Isoveli viihteistää

Oli lähellä, että en tukehtunut purkkaani automatkalla, kun kuulin Radio Rockilta mainoksen 2000-luvulla syntyneiden rap-kisasta, Ankka Rapista. Nanosekunnin ajan täytyi oikeasti kelata, että kuinka nuoria oikeastaan 2000-luvulla syntyneet ovat. Ei mennyt viikkoakaan, kun mieheni mainitsi minulle Junior Master Chefin, lasten kokkiohjelman. Onhan se varmasti aikuisten mielestä todella söpöä ja ihkua kun pieni lapsi kokkaa! Seuraavaksi Marjo Niittyviita suunnittelee tuovansa Suomeen lasten kauneuskilpailut. Jokainen minusta jonkin verran tietävä on varmasti huomannut, että en ole tiukkapipo, mutta lasten viihteistäminen ilmiönä on asia, jota en pysty ymmärtämään oikein mitenkään. Viihdemaailma ja toimiminen median kanssa ovat asioita, joiden kanssa aikuistenkin on usein vaikea tulla toimeen, miten me voimme odottaa tätä lapsilta? Julkisuuden lisäksi jatkuva lasten toisiaan vasten kilpailuttaminen ei ole mielestäni lasten kehitystä positiivisesti tukeva asia. Ei enää riitäkään se, että olet oma itsesi, että olet jossakin hyvä, vaan sinun pitää olla paras.

Miten lapsi mahtaa osata käsitellä vaikkapa ensimmäisenä putoamista tällaisista kilpailuista? Miten lapsi osaa suhtautua raadolliseen nettiaikakauden tapaan antaa palautetta, kun me aikuisetkaan emme siihen aina osaa suhtautua? Millaiseen asemaan lapsi joutuu vaikkapa koulumaailmassa oltuaan tällaisessa kilpailussa televisiossa? Miten toiset lapset suhtautuvat pudonneisiin tai miten he suhtautuvat voittajiin? Kuinka kauan häviäjän leima kulkee pudonneen otsassa tai kuinka kauan kateus seuraa voittajaa? Lasten viihteistäminen on yksinkertaisesti hyvin halpamainen tapa tuottaa tosi-tv:tä. Eikö aikuisia enää saada tarpeeksi tosi-tv-ohjelmiin ja kilpailuihin ilman korvausta niin seuraavaksi siirrytään tarjoamaan lapsille näitä ”ainutkertaisia” mahdollisuuksia?

Lapset tunnutaan näkevän vain söpöinä miniatyyri-aikusina, mutta hehän ovat lapsia. Pikainen silmäys internetin maailmaan riittää vaikkapa teinitähti Robinin kohdalla valottamaan sitä millaista on elämä julkisuudessa. Tämä riittää kertomaan sen, että ainoita hyväksikäyttäjiä eivät ole viihdemaailman pamput, vaan hyvin moni näkee julkkikset kanavana purkaa omia murheitaan, sallittuina loan heiton kohteina. Itse olen usein miettinyt, että saako se 15-vuotiaan nuoren haukkuminen netissä aikuiselle paljonkin paremman mielen?

Eniten minua ihmetyttävät vanhemmat, jotka laittavat lapsensa tällaiseen kilpailuun. Lähteekö kilpailuun osallistuminen ylipäänsä lapsesta vai vanhemmista? Ymmärtääkö lapsi mitä kaikkea kilpailuun osallistuminen tarkoittaa? Ymmärtävätkö vanhemmatkaan? Toteuttavatko vanhemmat omia toteuttamatta jääneitä unelmiaan lastensa kautta vai yrittävätkö he muokata lapsen elämästä omasta mielestään hyvää elämää? Lapsen tulevaisuuden haaveet eivät kuitenkaan välttämättä kulje käsi kädessä vanhempien toiveiden kanssa. Jos oma lapsi haaveilee julkisesta alasta, niin tällaiset kilpailut eivät ole ainoa eivätkä mielestäni oikea tapa tukea lapsen haaveita. Lapsen ei myöskään vielä tarvitse tietää mikä hänestä tulee isona. Jos lapsi haluaa laulaa hänet voidaan viedä laulutunneille, häntä ei tarvitse lykätä televisio-ohjelmaan. On hyvä, että vanhemmat tukevat lasta, mutta moni ei näytä oikeasti ymmärtävän esimerkiksi viihdealan raakuutta, eikä sitä miten julkisuus vaikuttaa elämään. Minulla on kuitenkin pelottava kutina siitä, että tällaisten järjettömien hyväksikäyttö-formaattien lanseeraaminen jatkuu niin kauan kuin niihin on osallistujia. Tässä tilanteessa emme voi oikeastaan tehdä muuta kuin vedota tuntemiimme lasten vanhempiin, että he eivät altistaisi lapsiaan tällaiselle hyväksikäytölle.

