”Eihän meillä Suomessa…”

Umayya Abu-Hannan kirjoitus Lottovoitto jäi lunastamatta on kerännyt hyvin mielenkiintoisia kommentteja internetissä. Moni on ylistänyt kirjoitusta, mutta paljon on silmään sattunut myös toisenlaisia kommentteja aiheesta. Kirjoitukseni tarkoitus on pohtia näiden kommenttien takaa löytyviä asioita. Haluan kertoa millaisia ajatuksia nämä kommentit minussa herättivät. Netistä löytyy vastaavia kommentteja pilvin pimein, joten se kuka nämä on kirjoittanut ei ole tärkeää. Vaikka tavis-bloggari olenkin, niin en halua vetää politiikkaan liittymättömiä ”siviilejä” nimillään ja kuvillaan blogiini mukaan. Antaa kommenttien kirjoittajien pitää yksityisyytensä. Jos joku haluaa huvittaa itseään spekuloimalla kommenttien aitoudella, niin on toki vapaa senkin tekemään.

”nii just, jos ei tykkää olla täällä niin voi painua vittuun, ei tarvii alkaa itkemään asiasta.” 

Mielenkiintoista on ajatella, että jos kirjoittaja olisi ollut joku muu kuin maahanmuuttaja ja maastamuuttaja. Minä olen itse arvostellut paljonkin ”Suomea”, ja en ole koskaan saanut tällaista kommenttia tai ainakaan kukaan ei ole kehdannut sitä avoimesti päin naamaa sanoa. Mietin kuitenkin, että kuinka paljon lähtökohtainen suhtautuminen eroaa, jos kirjoittaja on maahanmuuttaja/maastamuuttaja tai jos kirjoittaja olisi ”suomalainen”. Olemmeko me sen verran sisäänpäinlämpiävää porukkaa, että sallimme vain ”omiemme” kritisoida käytäntöjämme ja yhteiskuntaamme? Ylipäänsä ongelmathan eivät ratkea sillä, että käsketään ongelmien esiintuojan ”painua vittuun”. En kiistä lainkaan etteikö meillä olisi myös ääriryhmittymiä, joiden mielestä kaikki maahanmuuttajan kokemat vastoinkäymiset johtuvat rasismista. Tämä on ihan yhtä idioottimaista kuin rasismi itse.

Kirjoitus käsitteli rasismia Suomessa. Siinä ei käsitelty rasismia Ugandassa, eikä sitä onko Suomessa hyvät kahvivalikoimat kaupoissa. Kirjoituksessa ei käsitellä Suomen koulutusjärjestelmää, eikä Suomen julkista liikennettä. Kyseessä ei ole Umayya Abu-Hannan elämäkerta, hän ei käsittele kirjoituksessa koko elämäänsä Suomessa vaan rasismia Suomessa. Suomi on tarjonnut minullekin maksuttoman koulutuksen, ja tarjoaa minulle tälläkin hetkellä paljon asioita. Se ei tarkoita, että kaikki asiat olisivat Suomessa hyvin tai että negatiivisista asioista ei saisi keskustella. Umayyan kirjoituksesta vedetään toki johtopäätös, että kaikki suomalaiset ovat rasisteja. Varmasti joku white power-neropatti vetää samat johtopäätökset minun kirjoituksestani. Siis hetkinen, minähän olen suomalainen -> suomalaiset ovat rasisteja -> minä olen rasisti. No joo, eivät siellä Natsi-Saksassakaan todellakaan kaikki olleet rasisteja. Onko se, että joku kertoo omia kokemuksiaan keskistysleiriltä kaikkien saksalaisten leimaamista rasisteiksi? Ei.

