämiseen. Emme voi luoda standarditavoitteita ja oppimistapoja, joiden ehdoilla kaikkien on mentävä tai pudottava kelkasta. Tai voimme, ja olemme niin tehneetkin, mutta se ei lopulta palvele ketään, ja se on täysin tehotonta, eikä ainakaan ehkäise nuorten syrjäytymistä yhteiskunnassa. Näennäisen tehokkuuden sijaan, meidän pitäisi pyrkiä oikeasti toimiviin ja hyviin ratkaisuihin myös koulutusmaailmassa. Näin sekä yksilö että yhteiskunta voittavat.

Opettajan tulisi myös oikeasti olla opiskelijan käytettävissä kouluaikana. Itsenäiseen tiedonhakuun kannustaminen on hyvä asia, mutta kärjistettynä opiskelija voi katsoa Googlesta kotonakin. En syytä opettajia vaan kysyn, onko koulutusjärjestelmämme hektisyys syönyt opettajienkin motivaatiota? Tämä puolestaan kalvaa entistä enemmän opiskelijoiden motivaatiota koulutukseen, ja itseään syövä pyörä on valmis. Sen sijaan, että meillä kehutaan omaa koulutusjärjestelmää sokeasti, pitäisi nyt vihdosta viimein oikeasti avata silmät, ja katsoa missä oikeasti mennään.

Kieltolaki, yleispätevä laastari kaikkeen?

Seksin myyminen ja ostaminen on aina aihe, joka herättää ihmisissä suuria tunteita. Klassinen ratkaisu tunteita herättäviin aiheisiin on kieltäminen. Tuskin kukaan on niin sinisilmäinen, että kuvittelee kieltämisen hävittävän kiusalliset ja vaikeat asiat maan päältä. Poissa silmistä, poissa mielestä tuntuu olevan kuitenkin monen mielestä tehokas tapa kohdata asioita. Seksin ostamisen ja myymisen kriminalisoinnin sijaan tulisi keskittyä siihen, mikä asiassa on se ongelma. Ihmiskauppa, hyväksikäyttö ja alaikäiset seksityöläiset eivät häviä sillä, että seksin ostaminen ja myyminen on rikollista. Kieltäminen on helppo ja yksinkertainen tapa esittää, että asialle yritetään tehdä jotakin. Tapa, joka saa usein myös kannatusta, koska se on helppo tapa. Mutta auttaako se ketään, jota lainsäädännön avulla pitäisi tässä tilanteessa auttaa?

Toki jos kartoitamme asenteita ja asennemuutosta perinteisesti kysymällä ihmisiltä ennen ”kieltolakia” mitä mieltä he ovat seksin ostamisesta, ja sama kysytään lain voimaantulon jälkeen, on hyvin todennäköistä, että muutosta tapahtuu. Toinen kysymys on tapahtuuko ihmisten arvomaailmoissa tai ajatuksissa oikeasti muutosta, vai suhtaudutaanko seksin ostamiseen yleisesti jonkun verran kielteisemmin vain sen vuoksi, että laki kieltää seksin ostamisen, ja lain kanssa pitää olla samaa mieltä. Ruotsissa ja Norjassa seksin ostaminen on kielletty, ja yleinen asenne on jonkin verran tiukentunut kuitenkin seksin ostajien määrän pysyessä suurin piirtein ennallaan.

Järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan kitkemisen näkökulmasta tällaiset kiellot ovat takapakkia kehityksessä. Seksikaupan moraalittomuus on asia, josta jokaisella on oikeus päättää itse. Yhteiskuntamme ja lakimme eivät kuitenkaan voi tuomita koko seksikauppaa moraalittomaksi niin kauan kuin seksin myyminen ja ostaminen ovat henkilön omia valintoja. Tämän vuoksi se mihin pitää puuttua ovat seksikaupan lieveilmiöt, joihin osallisilla ei usein ole minkäänlaista päätösvaltaa omasta elämästään.