Seuraavaksi voimme näillä näkymin odottaa lasten BB:tä ja lasten lifestyle-ohjelmaa. Olisivathan ne minikokoiset BB-asukkaat nyt niin ihkuja!

 

Mustan Mannerheimin varjo

Aloitetaanpa kysymyksellä, mitä jos Mannerheim olisi oikeasti ollut tummahipiäinen? Arvostaisivatko suomalaiset häntä yhtä paljon? Olisiko Suomen itsenäisyyden puolustajaksi sopinut mies, joka ei ole valkoinen? Ruotsia äidinkielenään puhuva ja pitkän uran Venäjän armeijassa tehnyt kelpasi, mutta olisiko musta mies kelvannut? Ajatusleikki mustasta Mannerheimista on oikeastaan melko mielenkiintoinen. Ajatusleikin avulla pääsee tehokkaasti pureutumaan asenteisiin. Suomalaisten kunnian päälle musta Mannerheim ottaa kovasti. Musta mies näyttelemässä Mannerheimia elokuvassa on epäkunnioittavaa. Epäkunnioittavaa? Tätä pysähdyin kovasti miettimään. Olisko ollut epäkunnioittavaa nähdä musta mies Suomea puolustamassa? Olisiko ollut epäkunnioittavaa, että armeijallamme olisi ollut musta ylipäällikkö? Eivätkö siis ihmisen teot ratkaisekaan, ihonvärikö ratkaisee?

Toiset ajattelevat, että mustan Mannerheimin on ollut tarkoitus provosoida ja ärsyttää. Hyvä kysymys on mikä siinä mustassa Marskissa sitten niin kovasti ärsyttää? Miksi musta Marski provosoi? Kun 2000-luvulla ”vääränvärinen” näyttelijä aiheuttaa moisen kansallisen kriisin, niin se on todellinen kohu jo pelkästään siksi, että asiassa on taiteen ja viihteen määrittelemisen ja sensuurin näkökulma. Mutta myös siksi, että väistämättä tässä herää kysymys kuinka heikko meidän kansallinen itsetuntomme on, jos se murtuu ”vääränvärisestä” Mannerheimista? Suureen ääneen suurin osa ihmisistä on puolustanut muun muassa oikeutta tehdä Allahista pilakuvia, mutta Marskista ei saa tehdä mustaa, koska se on epäkunnioittavaa. Miksi musta Marski on epäkunnioittava? Koska hän on musta? Saako musta maahanmuuttaja ihailla Mannerheimia tai pukeutua Marskiksi kunnioituksen merkkinä, vai onko tämäkin suomalaisista epäkunnioittavaa? Olisiko musta ihonväri tehnyt Marskista huonon ihmisen? Olisiko musta ihonväri todella määritellyt, että suomalaiset eivät olisi huolineet Marskia puolustajakseen? Ahdistaako pelkkä ajatus siitä, että jonakin päivänä Suomen armeijalla voi oikeasti olla musta ylipäällikkö, joka on suomalainen? Touche! Ei ihmisiä tosi asiassa huolestuta se, että Marskin ihonväri fiktiivisessä elokuvassa on historian kannalta väärä. Onko kysymys oikeastaan Marskista lainkaan, vai onko kysymys siitä, että ihmiset joutuvat kohtaamaan omiaan pelkojaan ja ennakkoluulojaan? Ihmisten tekemät turvalliset määritelmät ja ajatukset murennetaan. Tilalle saapuvat pelko ja epävarmuus. Ajatus siitä, että Suomen armeijalla voisi olla musta ylipäällikkö.

Kyseinen elokuva ei ole katsaus historiaan, se ei ole dokumentti. Itse ajattelen, että elokuvan tekijöiden tarkoitus on ollut tuoda esille sitä, että meidän pitäisi osata katsoa ulkokuoren läpi. Meidän tulisi osata katsoa tekoja, ei pelkkää ihonväriä. Jos Suomi kunnioittaa Marskia hänen tekojensa tähden, kunnioituksen ei tulisi riippua ihonväristä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän tulen siihen tulokseen, että musta Marski on ollut ihan hemmetin tarpeellinen ravistelu tälle suomalaiselle yhteiskunnalle. Pöydälle on nostettu tabuja, ja ehkä joku huomaa että kunnioitus ei ole sama asia kuin henkilöpalvonta. Ehkä joku huomaa oman arvottamisensa älyttömyyden, ja kohtaa omat pelkonsa samalla kun kysyy itseltään, miksi fiktiivinen musta Marski on hänen mielestään epäkunnioittava? Miksi musta Marski näin kovasti pelottaa kansaa? Miksi ajatus mustasta ylipäälliköstä näin kovasti pelottaa? Mustan Mannerheimin voi nähdä monenlaisen viestin tuojana.