Seuraavaksi siirrymme asiaan ”Musulmaaneja ei saa yleistää, mutta suomalaisia saa!11”. Ei. Jos kirjoitetaan, että olen huolissani siitä, että Suomessa rasistinen ilmapiiri on kasvamassa ja rasismista ja syrjinnästä on tulossa osa valtavirtapolitiikkaa en sano, että kaikki suomalaiset ovat rasisteja. Sen sijaan jos kirjoitan vitun suomalaiset rasistit vaimonhakkaajat, niin se on yleistämistä. Suomalaiset sanan voi korvata halutessaan sillä musulmaanilla, pointti ei muutu. Umayyan kirjoituksessa mainittiin myös Hollannin äärioikeistoliikkeet, mutta tämän tuntui moni suvereenisti skippaavan, koska se ei sopinut omaan mielipiteeseen kirjoituksesta.

Tässä nousee jälleen esille myös se, että meissä suomalaisissa asuu vahvana sisään opetettuna mallina se, että ei saa ”valittaa”. Jos jokin asia on hyvin, niin negatiivisista asioista on syytä pitää turpansa kiinni tai muuttaa vittuun täältä.

”turpa kii ja kelatkaa tätä: mä oon kohdannu muutaman viikon sisään kahesti syrjintää, haukkumista ja halveksumista sen takia että oon puhunu julkisella paikalla vittu RUOTSIA, joka on tän maan virallinen kieli, enkä mä lähe sen takia ulisemaan että paska yhteiskunta. puhumattakaan siitä, että yläaste-iässä meitä väärää kieltä puhuvia hakattiin koulun kulmilla sen takia. mä oon mitä ilmeisimmin tän maan OG-neekeri, ja arvatkaa mitä? eipä vaikuta mun ajatuskulkuun tai suhtautumiseen tätä maata kohtaan yhtään vittu mitenkään. haista umayya vittu” 

Jokaisessa yhteiskunnassa esiintyy rasismia, kokonaan sitä tuskin onnistutaan koskaan kitkemään, mutta tuleeko niiden lasten, joita hakataan väärän kielen takia, tyynesti vain hyväksyä tämä? Tämä muistuttaa minua pelottavasti ajatusmallista ”koulukiusatun on vain hyväksyttävä ja nieltävä kiusaaminen”. Tavallaan asiaa käännetään niin, että on minun vikani, että puhun väärää kieltä, joten en saa puuttua siihen, että joku on kusipää ja hakkaa minut. Haistelen tästä myös hiukan suomalaista luonnetta, ja sitä että sisukas suomalainen kestää kiusaamisen ja pilkan. Sisukkaan suomalaisen pitää kestää. Syrjinnän esiin ottava henkilö on heikko surkimus, joka vain valittaa eikä pärjää missään.

 

 

 

Mielenkiintoista, että jos puhutaan naisten lasikatto-ilmiöstä monikaan ei hahattele. Jos sen sijaan puhutaan maahanmuuttajien lasikatto-ilmiöstä niin se on naurun aihe. Jos nainen ei menesty, mietitään että yhteiskunnassa saattaa olla jotakin mätää. Jos maahanmuuttaja ei menesty, se on (vittu) laiskuutta.

”Sitä paitsi tuo liioittelee ihan varmasti. Empiirisen tutkimusten mukaisesti kukaan ei koe niin paljon syrjintää kuin Umayya. Kas kun ne osuvat just hänen kohdalleen kaikki. Taitaa olla vähän anekdootteja osa noista.” 

Maahanmuuttajan kohtaama rasismi on siis ehdottomasti liioittelua ja päästä keksittyä, eihän sellainen nyt ole mahdollista täällä Suomessa, kun sivistysyhteiskunta olemme. Laajempien rasististen asenteiden ja liikkeiden olemassaolo, ja äärioikeiston viimeaikainen nousu Suomessa pitäisi siis kiistää. Miksi?

”siis, mua ei vituta mikään niin pahasti kuin hurri-huutelu. nään punasta ja jos pahasti käy niin flaidis on pystyssä. mutta se, että syyttäisin jotenkin meidän yhteiskuntaa ja väestöä aivan saatanan törkeästi yleistäen, tuntuu absurdilta, väärältä ja aivan helvetin katkeralta. tiedän että jotkut ihmiset vaan on perseestä ja siinä se.”