Itse yhdyn täysin Anna Kontulan blogitekstiin ”Miten kaupallisesta seksistä tulisi säätää laissa?”. Kontula pohtii asiaa kattavasti, taustalla Kontulalla on oma seksikauppaa käsittelevä väitöskirjansa Punainen Exodus. Kontula käy hyvin läpi kirjoituksessaan klassiset seksikauppaan liittyvät väittämät muun muassa sen, millaiset ihmiset usein yhdistetään seksin myymiseen. Todellisuudessa seksikaupan piirissä niin ostaja- kuin myyjäpuolellakin on kaikenlaisia ihmisiä, mitään yleistyksiä ei voida tehdä. Ei ole siis yksiselitteisiä vastauksia kysymyksiin millainen ihminen myy seksiä tai millainen ihminen ostaa seksiä. Niin helppoa kuin olisi lähteä kategorioimaan, niin tässäkään asiassa mustavalkoiselle kategorioinnille ei ole mitään totuuspohjaa.

Ennen kaikkea Kontula keskittyy tärkeään asiaan eli siihen, että päätökset tulee tehdä ottaen huomioon seksityöläiset, heidän olosuhteensa ja seksikaupan nykyiset ongelmat. Lähtökohtana ei saa olla moraalinen paheksunta tai halu kieltää epämiellyttävä asia. Seksityöläisten itsemääräämisoikeutta, alaikäisten hyväksikäytön ja ihmiskaupan lopettamista seksin ostamisen tai myymisen kieltäminen ei edistä. Todennäköisesti kehityssuunta tulisi olemaan hyvin päinvastainen. Seksityöläisten itsemääräämisoikeudet heikkenisivät, ja ihmiskaupan rooli ja rikollisuuden merkitys seksikaupassa kasvaisivat.

Kontula kuitenkin käy myös läpi sen, että seksityöläisiä ei voida rinnastaa suoraan muihin työläisiin, koska seksityöllä on sosiaalinen taakkansa. Myöskään bordellilaitosta Kontula ei näe ratkaisuna, sillä jälleen palataan seksityöntekijöiden oikeuksiin. Bordellilaitokset ovat Kontulan sanojen mukaan usein rakennettu seksinostajien ja parittajien ehdoilla eli seksityöläisen ja hyväksikäytettyjen oikeudet eivät parane vaan ne saattavat jopa kärsiä.

Vaikka aihe on edelleen tietynlainen tabu, niin kaikkein tärkeintä on muistaa, että seksityöläisetkin ovat ihmisiä. Heillä tulee myös olla oikeus omaan kehoonsa, ja täten myös seksityöläisellä tulee olla oikeus halutessaan kieltäytyä seksin myynnistä sen kummemmin asiaa perustelematta. Itse en ole vielä tutustunut syvällisemmin Kontulan väitöskirjaan, mutta tämä on suunnitelmissa. Uskon että väitöskirja antaa erilaista perspektiiviä aiheeseen, johon yleensä yhteiskunnassamme on totuttu suhtautumaan moralisoivasti ja tuomitsevasti sen kummemmin miettimättä asiaa. Seuraavaan Kontulan kirjoittamaan pätkään yhdyn täysin:

”Itse kannatan palaamista järjestelmään, jossa paritus ja ihmiskauppa on kriminalisoitu, mutta ostaminen ja myyminen eivät. Seksityöntekijöiden aseman parantamisen kannalta tärkeää olisi poistaa myös epäily seksin myynnistä käännytysperusteena. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että kaupallisen seksin ongelmakohtia ei ole missään onnistuttu hillitsemään rikoslainsäädännöllä – siihen tarvitaan sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa.”