 

”Black black!!!”

Suomessa on meneillään varsinainen hätätila! Internet pulppuaa jo huolestuneiden kansalaisten Photoshopilla vasemmalla kädellä väännettyjä kuvia aiheesta. Tällaista pyhäinhäväistystä harrastavat tulisi välittömästi karkottaa, ja tässähän on suorastaan kyseessä jopa jumalanpilkka! Jokaiselle kansaiselle tulisi nyt toki tarjota välittömästi kriisiapua, sillä tällaisesta shokista ei muutoin selviä mitenkään. Mistä sitten on kysymys? No tietenkin siitä, että meillä on Iltapäivälehtien mukaan musta Mannerheim, ja ihan elokuvassa. Vihervasemmistohippien, jotka saattavat puhua kaiken maailman höpöhöpömaailmanparannus-juttuja ihmisoikeuksista, ajaman syntisen tasa-arvon vuoksi elokuvatekijöillä on oikeus valita elokuvaansa vaikka keltainen näyttelijä. Totta kai nyt jonkin sortin lakien pitäisi varjella tällaisia pyhiä asioita, tällaisia toki saa käsitellä taiteessa ja viihteessä, mutta vain laissa määrätyllä tavalla. Vihervasemmistohipit (jotka ovat muuten varmasti salaliitossa vähintään reptiliaanien kanssa, kuka tietää vaikka jopa itse olisivat niitä) törkeästi ohjailevat tällaisella ihmisoikeushömpällä ihmisten viattomia mieliä pois oikeasti tärkeistä asioista. Jotenkin tähän soppaan on myös onnistuttu sekoittamaan muslimit ja uskonto.

Ensin tutkitaan fiktiivisen kirjan todenperäisyyttä, ja seuraavaksi ollaan innokkaiden kansalaisten mielissä säätämässä lakeja siitä, miten merkkihenkilöitä tulee taiteessa ja viihteessä käsitellä. Jos itse olisin tekemässä leffaa Mannerheimista, niin ottaisin rooliin mahdollisimman Mannerheimin näköisen ja oloisen tyypin, joka ei ole musta, ei aasialainen eikä eskimo. Ei lihava, ei nainen eikä manaatti. Kuitenkin jokseenkin sivistyneessä ja vapaassa maassa elokuvan tekijä saa ottaa vaikka meduusan tai sammakon esittämään Mannerheimia. Tällä ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, eikä sen kanssa että kaupan kassaksi tai siivoojaksi haettaessa ei saa katsoa sitä onko työntekijä musta vai valkoinen tai lihava tai laiha (tai saahan sitä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen). Taide tai viihde ei tule koskaan miellyttämään kaikkia, ja tässä vaiheessa minä voisin kysyä, että jos se ihmisoikeuksista jauhaminen on turhaa niin mitä hemmettiä tämä sitten on? Ihme kun ei elokuvantekijöitä olla jo heitetty putkaan lojumaan tällaisesta synnistä. Joidenkin kansalaisten tahdon mukaan meidän pitäisi ilmeisesti toimia kuten Venäjällä tai Pohjois-Koreassa. Kaikki tulisi säädellä laeilla ja asetuksilla, niin että taide tai viihde eivät loukkaa ”oikeassaolevia” henkilöitä. Taiteen, ja miksi ei viihteenkin, yksi tärkeä tehtävä on kyseenalaistaa, herättää keskustelua ja jopa kääntää asioita päälaelleen. Keskimmäisessä ja jälkimmäisessä on selkeästi tässä tapauksessa ainakin onnistuttu, joten kuka tietää mitä tämä projekti tulee vielä saavuttamaan.

Muuten opetelkaa nyt perkele käyttämään niitä kuvankäsittelyohjelmia, jos jotakin niillä väsäätte, ja keksikää jotakin luovempaa kuin tämä; ”Höh höh höö. Musta Mannerheim, pistänpä Photarilla Mannerheimille vaikkapa Samuel L. Jacksonin pään. Öhö öhö!” Isänmaanpulustajat muuten tiedättekö, että Mannerheim alkoi opetella suomen kieltä kunnolla vasta Suomen itsenäistyttyä… Minun suomalaisuuteni ei saa kolausta siitä, että yhteen elokuvaan Suomen historian aikana on valittu musta näyttelijä esittämään valkoista historian merkkihenkilöä, en myöskään koe että tämä halventaisi Mannerheimin muistoa. mitenkään. Venäjällä on Pussy Riot ja meillä on Mannerheim-leffan tiimi, ongelmansa kullakin.

