Sairauksista keskustelu tuntuu olevan yhteiskunnassamme edelleen tietyllä tavalla tabu. Sairauksista saa keskustella vain tietyillä tavoilla. Sairauksista ei saa missään nimessä heittää minkäänlaista huumoria, eikä sairautta tunnu myöskään saavan käsitellä vain osana elämää. Mel B:n osallistuminen rintasyöpäkampanjaan sai uutisoinnin arvoisen kohun aikaiseksi. Kehtaahan nainen poseerata kampanjassa hymyillen ja taitavatpa kuvassa ihan tissitkin näkyä. Syöpäkampanjointia ei ole kuulemma sopivaa käydä seksikkyydellä. Näin pitkäaikaissairaana sitä kohtaa usein sitä, että ihmiset näkevät sairastuneet ihmiset vain sairautena. Normaaleista arjen asioista ei enää uskalleta sairastuneen kanssa keskustella, koska hänhän on sairas. Eikö rintasyöpää sairastava tai siitä parantunut siis saisi kokea itseään seksikkääksi? Pitäisikö syövän hallita koko ihmistä? Tuskin kampanjan tarkoituksena on sanoa, että syöpä on seksikäs asia… Meillä on erinäköisiä ihmisiä ja erinäköisiä rintoja, keneen tahansa ja millaisiin rintoihin tahansa voi iskeä syöpä.
Onneksi meillä on maailmassa myös rohkeita ihmisiä, jotka poseeraavat alusvaatekuvissa raajan amputoinnin jälkeen, ja mieltävät itsensä kauniiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi amputaatiosta huolimatta. Eikö sairauksiin ja vammoihin saisi siis mitenkään liittää normaalia elämää? Eikö hengenvaaralliseen sairauteen sairastunut saa koskaan tuntea itseään seksikkääksi tai iloiseksi? Vai pelkäävätkö toistaiseksi terveen määritelmän alla kulkevat ihmiset tässä omia tunteitaan? Kun sairauksiin liitetään normaali elämä niin jokainen joutuu kohtaamaan sen, että minäkin voin sairastua. Myös läheisen ihmisen sairastuessa tai menehtyessä ihminen joutuu kohtaamaan myös omaa haavoittuvuuttaan. Pelottaako omien tunteiden ja elämän arvaamattomuuden kohtaaminen niin paljon, että se halutaan piilottaa? Tässä taitaakin olla perimmäinen syy siihen miksi normaalin elämän asioiden yhdistäminen sairauksiin pelottaa ja ahdistaa niin paljon.
Usein huomaa, että ne jotka yllämainitun kaltaisista kampanjoista loukkaantuvat, ovat sairastuneiden ystäviä, sukulaisia tai tuttavia. Sairastuneet itse harvoin näet näkevät itseään pelkkänä sairautena. Sairastunut ihminen haluaa yleensä myös olla osa tavallista elämää, ja tehdä normaaleja asioita siinä määrin kuin pystyy. Diagnoosin takana on aina edelleen ihminen. Se sama ihminen, joka huolehtii arjen asioista, laskuista, jääkaapin täyttämisestä ja lemmikkinsä hoidosta siinä määrin, ja niin pitkään kuin suinkin pystyy. Itse en voisi kuvitella mitään inhottavampaa kuin se, että ihmiset eivät enää tiedä miten puhua minulle, koska olen saanut tietynlaisen diagnoosin. Sairaus muuttaa elämän prioriteettejä väistämättä, mutta alkushokin jälkeen elämä myös jonkin verran tasaantuu. Sairaudesta tulee omalla tavallaan osa omaa arkea, eikä siihen jatkuvasti halua kiinnittää erityistä huomiota silloin kun ei tarvitse.
Jos minulle annettaisiin puoli vuotta elinaikaa, en haluaisi kuluttaa viimeistä puolta vuottani pelkästään surkuttelemalla ja voivottelemalla. Minä haluaisin matkustaa, haluaisin viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, haluaisin käydä hyvällä keikalla, haluaisin hoitaa eläimiäni, ja tietysti haluaisin järjestellä asiani. Vaikka en saisi kuolemantuomiota sairauden vuoksi, tahtoisin silti tehdä monia asioita sairaudestani huolimatta sen verran kuin pystyn. Miettisin paljon muutakin kuin sairauttani. Sairaus rajoittaa elämää joskus paljonkin, se muuttaa monesti koko elämän, sitä miettii, mutta se ei ole koko elämä. Meitä erilaisiin sairauksiin sairastuneita on paljon, ja omalta taholtani ainakin toivon, että minut nähdään omana itsenäni ja asioista keskustellaan kanssani normaalisti sain sitten minkä diagnoosin tahansa. Ihminen ei ole pelkkä syöpä, masennus tai HIV. Suurin osa sairaista ei tahdo, että heidät eristetään täysin normaalista elämästä. Toivon myös, että terveet ihmiset eivät eristä sairaita elämästä omien tunteidensa pelossa. Sairaudet eivät ole mikään elämän ulkopuolinen asia, ne ovat ikävä kyllä osa elämää.
Loppuun vielä pieni avautuminen Facebookin jokavuotisesta rintasyöpä-kampanjoinnista. Rintasyöpä ei ole naisten juttu, rintasyöpä ei ole juttu, jota miehet eivät voi ymmärtää. Rintasyöpä on vain helvetillinen sairaus, joka voi iskeä niin naiselle kuin miehellekin. Jos jokin kampanja pitäisi mieltää loukkaavaksi ja alentavaksi, niin minun valintani olisi tämä joka vuotinen ”tissiliivien väri kassin paikka, ja miehethän eivät tajua mistään mitään ku naiset on niin ihkui”-kampanja. Sairaus on sairaus, ja koskettaa valitettavasti hyvin usein molempia sukupuolia tavalla tai toisella. Itse en ole koskaan ymmärtänyt tämän kampanjan pointtia, miten tämä levittää rintasyöpätietoutta? Miksi helvetissä naisten täytyy päästä naureskelemaan ”miesten tyhmyydelle” sairauden varjolla? Miten rintasyöpä on muka jokin ”naisten juttu”? Miehilläkin on tosiaan tissit, ja miehet eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö he jo olisi tajunneet mistä tässä on kysymys. Suurinta osaa ei todennäköisesti edes kiinnosta, miksi Tiina ja Liina Espoosta kirjoittavat statukseensa ”sininen” tai ”pöytä”.