Diagnoosin varjossa

Sairauksista keskustelu tuntuu olevan yhteiskunnassamme edelleen tietyllä tavalla tabu. Sairauksista saa keskustella vain tietyillä tavoilla. Sairauksista ei saa missään nimessä heittää minkäänlaista huumoria, eikä sairautta tunnu myöskään saavan käsitellä vain osana elämää. Mel B:n osallistuminen rintasyöpäkampanjaan sai uutisoinnin arvoisen kohun aikaiseksi. Kehtaahan nainen poseerata kampanjassa hymyillen ja taitavatpa kuvassa ihan tissitkin näkyä. Syöpäkampanjointia ei ole kuulemma sopivaa käydä seksikkyydellä. Näin pitkäaikaissairaana sitä kohtaa usein sitä, että ihmiset näkevät sairastuneet ihmiset vain sairautena. Normaaleista arjen asioista ei enää uskalleta sairastuneen kanssa keskustella, koska hänhän on sairas. Eikö rintasyöpää sairastava tai siitä parantunut siis saisi kokea itseään seksikkääksi? Pitäisikö syövän hallita koko ihmistä? Tuskin kampanjan tarkoituksena on sanoa, että syöpä on seksikäs asia… Meillä on erinäköisiä ihmisiä ja erinäköisiä rintoja, keneen tahansa ja millaisiin rintoihin tahansa voi iskeä syöpä.

Onneksi meillä on maailmassa myös rohkeita ihmisiä, jotka poseeraavat alusvaatekuvissa raajan amputoinnin jälkeen, ja mieltävät itsensä kauniiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi amputaatiosta huolimatta. Eikö sairauksiin ja vammoihin saisi siis mitenkään liittää normaalia elämää? Eikö hengenvaaralliseen sairauteen sairastunut saa koskaan tuntea itseään seksikkääksi tai iloiseksi? Vai pelkäävätkö toistaiseksi terveen määritelmän alla kulkevat ihmiset tässä omia tunteitaan? Kun sairauksiin liitetään normaali elämä niin jokainen joutuu kohtaamaan sen, että minäkin voin sairastua. Myös läheisen ihmisen sairastuessa tai menehtyessä ihminen joutuu kohtaamaan myös omaa haavoittuvuuttaan. Pelottaako omien tunteiden ja elämän arvaamattomuuden kohtaaminen niin paljon, että se halutaan piilottaa? Tässä taitaakin olla perimmäinen syy siihen miksi normaalin elämän asioiden yhdistäminen sairauksiin pelottaa ja ahdistaa niin paljon.

Usein huomaa, että ne jotka yllämainitun kaltaisista kampanjoista loukkaantuvat, ovat sairastuneiden ystäviä, sukulaisia tai tuttavia. Sairastuneet itse harvoin näet näkevät itseään pelkkänä sairautena. Sairastunut ihminen haluaa yleensä myös olla osa tavallista elämää, ja tehdä normaaleja asioita siinä määrin kuin pystyy. Diagnoosin takana on aina edelleen ihminen. Se sama ihminen, joka huolehtii arjen asioista, laskuista, jääkaapin täyttämisestä ja lemmikkinsä hoidosta siinä määrin, ja niin pitkään kuin suinkin pystyy. Itse en voisi kuvitella mitään inhottavampaa kuin se, että ihmiset eivät enää tiedä miten puhua minulle, koska olen saanut tietynlaisen diagnoosin. Sairaus muuttaa elämän prioriteettejä väistämättä, mutta alkushokin jälkeen elämä myös jonkin verran tasaantuu. Sairaudesta tulee omalla tavallaan osa omaa arkea, eikä siihen jatkuvasti halua kiinnittää erityistä huomiota silloin kun ei tarvitse.