Ehkä Natsi-Saksassakin vain jotkut ihmiset olivat perseestä ja loppujen oli pakko mennä mukaan, jos haluasivat henkensä pitää. Se, että kaikki kansalaiset missään maassa eivät ole rasisteja, ei poista sitä, että rasismi ja syrjintä ovat ongelmia, joita ei voida hyväksyä. Se, että joku aukoo kuitenkin jossakin vaiheessa päätään tai joku kuitenkin hakkaa sen musulmaanin, ei tee siitä oikeutettua. Pitää elää melkoisessa poliittisessa pimennossa, jos ei ole hoksannut mikä viime aikainen kehitys on ollut. Perussuomalaisten riveissä on paljon rasistisia kannanottoja tekeviä ihmisiä. Heistä on tullut osa niin sanottua valtavirtapolitiikkaa. Valtavirtapolitiikka mieltää tavallaan rasistiset näkemykset osaksi normaalia politiikkaa, ja se on erittäin huolestuttavaa. En ole huolestunut siitä, että meillä on yksittäisiä päänsäaukojia. Olen huolestunut siitä, että meillä on nyt jo politiikassa paljon mukana ihmisiä, jotka ovat tosissaan mesotessaan valkoisen rodun puhtaudesta, ja siitä että afrikkalaisten pitää pysyä afrikassa. Kun heidän osuutensa kasvaa, he ovat lopulta kykeneviä vaikuttamaan päätöksiin.

Kaikki perussuomalaisia ääriedustajia äänestäneet eivät ehkä ajatelleet ihan loppuun asti tai pelottavampaa on ajatella, että he ajattelivat.

Rasismista, syrjinnästä ja Suomen ja Euroopan kehityksestä puhuminen leimataan suvakkipunavihermädättämiseksi. Nehän ovat ihan luulotautisia, näkevät rasismia ja syrjintää kaikkialla. Ihan kiihkoilijoita! Hämmentävintä on, että tämä menee todella monelle läpi. Rationaalinen argumentointi saa väistyä helppojen iskulauseiden tieltä. Ensin puhutaan maahanmuuttajarikollisten karkottamisesta, siinä vaivihkaa voidaan sitten mainita, että enhän minä nyt noista afrikkalaisista ja mullaheista muutenkaan pidä, pysyköön siellä omissa maissaan. Tämä taitaa olla hiukan samanlainen juttu kuin alennus-kylteissä ”Housut 3 euroa”. Ihmiset näkevät vain kolmosen, ja ryntäävät kassalle kolmet housut mukanaan tappelemaan siitä, että ”eivät varmasti maksa yhdeksää euroa, kun teillä oli se kyltti!!!”. Toisin sanoen muistetaan se mitä halutaan muistaa.

Se mikä on itselleni aina jäänyt avoimeksi on se, että miten tämän herrarodun puhtaana pysyminen pitäisi sitten toteuttaa näiden ihmisten mielestä? Kielletäänkö suomalaisten muuttaminen ulkomaille? Kielletäänkö matkustelu, jotta saadaan minimoitua mahdollisuudet ulkomaalaiseen puolisoon? Tässä vaiheessa mielestäni voidaan ihan perustellusti kysyä onko rasismi meillä enää marginaalipolitiikkaa? Eniten kyrsii aina se, että nämä kaverit eivät voi myöntää suoraan mitä he ovat. Itsekin ajattelen, että turvapaikanhakijoita ei pidä ottaa, jos Suomi ei pysty heistä huolehtimaan. Se on maahanmuuttokriitisyyttä. White power, save our race, islamistimusulmaani ja painu vitun neekeri vittu Afrikkaan-jutut eivät ole maahanmuuttokriittisyyttä. Ne ovat rasistisia näkemyksiä. Jos olet rasisti, ja selvästikin myös ylpeä siitä, niin miksi et kehtaa puhua näkemyksestäsi sen oikealla nimellä? Pelottaako, että ei enää tulisikaan niin paljoa ääniä? Tällaisia meillä äänestettiin valtuustoihin, ei yhtä eikä kahta pipipäätä vaan joukko. Mutta eihän meillä täällä sivistyneessä Suomessa ole rasismia… Myös kirjoitukseen tulleet voimakkaat ”Vittu kun ei kelpaa”-puolustusreaktiot kertovat mielestäni, että ei se Umayya ihan väärässä ollut.