Mielensä pahoittaminen, tapa kätkeä pelkoa ja hämmennystä

Erkki Kalevi Hirvisaari, tuo paremmin Jamesinä tunnettu mies kohauttaa jälleen. Tällä kertaa homot ovat kehitysvammaisia, ja luonnollisestikin edes tasa-arvoisesta avioliittolaista puhuminen on Jamesin henkilökohtaista loukkaamista. Mielensä pahoittaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. James on James, ja hänen kommenttinsa ovat aina hyvää ”huumoria”. Jotta hupi ei kuitenkaan vielä tähän loppuisi kauniin kätösensä soppaan lykkää vielä Jamesin eduskunta-avustaja Helena Eronen. Ilmeisesti Helena tykkää lyödä luuria Seiskan toimittajan korvaan, ja viime aikoina ilmeisestikin Seiskasta on hänelle harmittavan vähän soiteltu.

Avoin kirje Jamesille, joka on yllättys yllätys julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa. Helena on omien sanojensa mukaan niin mahdottoman liberaali-tyyppi, ja hän ajattelee ylevän Jamesin ojentavan kättä normaaleista poikkeaville homoseksuaaleille. Tosi asiassa Jamesillä on vain kova stressi siitä, että hänen maailmassaan epänormaalista asioista tulee yhteiskunnassamme normi. Kuka ylipäänsä on normaali? Miksi ihmisen pitäisi kutsua itseään normaaliksi? Jos minä haluaisin katsoa asiaa omalla tavallani jamesmäisesti, niin minä voisin nähdä asian niin, että maailman nykyistä tilannetta katsoen olisi hyvinkin edullista sekä ihmisrodun että maapallon kannalta, että meille syntyisi mahdollisimman paljon homoseksuaaleja. Milloin James-polo tajuaa, että normaali on vain ihmisen määrittelemä käsite. James Hirvisaari ei voi määritellä universaalia normaalia, vaikka hän kovin peloissaan näin tahtoisikin tehdä.

Olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä James ajattelee eri rotuisten ihmisten seurustelusta, ja mahdollisesta lapsen tekemisestä. Onhan se nyt täysin epänormaalia, että ihminen ei pariudu oman rotunsa kanssa, ja voi edes ylipäänsä tuntea kiinnostusta eri rotuista kohtaan. Täysin luonnotonta ja epänormaalia tällainen. James-parka on nyt kuitenkin se, joka on uhri. Vainottu mies, koska hän rohkenee ajatella asioita eri tavoin kuin muut. Helena myös kirjoittaa näppis sauhuten siitä, että missä vaiheessa olemme ylitäneet sen rajan, että jokin asia on hyväksyttävä vain siksi, että on pakko? Voi Hellu Hellu. Ei, kenenkään ei ole pakko hyväksyä yhtään mitään, ja jokainen saa elää ihan niinkuin hyvältä tuntuu. Kukaan ei ole pakottamassa Jamesia naimisiin miehen kanssa.

”Minä näen tekstisi niin, että olet valmis lähentymään vastapuolen kanssa, keskustelemaan asiasta ja, kuten viisas ihminen tekee, rakentelemaan sitä omaa mielipidettä edelleen uusien näkökulmien valossa omista periaatteistasi tinkimättä.” Jos viisaus on sitä, että omaa mielipidettään ei voi uusienkaan seikkojen valossa muuttaa, niin meidän pitäisi edelleen uskoa, että maapallo on litteä. Ei tämä ei ole viisautta. Jos Jamesin tapa lähteä keskustelemaan, ja hieromaan rauhaa on se, että hänestä koko sukupuolineutraalista avioliittolaista puhuminen loukkaa häntä henkilökohtaisesti, niin ei ihme, ettei herra ole mikään kuuluisa rauhantekijä. Perussuomalaisilla, ja tietysti sitoutumattomalla Helenalla, on muuten ylipäänsä olevinaan kovat paineet siitä, että he eivät käännä takkiaan. Mielipiteen lientyminen järkevien perustelujen nojallahan olisi hirmuinen takinkääntö, sellainen ei sovi. Onkin siis parempi olla johdonmukaisesti väärässä.

Johdonmukaisuudestaan tunnettu Helena mainitsee ensin, että ei ole perehtynyt uusimpaan homokohuun, ja hetken kuluttua hän onkin paneutunut asiaan. No, tämän voinee pistää vain kehnon äidinkielen piikkiin. Helena ei ole aikaisemmin voinut alentua kohuun perehtymiseen (olihan tämä kohu ollut linjoilla on monta päivää siinä vaiheessa kun tätä kirjoitusta väänsin!), koska hän kuulemma tiesi tämän keskustelun älyllisen tason. No jokainen tietysti määrittelee älykkyyden omalla tavallaan, ja tähänhän on myös tietysti täysi oikeus jokaisella.