Jos minulle annettaisiin puoli vuotta elinaikaa, en haluaisi kuluttaa viimeistä puolta vuottani pelkästään surkuttelemalla ja voivottelemalla. Minä haluaisin matkustaa, haluaisin viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, haluaisin käydä hyvällä keikalla, haluaisin hoitaa eläimiäni, ja tietysti haluaisin järjestellä asiani. Vaikka en saisi kuolemantuomiota sairauden vuoksi, tahtoisin silti tehdä monia asioita sairaudestani huolimatta sen verran kuin pystyn. Miettisin paljon muutakin kuin sairauttani. Sairaus rajoittaa elämää joskus paljonkin, se muuttaa monesti koko elämän, sitä miettii, mutta se ei ole koko elämä. Meitä erilaisiin sairauksiin sairastuneita on paljon, ja omalta taholtani ainakin toivon, että minut nähdään omana itsenäni ja asioista keskustellaan kanssani normaalisti sain sitten minkä diagnoosin tahansa. Ihminen ei ole pelkkä syöpä, masennus tai HIV. Suurin osa sairaista ei tahdo, että heidät eristetään täysin normaalista elämästä. Toivon myös, että terveet ihmiset eivät eristä sairaita elämästä omien tunteidensa pelossa. Sairaudet eivät ole mikään elämän ulkopuolinen asia, ne ovat ikävä kyllä osa elämää.

Loppuun vielä pieni avautuminen Facebookin jokavuotisesta rintasyöpä-kampanjoinnista. Rintasyöpä ei ole naisten juttu, rintasyöpä ei ole juttu, jota miehet eivät voi ymmärtää. Rintasyöpä on vain helvetillinen sairaus, joka voi iskeä niin naiselle kuin miehellekin. Jos jokin kampanja pitäisi mieltää loukkaavaksi ja alentavaksi, niin minun valintani olisi tämä joka vuotinen ”tissiliivien väri kassin paikka, ja miehethän eivät tajua mistään mitään ku naiset on niin ihkui”-kampanja. Sairaus on sairaus, ja koskettaa valitettavasti hyvin usein molempia sukupuolia tavalla tai toisella. Itse en ole koskaan ymmärtänyt tämän kampanjan pointtia, miten tämä levittää rintasyöpätietoutta? Miksi helvetissä naisten täytyy päästä naureskelemaan ”miesten tyhmyydelle” sairauden varjolla? Miten rintasyöpä on muka jokin ”naisten juttu”? Miehilläkin on tosiaan tissit, ja miehet eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö he jo olisi tajunneet mistä tässä on kysymys. Suurinta osaa ei todennäköisesti edes kiinnosta, miksi Tiina ja Liina Espoosta kirjoittavat statukseensa ”sininen” tai ”pöytä”.

Kännissä oleva koira söi kotitehtäväni!

Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokas Risto Helin on herättänyt keskustelua Facebookissa julkaistulla kuvalla, jossa mies poseeraa Blood&Honour-järjestön paita päällään. Persumaisen nokkelasti Helinillä on tietenkin selitys asialle valmiina takataskussaan. Hän ei tietenkään mitään natseja tai äärioikeistoa suosi. Omien sanojensa mukaan Risto osti paidan kirpputorilta kymmenen vuotta sitten, eikä ole tiennyt mihin paidan kuva liittyy. Ihme että ei Risto vielä sanaillut, että kuinka hän oli paitaa ostaessaan kännissä, ja kuinka oikeastaan kaveri pakotti pukemaan sen päälle, ja kiristi häneltä salasanan Facebookiin sekä häikäilemättömästi lykkäsi kuvan palveluun. Milloin joku perussuomalaisista on liittynyt kännissä vahingossa järjestöön, ymmärtämättä mihin liittyy. Milloin murjotaan vitsejä, ja milloin joku on ostanut vahingossa 10 vuotta sitten rasistisen liikkeen paidan. Ei tietenkään sovi unohtaa myös sitä, että jos joku on napannut Facebookista väkivaltaa ihannoivan statuspäivityksen, niin se on toki kirjoitettu yksityishenkilönä, ei poliitikkona. Inhoan leimaamista, enkä tahtoisi leimata perussuomalaisiakaan, mutta onhan tämä touhu nyt jo kun komediasta konsanaan. Tätä tuskin kukaan järjissään oleva voi kiistää.