 

 

 

 

 

Ennen oli kaikki paremmin…

Näin uudenvuoden kynnyksellä on hyvä kirjoittaa uudesta elämästä, tulevaisuudesta, lapsista. Kuka olikaan se fiksu ihminen, joka sanoi, että nykyvanhempaa monesti pelottaa lapsen ja nuoren normaalit rajojen rikkomisyritykset, jolloin niihin ei omatoimisesti osata puuttua. Monet vanhemmat eivät jostakin syystä jaksa enää kiistellä edes pienten lasten kanssa, vaan annetaan periksi. Syyt ovat varmasti perheestä riippuen moninaisia, mutta se että lapsi heittäytyy maahan parkumaan ja potkimaan, kun ei saa sitä lelua ei ole sama asia kuin käytösongelma. Usein tuntuu, että lasten ja nuorten kanssa elämisen oletetaan olevan helppoa ja täysin omalla painollaan sujuvaa. Ei se on helvetin vaikeaa, ja siksi minulla ei vielä olekaan niitä lapsia. Kuitenkin vaikka lapsi olisi käytösongelmainen se ei tarkoita, että jotakin on välttämättä mennyt pieleen. Erityislapsen saaminen voi olla hyvinkin kehittävää myös vanhemmalle, vaikka se voimia kysyykin.

Tämä avautuminen lähti siis liikkeelle Sari Kaasisen Etelä-Saimaassa olleesta kolumnista ”Elämä ei saa olla ”ihan sama”. Kaasinen kauhistelee totuttuun tapaan nykyajan lasten kasvatusta ja kuritonta meininkiä. Kolumnin alussa nyökyttelin, että jep onhan tässä hyvää asiaa. Luettuani kolumnin loppuun olin melkoisen hämmentynyt. Me ihmiset tuppaamme aina romantisoimaan mennyttä, ja monesti aivan turhaan.

”Mikä on mennyt pieleen, kun yhä useampi lapsi tarvitsee erityistukea jo ennen kouluikää?”

Ei mikään ole välttämättä mennyt pieleen. Nykyään vain ehkä ne erityistukea tarvitsevat lapset saavat helpommin sitä tarvitsemaansa tukea. Me kaikki olemme jollakin tavalla erityisiä. Moni meistä tarvitsee tukea jossakin asioissa. Silloin vanhaan hyvään aikaan oli yksi ihmisen muotti, johon oli sovittava. Ihmisen omalla ololla ja tuntemuksilla ei ollut merkitystä. Ei ole paha asia, että sitä ihmisten erilaisuutta opitaan tuntemaan ja ymmärtämään. Joskus näistä kirjoituksista tulee sellainen olo, että on jotenkin paha asia, että meillä on erityistukea tarvitsevia lapsia. On jotenkin paha asia, että näitä lapsia pyritään ymmärtämään, ja yhteiskunta yrittää auttaa heitä sen sijaan, että yrittäisi pakottaa heitä yhteen ”kunnollisen” ihmisen muottiin.

”Ei kannata ihmetellä, että monet, etenkin yläkoulun opettajat ovat todella loppuun palaneita työssänsä.”

Eikös tämä loppuunpalaminenkin ole vain nykyajan hömpötystä? Ennen ei uuvuttu vaan pärjättiin hamaan loppuun saakka vai miten se meni? En koskaan ole oppinut pitämään siitä, että asioista poimitaan vain ne omaa näkemystä tukevat asiat, ja muut unohdetaan. Tämä muistuttaa kovasti Päivi Räsäsen-logiikkaa.

”Ennen lapset opetettiin kunnioittamaan virkavaltaa, arvostamaan opettajia ja vanhempia ihmisiä.”