”Eivätkö nämä kouhkaajat tajua, että on ainoastaan positiivista kun esim. sinä pohdiskelet homoseksuaalisuutta?” Hämmentävää kyllä, olemme jostakin jopa samaa mieltä Hellun kanssa. Kyllä pohdiskelu on aina hyvä asia. Suotavaa on myös, jos se tuottaisi jonkinlaisia tuloksia. Jamesin pohdiskelu on kuitenkin oman näkökantansa alleviivaamista. Hän ei ilmeisesti pysty katsomaan maailmaa seksuaalivähemmistöön kuuluvan näkökulmasta, tai ylipäänsä kenenkään muun kuin itsensä näkökulmasta. Ei ole mikään taito osata katsoa asioita ainoastaan omasta näkökulmastaan. Ymmärrän, että kaikille esimerkiksi seksuaalisen erilaisuuden hyväksyminen ei ole yhtä luonnollista kuin minulle, joten minä en missään määrin loukkaannu Jamesin kirjoitteluista tai kommenteista. Tuskin kukaan nyt enää niistä oikeasti jaksaakaan loukkaantua. Jamesille sen sijaan on henkilökohtainen loukkaus, että kaiken maailman epänormaalit kehtaavat vaatia samoja oikeuksia kuin mitä Jamesillä on. Otahan nyt James vähän rennommin, kyllä sinullekin on tilaa. Ei kukaan tee sinusta homoa tai ateistia, sinulla ei oikeasti ole yhtään mitään pelättävää.

”Jos ajatellaan vaikkapa transseksuaalisuutta, niin onhan yleisesti hyväksyttyä sekin, että myös heidän tapauksessaan hyvin usein on kyse jonkinlaisesta sikiöaikaisesta ”kehitysvammasta”. En ole vielä koskaan tavannut yhtään vasenkätistä enkä transseksuaalia, joka vetäisi kilarit siitä, että joku pohdiskelee vasenkätisyyden tai transseksuaalisuuden syntymekanismia ääneen.”  Nyt Hellu kyllä taas missasi sen pointin jälleen aika totaalisesti. Kehitysvammainen tai homo eivät ole, eivätkä kumpikaan ole minulle koskaan olleet, haukkumatermejä. On sen sijaan jokseenkin arveluttavaa, että James pitää henkilökohtaisena loukkauksena sitä, että seksuaalivähemmistöt penäävät oikeuksiaan. Jos James oikeasti ajattelee homoseksuaalisuuden olevan vamma, niin ajatteleeko James siis yleisesti, että kehitysvammaisten oikeuksien puoltaminen on loukkaavaa ja epänormaalia, eikä heillä tule olla samoja oikeuksia kuin näillä mystisillä normaaleilla?

Hieman ohi Helenasta ja Jamesistä, mutta liittyen niin sanottuihin kansallismielisiin henkilöihin. Usein heihin liittyy melkoisen hassu ilmiö. Näet silloin kun joku on heidän kanssaan eri mieltä, kansa on väärässä ja on suunnattoman hirveää kun isänmaallisuus murenee sikainfluenssan lailla leviävän vihervasemmiston terrorin alla. Silloin kun joku on heidän kanssaan samaa mieltä, kiitellään kansan mahtavaa älyä, ja kykyä äänestää ja valita oikein. Siis hetkinen, eikö se kansa olekaan aina oikeassa… Hellu ja James by the way, meillä on eläimiä, jotka voivat vaihtaa sukupuoltaan. Aika epänormaalia! Entäs sanooko partenogeneesi mitään? On muuten näköjään melkoisen epänormaalia touhua tämä koko elämä! Joten unohdetaanko nyt oikeasti ihmisten ja asioiden määritteleminen normaaleihin ja epänormaaleihin?

”Hyväuskoisuus (usko siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä) ja suunnaton hämmennys, kun ihmiset paljastuvatkin kerta toisensa jälkeen älykkyydeltään ameban tasolla oleviksi kyvyttömiksi mätäpaiseiksi.” Vaikka minustakin välillä tuntuu (no juu, aika useinkin), että monilla ihmisillä aivot ovat vain turhaa pään täytettä, niin ei kukaan ei ole mätäpaise. Se mikä tässä koko hommassa on surullista on monen kyvyttömyys tunnustaa sitä, että hänellä on vaikeuksia asettua toisen asemaan, että häntä hämmentää ja vähän pelottaa. Se on kuitenkin vain inhimillistä. Kun kohtaa pelkonsa, tutustuu asiaan ja hankkii tietoa niin pelkokin pikkuhiljaa hälvenee askel kerrallaan. Joskus askeleiden ottaminen on ahdistavaa, mutta kannustan jokaista siihen, se kannattaa.