Ehdokkaiden ”koulutuksessa” Matti Putkonen kertoilee kuinka Facebook kannattaa sulkea ”kun korkki aukeaa”. Alkolukko Facebookiin olisi tietenkin kaikista paras ratkaisu, että ei tyrimisen mahdollisuutta edes jää. Parasta kuitenkin näissä episodeissa on se osa, jossa koko kohu käännetään aina systemaattisesti perussuomalaisten vainoamiseksi. Punaviherhippien juonia kaikki tyyni. Absurdiudella ei ole rajoja. Perussuomalaisten kehuminenkin on varmasti jotenkin heidän vainoamistaan. Kehumalla pyritään antamaan kuvaa, että he ovat hyviä tyyppejä, ja sehän ei tuo äänestäjiä. Ei kun siis… No pääasia on, että kyseessä on vainoaminen jossakin muodossa, ja se on päivän selvää.

Tästä kirjoituksesta ei toki sovi unohtaa Jani Viinikaista. Kyseinen herrasmies on myös perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokas. Herra on tunnettu muun muassa termin homosaatio lanseeraamisesta, sekä vakavista epäilyksistään, että Suomessa ei ole enää nykyään yhtään hererotoimittajaa. Suurin meriitti herralla taitaa kuitenkin olla paita, jolla herra kerää itselleen vaalirahoitusta. ”Minun Mannerheim on valkoihoinen”-tekstillä varustettu musta (!!!) t-paita on kerännyt mainetta ja kunniaa sosiaalisessa mediassa. Itselleni jäi hieman epäselväksi miten Mannerheimin ihonväri liittyy kunnallisvaaleihin, mutta toisaalta Viinikainen noudattaa vain puolueelle uskollisena puolueen linjaa. (Tähän väliin jokainen voi kuvittaa fiktiivisen mielikuvan Viinikaisesta saarnaamassa siitä miten punaviher-aate mädättää aivot, niin että hipit eivät edes tajua mistä kunnallisvaaleissa on oikeasti kysymys!) Timo Soini kun on näet jo ominut eurokriisin puolueen kunnallisvaaliteemaksi, joten onhan toki tärkeää saada hieman persoonallisuutta peliin. Toisaalta, jos Viinikainen olisi oikeasti kansallismielinen niin hän ei suvaitsisi mustia paitoja, vaan teksti olisi pitänyt painauttaa valkoisella valkoiselle paidalle! Voisin jopa vakavasti epäillä Viinikaisen uskollisuutta aatteelleen, sen verran kova munaus tuo musta paita on.

Perussuomalaisten kootut selitykset-aiheessa alkaisi jo olemaan ainesta huumoriopuksen kirjoittamiseen, ja tuskin aineisto vielä tähän nykyiseen tyrehtyy. Opuksesta voisi olla paljon apua muun muassa siihen miten vältellä vastuuta työpaikalla, koulussa ja ihmissuhteissa. Aina kelpaavat selitykset mihin tahansa tilanteeseen ovat: Olin kännissä. Murjaisin vitsin. En ymmärtänyt mistä oli kyse. Kovasti louskutetaan vastuun ottamisesta samaan aikaan kun suurin osa puolueen rivistöstä on mestareita pakenemaan vastuun ottamista. Homman nimi lienee se, että moni persu haluaa sitä mainetta ja kunniaa, mutta jonkun muun pitää ottaa vastuu sekä maksaa viulut. Onhan se tietysti mukavaa saada kakusta vain kermat päältä. Perussuomalaiset ovat vähän kuin politiikan Win Capita, suuria ja katteettomia lupauksia monille, kermat vain harvoille.

Risto ja kirpputoripaita.