Amen! Moralisointi ja tuomitseminen eivät auta ketään, ja niiden pohjalta mietityt ratkaisut eivät myöskään auta ketään. Meistä, jotka pohdimme seksin ostamista ja myymistä, ja siihen liittyvää lainsäädäntöä monesta näkökulmasta liitetään varmasti paljon harhakuvitelmia samoin kuin sukupuolineutraalin avioliittolain tai eutanasian puolesta puhujiinkin. Se että seksikaupasta keskustellaan ei tarkoita, että huomenna pedofiliakin olisi jo sallittujen asioiden listalla, enkä usko että sellaista kukaan kaikki torakat terraariossa kulkeva toivookaan. Ei siis vedetä mutkia suoriksi, vaan mietitään millainen lakimuutos oikeasti parantaisi tilannetta.

Tässä vielä loppuun linkki Kontulan blogi-kirjoitukseen, jossa asiat ovat erittäin hyvin ja realistisesti kiteytetty http://blogit.iltalehti.fi/anna-kontula/2012/07/20/miten-kaupallisesta-seksista-tulisi-saataa-laissa/

”We want more!”

On ollut mielenkiintoista seurata tämän muutaman päivän aikana, että miten fiktiivisen tarinan todenperäisyyttä voidaan tutkia? Miten todellisten henkilöiden kokemuksiin perustuvan fiktiivisen hahmon todellisuus ylipäänsä määritellään? Nyt jo poliisikin on mukana tutkimassa surullisen kuuluisan Enkeli-Elisan taustoja. Suomalainen nettikansa on suuren epäilyksen vallassa lähtenyt kiistämään koko Elisan olemassaoloa Helsingin Sanomien toimittajan johdolla. Onhan harrastajakirjailijan retale jo kehdannut myöntää, että Elisan julkisuudessa kerrottu kuolinpäivä ei ole todenmukainen. Ensinnäkin mielestäni on jokseenkin kohtuullista suoda myös Elisan vanhemmille jonkinlainen yksityisyys. Vaikka he ovatkin kertoneet anonyymeinä tyttärensä tarinaa blogin kautta, ja tehneet tällä tavalla kiusaamisen vastaista työtä, niin kenelläkään meistä ei ole oikeutta vaatia perhettä todistelemaan tyttärensä olemassaoloa papereilla. Tässä vaiheessa itse kysyn itselleni millaiselle ihmiselle tällainen tulee edes mieleen? Mitä merkitystä ylipäänsä koko päivämäärällä on? Tarinassa on varmasti asioita, joita on muutettu todellisuudesta. Miksi Elisan ja hänen vanhempiensa identiteetit pitäisi yksilöidä? Mitä lisäarvoa se antaisi tarinalle? Ennen kaikkea kenen etua tämä palvelisi?

Suomalaisilta on niin Hesarin toimittajaa kuin poliiseja myöten tainnut unohtua mitä tarkoittaa fiktiivinen. Se että jokin kertomus perustuu todellisten henkilöiden kokemuksiin, ei tarkoita ettäkö tarinassa ei voisi olla mukana myös fiktiota. Ylipäänsä tässä herää kysymys eikö meidän poliisivoimillamme olisi muutakin tekemistä kuin tarkistella harrastelijakirjailija tarinan todenperäisyyttä? Kirjassa ei loukata ketään, kirjassa ei edes mainita niitä surullisen kuuluisia nimiä. Tuhansia ja taas tuhansia tarinoita on markkinoitu tositapahtumiin perustuviksi. Pian lienee tarpeellista, että poliisi perustaa oman yksikön tutkimaan tällaisten kirjojen ja elokuvien todenperäisyyttä. Suomalainen Pera Peräkylältä tarvitsee kipeästi oikeutta, eikä hyväksy tällaisten valheellisten tarinoiden levittämistä.