Lainaukset: http://ohohupsis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/113020-avoin-kirje-james-hirvisaarelle

 

Milloin rajojen vetämisestä tuli lapsivihamielisyyttä?

Aamulehden taannoisesta Sunnuntai-liitteestä luin omalla tavallaan hyvin hämmentävän jutun lapsivihamielisestä Tampereesta. Reportaasissa lähdettiin päiväkotilasten kanssa Tampereen keskustaan katsastamaan aikuisten asenteita lapsiin. Hämmentävintä reportaasissa oli se, että ajattelevien ja luovien yksilöiden kasvattamisen ehtona oli olevinaan se, että lapset saavat kieppua ja roikkua kaiteissa ja puissa ihan missä vain. Se, että lapset saavat mennä ihan mihin he tahtovat, ja he saavat tehdä ihan mitä he tahtovat. Kenelläkään ei ole oikeutta tätä kyseenalaistaa olematta lapsivihamielinen.

Reportaasissa oli suuri ristiriita. Toisaalta tuotiin esiin sitä miten vanhemmilla on liian vähän aikaa lapsilleen, ja miten he eivät jaksa vastailla lastensa kysymyksiin. Tämän allekirjoitan täysin. Allekirjoitan myös sen, että kaupunkilaislasten olisi joskus hyvä käydä katselemassa metsäympäristöä. Toinen viesti reportaasissa oli kuitenkin se, että vanhemmat rajoittavat liikaa lastensa vapautta ja komentavat liikaa lapsiaan. Tässä vaiheessa oli lähellä, että en pudonnut tuolilta. Itse kun jatkuvasti törmään siihen ilmiöön, että lapset saavat mennä minne vain ja tehdä mitä vain, ja vanhemmat eivät sano juuta tai jaata jälkikasvunsa tekemisiin. Jatkuvasti saamme lukea juttuja siitä milloin lapsi on pudonnut Särkänniemen Taikajokeen tai milloin lapsi on hukkunut pihalampeen tai järveen. Enkä tätä yhtään ihmettele, kun meininkiä vaikkapa uimarannoilla katselee. Monet vanhemmat eivät seuraa yhtään mitä se oma lapsi tekee tai minne lapsi menee. Välillä tunnutaan unohtavan kokonaan se, että lapset ovat vielä aikuisen taimia. Lapset eivät vielä osaa arvioida riskejä ja vaaroja kuten me aikuiset, vaan heitä pitää opettaa siihen. Lapset eivät osaa sosiaalisia käyttäytymissääntöjä, siksi heitä täytyy opastaa. Itse usein katselen lasten menoa huolissani siitä, että kohta lapsille sattuu jotakin. Jännä kyllä, että asian esille ottaminen leimataan lähes poikkeuksetta lapsivihaksi. Reportaasin mukaan kuitenkin meillä Suomessa varjellaan aivan liikaa lapsia turvallisuuteen vedoten. Kyllä, minustakin on käsittämätöntä, että lattiat pitäisi kuurata desinfiointiaineella, että lapsi ei sairastu, mutta toki lasten turvallisuudesta on jossakin määrin vanhempien huolehdittava.

Se, että yksi vanhempi rouvashenkilö tai pari viinipullonsa nauttinutta herramiestä Anttilan kulmalla eivät pidä lapsia ihmisinä tai kaupunkikelpoisina asukkaina lainkaan, ei tee yhteiskunnasta tai kaupungista vihamielistä lapsia kohtaan. Tatu Hirvonen kirjoittaa kirjassaan Varo, Varo, Varo näin: ”Miten kasvatamme Suomeen luovia aikuisia, jos me pienestä pitäen karsimme heidän fyysistä liikkumistaan ja jopa ajattelua? Jos lasta kielletään kiipeämästä puuhun, ei se ole ainoastaan vapauden rajoittamista, vaan myös myös ajattelun rajoittamista.” Luovien ja ajattelukykyisten yksilöiden kouluttaminen ja kasvattaminen ei todellakaan ole mielestäni synonyymi sille, että lapset saavat tehdä mitä vain. Luovia ja ajattelukykyisiä yksilöitä kasvatetaan vastaamalla kysymyksiin, selittämällä asioita, antamalla tilaa kysymyksille, valinnoille ja omalle ajattelulle. Tämä ei tarkoita, että lapsi saisi talloa ja repiä kukkaistutuksia, valloittaa tavaratalon liukuportaat leikkipaikakseen tai hyppiä bussien eteen. Minä en ole saanut lapsena kiipeillä kaiteissa tai istutetuissa puissa, ja silti minusta tuli ajattelua ja luovuutta hyvin korkealle arvostava yksilö. Totta on, että lapsille tulee mustelmia ja naarmuja väistämättä leikkien lomassa, mutta tuskin tavoitteena on se, että lapsi ehtii katkaista jokaisen raajansa ennen kymmentä ikävuotta tai ehkä jopa menettää henkikultansa.