Josko yritettäisiin opettaa lapset kunnioittamaan ylipäänsä toisia ihmisiä. Itse olen aina inhonnut sitä, että kunnioitus riippuu iästä tai asemasta. Ei riipu, kaikkia ihmisiä tulee kunnioittaa oli sitten kyseessä se puiston spurgumies tai tohtorinainen. Kunnioittaminen ei tarkoita samaa kuin, että pitää sietää mitä vain. Vai haluaako joku tosissaan vielä opettaa lapselleen maailmankatsomusta, jossa sitä pappismiestä tulee kunnioittaa, vaikka hän raiskaisi sinut, koska kyseessä on aseman omaava vanhempi henkilö? Yhtä loogista olisi opettaa tytölle, että hän on huonompi kuin pojat. Lapsi ei ole pompotettava kumipallo, jota voi käskeä pelkällä siksi-verukkeella. En minäkään tottele siksi-veruketta, miksi lapsi tottelisi? Lapselle ei voi selittää liikaa miksi. Siksi-verukkeella ”opastaminen” ei kehitä lapsen omaa ajattelua.

”Opettajien tehtävähän olisi opettaa, eikä tunnista toiseen ojentaa, komentaa ja selittää, kuinka yhdessä toimitaan tai ettei kaveria saa tänäänkään kiusata tai lyödä.”

Se ensimmäiselle luokalla oleva Jesperi ei valitettavasti kokonaan vielä hallitse sosiaalisia käyttäytymissääntöjä. Koululle ei voi sysätä kasvatusvastuuta, mutta toki joskus opettajat joutuvat komentamaan pieniä oppilaita ja selittämään heille, miksi jotakin ei saa tehdä. Sellaista se oli silloinkin kun minä olin kakara. Tästä tulee myös vähän sellainen naiivi kuva, että koulukiusaaminenkin on vain jokin nykyajan ilmiö. Valitettavasti näin ei ole.

”Oli myös kunnia-asia pärjätä omillaan.”

Kauhea tunnustus, minä en pärjää omillani. Olen 27-vuotias enkä pärjää omillani. Onhan se monelle suomalaisellekin ollut niin kunnia-asia, että pärjää omillaan. Sitten kun ei enää pärjääkään, niin on lyöty kuula kalloon tai köysi kaulaan. Toivottavasti kukaan ei opeta lapsellensa mitään on kunnia asia pärjätä omillaan-paskaa. Apua saa ja pitää hakea, jos kokee sitä tarvitsevansa. Lapseen ei saa alkaa lyömään häpeä-leimaa. Lapsi ei ole heikko tai huono, jos ei hän aina pärjääkään omillaan. Lapsen eikä aina aikuisenkaan tarvitse pärjätä omillaan.

”Ei tarvitse kouluttautua, sillä kelasta ja sossusta saa kuitenkin rahaa joka kuukausi. Pääasia on, että minä itse saa kaiken.”

Kelasta ja sossustahan ne rahat saa tunnetusti tekemättä mitään. Kelan kanssa tappeleminen ei ainakaan ole mitään herkkua, eikä niillä Kelan rahoilla saada kaikkea mitä minä haluaisin. Kuinka paljon nämä tällaiset ihmiset oikein kuvittelevat sen Kelan tai sossun maksavan asiakkailleen? Tietävätkä nämä sossu- ja Kela-saarnaajat mitä eläminen nykyään maksaa? Välillä tuntuu siltä, että eivät tiedä. Kelan ja sossun tuilla ei juhlita. Niillä ei vietetä hienoa glamour-elämää. Niillä ei aina makseta edes laskuja. Itse en ainakaan mielelläni elä tuilla, ja ole riippuvainen niistä, mutta tällä hetkellä minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä ja opettaa kestämään niitä, totesi eräs arvostettu lastenkasvattaja. Ehkä meidän jokaisen kannattaisi aloittaa siitä. Ja syödä Sisuja päälle.”