Miten kiusaamisen vastainen projekti on saatu käännettyä rumaksi huijaukseksi ilman todisteen hiventäkään? Onko suomalaisten kuuluisa perisynti, kateus, jälleen iskenyt näppinsä peliin? Onhan se nyt varsin kamalaa, että harrastajakirjailija onnistuu myymään yli parituhatta kappaletta omakustannekirjaansa, ja saa itselleen ennen veroja ihan huimat yli 3 euroa per kirja. Sehän ei sovi! Kyseessä on pakko olla huijaus, ja taiteilijan renttu kehtaa tällä tavoin anastaa rehellisen kansalaisen rahat! Kehtaa varastaa rehellisen kansalaisen rahat kirjoittamalla fiktiivisen kirjan! Sellaisia ne taiteilijat ovat… Suomalaiseen maailmankuvaanhan ei laisinkaan istu, että tärkeästä asiasta tehdään ihan fiktiivinen kirja, josta joku voi pari pennosta tienatakin. Tässä vaiheessa ajatteleva yksilö kysyy itseltään, että jos kyseessä olisi huijaus niin kukaan tällaisen järjestelmällisen huijauksen rahan vuoksi toteuttava tuskin olisi niin typerä, että julkaisisi kirjan omakustanteena.

Voin ymmärtää sen, että toimittaja sortuu kirjoittamaan mauttomuuksia. Voin ymmärtää sen, että joku suomalainen on kateellinen taiteilijan rentulle jokaisesta kiiltävästä sentistä. En kuitenkaan voi ymmärtää sitä kuinka meidän poliisivoimamme tuhlaavat aikaansa tutkimalla fiktiiviseksi tunnustetun opuksen taustoja. Poliisi ei epäile tällä hetkellä mitään rikosta, mutta poliisi on kirjannut asiasta oma-aloitteisen ilmoituksen, koska ”Elisan tapaus on herättänyt suurta julkista mielenkiintoa”. Poliisi suunniteleekin nyt kuulevansa ihmisiä, ja päättävänsä sen perusteella epäileekö jonkin sortin lakirikkomusta tapahtuneen tässä kansaa kuohuttaneessa tapauksessa.

Kruununa höttökakun päällä, Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi etusivun lööpissään: ”Poliisi selvittää Enkeli-Elinan tarinan”. Toivottavasti poliisimme aikoo tutkia myös satulehtien uutisoinnin todenperäisyyden! On melkoisen surkuhupaisaa, että harrastajakirjailijan fiktiiviseksi tunnustettu tarina saa Suomen poliisivoimat oma-aloitteisesti liikkeelle, mutta Iltapulut kirjoittavat jatkuvasti uutisia (joiden kuitenkin pitäisi tietääkseni olla faktaa!!!), joissa suurin osa tiedoista on hataria ja varmistamattomia. En muista poliisin koskaan puuttuneen oma-aloitteisesti tähän…

Jo ajatuksena on melkoisen absurbi ajatus, että rehellisyytensä todistamiseksi kirjoittajan olisi rikottava lähdesuojaa. Jokainen toivottavasti tajuaa, että tämähän on täysi paradoksi, rehellisyytensä todistamiseksi henkilön täytyisi olla epärehellinen, rikkoa sopimus, ja muuttaa Elisan vanhempien elämä radikaalisti. Elisan vanhempien harkinnassa on haluavatko he nyt tulla julkisuuteen. Minä ymmärrän täysin jos eivät halua, ja heillä on mielestäni täysi oikeus kieltäytyä tästä. Hyppääminen julkisuuteen on usein valinta, jota ei niin vain perutakaan. Tässä jutussa on täysin perusteltua suojella perheen identiteettiä. Rikkomalla lähdesuojan kirjailija olisi aiheuttanut skandaalin, pitämällä lähdesuojan hän aiheutti skandaalin. Ja skandaalinnälkäiset shakaalit huutavat edelleen: ”We want more!”. Mitä merkitsee yhden kirjailijan tai perheen rikkirevitty elämä sen rinnalla, että suomalainen Pera kokee haluavansa oikeutta? Suurimmalle osalle ei varmasti mitään. Ihminen on todellakin ihmiselle susi.