Kyllä, lapsen vapaus on tietyllä tavalla aina aidattua ja kontrolloitua. Lapsi ei voi elää elämäänsä täysin ilman sääntöjä, kuten ei voi aikuinenkaan. Vapaus on itselleni elämäni tärkeimpiä elementtejä, mutta ymmärrän sen, että en silti voi tehdä ihan mitä vain, minun täytyy elää tiettyjen sääntöjen mukaan. Lapsen opastaminen, ja sen kertominen, että ihan mitä tahansa ei voi tehdä, ei ole eristämistä aikuisten maailmasta. Väistämättä tulee myös tilanteita, joissa lapsi joudutaan ”eristämään” aikuisten maailmasta. Lasta ei voi viedä yökerhoon tai seksimessuille, ne ovat aikuisten paikkoja. Mutta ehei, tämähän on vain ahdasmielisyyttä, ja toiset ihmiset ovat niin kovin sietokyvyttömiä, ja yrittävät eristää lapsen aikuisten maailmasta. Seksimessut on siis ilmeisesti lopetettava, ja baarit suljettava, sillä jokainen maailman kolkka on näet muokattava lapsille sopivaksi, ja lapset on voitava ottaa mukaan kaikkialle. Hmm, ehkä tämä myös selittää ilmiötä, jota ihmettelin paljon kauppavuosinani. Usein lapsilla oli mukanaan erittäin suuria summia rahaa. Ehkä heidän täytyi saada elää siellä aikuisten maailmassa.

Kasvastustieteilijä ja kirjailija Marjatta Kalliala kuvailee uudessa kirjassaan Lapsuus hoidossa: ”Suomessa puhutaan liian harvoin ilosta, jonka lapset tuovat tullessaan. Sen sijaan moni lapsi kuulee päänsä yli puhuvien aikuisten valittavan, miten kiinni lapsissa on.” Ihmetteleekö joku vielä miksi minä aina puhun sen puolesta, että ennen kuin perhe kasvaa pitäisi miettiä onko perhe valmis siihen? Lapsen ei tulisi kuulla sitä kuinka kiinni hänessä ollaan, tätä pitäisi miettiä ennen kuin tekee päätöksen kasvattaa perhettään. Reportaasin kanssa samoilla linjoilla olen siitä, että monet vanhemmat tuntuvat ajattelevan, että heidän elämänsä jatkuu entisellään lapsen syntymän jälkeen. Lapsi hoitaa itse itsensä, ja vanhemmat voivat jatkaa entistä elämäänsä. Tämän vuoksi kallistun enemmänkin sille kannalle, että enemmän pitäisi puhua vastuusta, jonka lapset tuovat mukanaan. Nimenomaan siksi, että tulevien lasten ei tarvitsisi jatkuvasti kuulla sitä, kuinka he ovat taakka, ja estävät vanhempiaan elämästä elämää, jota he haluaisivat elää. Minäkäkään en muuten saanut päiväkoti-ikäisenä polkea yksin uimarannalle. Sain kyllä leikkiä ja koen, että sain tehdä asioita sopivan vapaasti. Sain kysellä asioita, ja sain tilaa omalle ajattelulle.

Maininnan reportaasista ansaitsee myös Lapsuuden muuttuvat tilat-kirjan kirjoittaneen Harriet Strandellin kommentti: ”Onneksi lapset löytävät aina paikkoja, jonne aikuisten valvonta ei yllä. Tällä hetkellä se on uusi media ja virtuaalisuus.” Tämän luin monta kertaa läpi miettien, että voidaanko tässä nyt olla ihan täysin tosissaan. Virtuaalimaailmassa, jos missä lapsi kaipaa opastusta, vastauksia ja aikuisen tukea. Ei tuomitsemista vaan tukea. Ei pelkkiä kieltoja, vaan opastusta, vastauksia kysymyksiin ja asioiden selittämistä.

Kävimme mieheni kanssa katsomassa Kukkaisviikkojen yhteydessä järjestettyä Napero-päivää, ja paatoksella selitin miehelleni yleisössä seisoskellessani, että ”On kyllä kamalaa lapsivihamielisyyttä järjestää tällaisia ilmaistapahtumia.” Mieheni totesi: ”Tämä on katsos nyt sitä aidattua vapautta.” En voinut kuin revetä nauramaan. Muistan kuinka sitä itse oli lapsena todella innoissaan kun pääsi sinne leikkipuistoon tai Särkännimeen, aidatun vapauden piiriin. Sen kerran kun serkkuni kanssa vanhempamme hukkasimme Särkänniemessä, olimme hädissämme. Kannattaisiko meidän aikuisten joskus miettiä mitä tunsimme, kun olimme itse lapsia? Olisinko minä halunnut elää aikuisten maailmassa? Lapsen ei tarvise pärjätä eikä selvitä yksin. Lapsen tekemisiin huomion kiinnittäminen tuntuu olevan tänä päivänä synonyymi lapsivihamielisyydelle. Luova ja opettava kasvatus tuntuu olevan synonyymi täysin vapaalle kasvatukselle.