Vanhemman tärkein tehtävä ei siis ole kasvattaa lapsesta itsenäisesti ajattelevaa yksilöä? Tärkeää ei ole opettaa lapselle käytöstapoja? Tärkeää ei ole opettaa tasa-arvon merkitystä, erilaisten ihmisten hyväksymistä ja sananvapauden vastuuta? Tärkeää ei siis ole opettaa lapselle peruskansalaistaitoja? Vaan tärkeää on tuottaa pettymyksiä. Pettymyksiä voi opetella kestämään ja käsittelemään myös ilman, että vanhempien täytyy niitä mitenkään erityisesti jatkuvalla syötöllä tuottaa. Kun lapselle opetellaan selittämään asiat, hän jossakin vaiheessa oppii luonnollisesti myös käsittelemään pettymyksiä järjen ja logiikan avulla.

Kolumnissa vastakkainasetellaan vanhanaikainen kasvatus ja vapaa kasvatus. Kultaista keskitietä ei tunnuta näkevän. Itse kannatan juurikin sitä kultaista keskitietä. Opastavaa, tukevaa ja selittävää. Ennenkuin joku ehtii ottamaan esille asian, että mitä se lapseton akka täällä lapsista ja niiden kasvattamisesta saarnaa, niin lainaan itseäni kirjoituksen alusta: ”Usein tuntuu, että lasten ja nuorten kanssa elämisen oletetaan olevan helppoa ja täysin omalla painollaan sujuvaa. Ei se on helvetin vaikeaa, ja siksi minulla ei vielä olekaan niitä lapsia.”  En koe, että olisin vielä kypsä äidiksi. Olen miettinyt asiaa paljon, ja jo terveydentilani on pakottanut minut miettimään sitä voinko koskaan harkitakaan perillisen yrittämistä. Toistaiseksi vastaus on ollut, että ainakaan vielä ei ole sen aika.

Ihmettelen myös minne hävisi suomalainen sisu? Milloin meistä tuli ”Ennen oli kaikki paremmin”-valittajia? Se, että joku on arvostettu lastenkasvattaja ei tarkoita, että hän on automaattisesti oikeassa. Millainen muuten on ”arvostettu lastenkasvattaja”? Sitä paitsi, syön mielummin Tervaleijonia kuin Sisuja. Ei elämä ei saa olla ihan sama. Elämä on henkisen kehityksen matka, ihmisenä kehittymisen matka. Elämässä kohdataan pettymyksiä, ja niitä opitaan käsittelemään, mutta elämä ei ole pelkkiä pettymyksiä. Yhteiskunta muuttuu, eikä aina huonoon suuntaan. Huolimatta nyky-yhteiskunnan ongelmista, elän mielummin nykyajassa kuin 60-luvun yhteiskunnassa. Arvostan vapaata ilmaisua ja erilaisuuden hyväksymistä. Tämä ei tarkoita samaa kuin, että ihmiset saisivat tehdä mitä vain. Vapaus tuo aina mukanaan myös vastuuta.

Täydellisiä ihmisiä ei ole, eikä vanhempien tarvitse yrittää sellaisia ollakaan. Jos kuitenkin taaperoikäiseltä on vaikea kieltää Colaa, koska se sitä haluaa niin kamalasti, niin ehkä vanhemmankin tulisi siinä vaiheessa hakea tukea kasvatukseen. Sitä saa ja pitää hakea. Vanhemmankaan ei tarvitse pärjätä aina yksin, usein myös ne lapset ”kasvattavat” meitä aikuisia.

Lähde: Etelä-Saimaa ”Elämä ei ole ”ihan sama”” http://www.esaimaa.fi/Mielipide—Kolumnit/2012/04/16/El%C3%A4m%C3%A4+ei+saa+olla++%E2%80%9Dihan+sama%E2%80%9D/2012113266741/67

Kun kuuseen kurkottaja Katajaan kapsahti

”Lisäksi hän muuttaisi työkyvyttömyyseläkettä niin, että eläkepäätöksestä huolimatta ihmisen työkykyä arvioitaisiin määräajoin.”

Kokoomuksen edustaja iskee jälleen! Tällä kertaa asialla on Sampsa Kataja. Ensimmäinen ajatukseni tämän pätkän luettuani oli, että on suhteellisen huolestuttavaa, että meillä on poliitikan parissa luottamustehtävissä ihmisiä, jotka eivät oikeasti tunne pätkääkään Suomen nykyistä järjestelmää. Meillä on sellainen tukimuoto kuin kuntoutustuki. Kuntoutustuki on määräaikainen työkyvyttömyyseläke, ja se myönnetään sellaisille, joilla katsotaan olevan toivoa palata työelämään. On yhteiskunnan resurssien tuhlaamista arvioida uudelleen niiden työkykyä, joilla sellkeästi on sairaus tai vamma, jonka vuoksi he eivät tule työelämään koskaan kykenemään. Eiköhän kuntoutuslaitosten työkykytutkimusten resurssit kannata laittaa niiden ihmisten työkykytutkimuksiin, joiden työkyky ei vielä ole tiedossa?

”Leskeneläkkeen summat eivät ole valtavia, mutta järjestelmän yleisen hyväksyttävyyden kannalta voi kysyä, lisääkö kyseinen eläke oikeudenmukaisuutta.”

Niin se olisikin todella reilua, että esimerkiksi vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä ollut äitini ei enää tulisi toimeen, koska perheenelättäjä sattui kuolemaan sairauskohtaukseen. Olet oikealla tiellä Kataja. Reilu meininki sen olla pitää!

”Monet ongelmat, esimerkiksi mielenterveysongelmat, voivat kuitenkin korjaantua vuosien saatossa”

Juu toki, ja ihminen jää sitten kotio makaamaan sillä työkyvyttömyyseläkkeellä, jolla ei tahdo tulla toimeen, eikä hakeudu työelämään takaisin. Ei kai sitä toisaalta voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu. Itselleni ainakin tämä jatkuva olemassa olevien todellisten sairausteni kyseenalaistaminen on aiheuttanut masennuksen pahentumista, minulle kun ei myönnetä edes kuntoutustukea, vaikka minut on työkyvyttömäksi todettukin. Ihan oikeasti se kotona makaaminen ei ole kivaa, ja aika harvassa ovat ne, jotka haluavat sitä vapaaehtoisesti tehdä. Onhan se varmasti kannattavaa edistää masennuspotilaan masennuksen kroonisoitumista. Ehkä se potilas sitten jossakin vaiheessa tappaa itsensä pois yhteiskunnan varoja syömästä.

Kataja puhuu ikäänkuin työkykytutkimukset olisivat yhteiskunnalle ilmaisia. Minulla meni 5 vuotta, että edes pääsin työkykytutkimukseen kuntoutuslaitokseen. Yllättäen herra toi esille mielenterveysongelmat. Kaikesta paistaa läpi, että herra ajattelee ainakin mielenterveysongemaisten olevan hemmoja, jotka eivät hakeudu työelämään, vaikka toipuisivatkin, jos yhteiskunta ei heitä jatkuvasti painosta otsasuoni pinkeänä. He ovat siis laiskoja, mahdollisesti jopa koko sairautensa feikanneita! Herran ajatuksena työkykytutkimusten rahoittamisesta lienee se, että kun laiskimukset, joita tietysti suurin osa muka sairaista on, saadaan töihin, niin näitä tutkimuksiakaan ei tarvitse paljoa nykyistä enemmän loppujen lopuksi kustantaa.

”Hän toivoo, että Suomessa painotettaisiin nykyistä enemmän osatyökyvyttömyyseläkettä ja yritettäisiin kasvattaa työssä käynnin osuutta.”