Tuntuu olevan tavallaan kaksi ääripäätä, jossa toisessa lapsia pidetään täysinä oppimiskyvyttöminä imbesilleinä (tyyliin mummo kuoli, niin lapselle todetaan mummon menneen kahville naapuriin), ja toisessa heitä pidetään täysin itsenäisesti toimivina aikuisina. Yleensä kun tällainen lapseton viherhippi puhuu kasvatuksesta ja lapsista, ihmisillä on tapana katsoa minua hyvin alentuvasti ja väheksyvästi. Onhan toki maailman suurin ihmisoikeusloukkaus, jos tällainen lapseton hippi katsoo junassa ihmeissään kun ”meidän Jesperi vähän kuristaa pikkuveljeään ja potkii naapuripenkin mummoa, kato Jesperi ilmaisee nyt vähän itseään”. Milloin paikkojen hajottamisesta ja mummojen potkimisesta tuli luovaa leikkiä?

Median talutushihnassa

Aika menee suunnattoman nopeasti, mutta taitaa olla kohta kaksi vuotta siitä kun lehdistömme uutisoi euron kaatuvan todennäköisesti pian. Viime joulun alla uutisoitiin euron kaatuvan viikon sisään, ja annettiin kansalaisille ohjeita miten toimia euron kaatuessa. Palasin näihin mietteisiin Aamulehden ”Suomen synkin vuosi: Vanhemmat valmistivat lapsistaan ruokaa uunissa”-jutun myötä. Artikkeli käsittelee Mirkka Lappalaisen kirjaa, joka puolestaan käsittelee 1690-luvun kurjuuden aikoja Suomessa. Aikoja jolloin suomalaiset söivät sammalta ja koirien raatoja. Aikoja, jolloin osa suomalaisista osti innoissaan homehtunutta viljaa, ja kuolivat viljassa muhineisiin tauteihin. Aikoja, jolloin kaikkia kuolleita ei ehditty haudata. Artikkelissa sivutaan myös nykyajan pelottelujournalismia, jota toimittaja loistavasti kutsuu suhteellisuuden tajuttomaksi uhkajournalismiksi. Lehdistö viestittää meille melkeinpä päivittäin milloin minkäkin loistavan asiantuntijanimen säestyksellä, että käytännössä maailmanloppu on jo oven takana kun suurin piirtein koko maailman talous kaatuu huomenna, mahdollisesti jo tänään. Se on vain ajan kysymys.

Laman, taantuman, miksi tätä nyt sitten kukin kutsuukin, huomaa kyllä esimerkiksi yrittäjäperheen arjessa. Kuitenkin syömme edelleen leipää. Ostamme edelleen kaupasta samoja elintarvikkeita, joita ostimme ennen kuin lehdistö alkoi caps lock pohjassa levitellä kauhukuviaan lopun ajoista. Ostamme edelleen lehtiä lööppien houkuttelemina. Edelleen myös maksamme euroilla kaikkien näiden kauhukuvien maalailun jälkeenkin. Onko euron kriisi todellakin kaiken lööppitilan ja pelottelun väärti?

Euron kriisistä uutisoiminen uppoavan Titanicin kuvalla höystettyjen Photo Shop-teosten kera tuntuu kuitenkin tyydyttävän kansan draaman nälkää loistavasti. Omat murheet ja oma arki unohtuvat hetkeksi, kun voi yhtyä koko kansan murheeseen uppoavasta eurosta. Koko kansan vihaan Jyrki Kataista ja kokoomusta kohtaan. Odotan suunnattomalla mielenkiinnolla mitä tulee tapahtumaan. Kuten muutaman vuoden uutisoinnit taaksepäin katsastamalla näemme, että sitä ei oikeasti voi kovin luotettavasti ennustaa. Moni tuntuu kuitenkin kulkevan median talutushihnassa, ja samaan aikaan moni ajattelee tietävänsä jotakin, mitä muut eivät mukamas tiedä.

P.S. Muuten sille Taloussanomien Titanic-kuvan vääntäjälle kannattaisi oikeasti antaa noottia, erityisesti jos hän on oikeasti saanut kyseisen kuvan tekemisestä palkkaa. Samainen henkilö lienee keksinyt netissä kiertävät sekoomus- ja Käteinen-kestovitsit…