No mitenkäs herra Kataja ajatteli sitä kasvattaa? Mitenkäs herra Kataja ajatteli saada työkyvyttömät töihin? Tästä paistaa todellakin jo erittäin pahasti läpi se, että kyseinen herrasmies ei usko, että ihmiset ovat eläkkeellä, koska he eivät kykene työhön. Hän ajattelee, että kokoaikaisella eläkkeellä ollaan vähän niinkuin huvikseen. Koska on niin mukavaa vain maata kotona. Osatyökyvyttömyyseläke on silloin ihan hyvä vaihtoehto, jos se on mahdollinen ja potilaan kunto sen sallii, mutta kaikkien kohdalla se ei valitettavasti ole vaihtoehto.

”Meillä on paljon muita yhteiskunnallisia tukia sellaisiin tilanteisiin, joissa puoliso menehtyy. Minusta eläkejärjestelmä ei ole siihen oikea lähtökohta”

Eipä ainakaan äitini ollut tällaisiin oikeutettu, joten mitäköhän ne ovat? Hautausavustus? Ei tullut mistään moista ei. Pelkkä isäni hautaaminen minimikuluilla (kuten isäni itse halusi) maksoi melkein 5000 euroa. Kelan sivuiltakaan en löydä puolison kuolema kohdasta muuta kuin tietoa perhe-eläkkeestä eli leskeneläkkeestä. Ehkä Kataja ei tiedä tätäkään asiaa… Hän ei ole tainnut hetkeen joutua Kelan sivuja tutkailemaan.

Miksi ei Kataja vain suoraan ehdota, että lopetetaan eläkejärjestelmä? Sehän on täysin tarpeeton. Jos ei itse ole varaa jäädä eläkkeelle, niin raada raada niska limassa, ja kuole kupsahda suoraan saappaat jalassa pois Suomen rahoja syömästä. Tämähän olisi suorastaan isänmaallinen toimintamalli.

Muistathan ensi kerrallakin äänestää kokoomuksen ehdokasta toivoen samalla, että et sairastu, joudu työttömäksi, menetä puolisoasi tai joudu alistumaan uudelleen koulutukseen erityisesti mikäli et ole varakas! Ovatkohan nämä Kataja ja kumppanit koskaan miettineet onko oikeudenmukaista, että heille maksetaan monia tonneja kuukaudessa? Ei, se on vain yhteiskuntamme tapa. Isänmaan ja oikeudenmukaisuuden hengessä pitäisi toki hoitaa moisia luottamustehtäviä ilmaiseksi!

Lähteet: Kela.fi, hs.fi Kataja vaatii lopettamaan leskeneläkkeet http://www.hs.fi/kotimaa/Kataja+vaatii+lopettamaan+leskenel%C3%A4kkeet/a1356585634010?jako=c37cc00cc4354c3974a1b322aad08bed&ref=mob-traf-isandroid-1

Joulujeesustelua ja kivien viskomista

”Nyt meillä on kaksi vaihtoehtoa, jotka molemmat tuntuvat pahoilta:
Kirje on oikea, jolloin Nahkala on vaarantanut Neean turvallisuuden ja yksityisyyden.
Kirje on väärennös.”

Eli myös naapurin perheväkivallasta poliisille ilmoittaminen on väärin, koska poliisille ilmoittaminen saattaa saada väkivallan käyttäjän käyttämään lisää väkivaltaa? Myöskään lapsen hyväksikäytöstä ei kannata ilmoittaa poliisille, koska jos hyväksikäyttäjä saa selville, että poliisille on ilmoitettu hänhän voi vaikka tappaa lapsen? Mitä siitäkin tulisi, jos sosiaaliviranomaiset ja poliisit olisivat perheen pihassa ja naapurit näkisivät tämän kaiken? Ihan lapsen etua ja yksityisyydensuojaahan tässä ajatellaan. Nyt hei oikeasti! Ällöttävällä jeesustelulla ei näköjään ole rajoja.

”Jos Neea on olemassa, onko riski, että paraikaa Neean vanhemmat kovistelevat ja uhkailevat häntä kirjeen kirjoittamisesta?
No joo, onhan se mahdollista.

Eli te ette ottaneet huomioon lapsen yksityisyydensuojaa ja turvallisuusriskiä?
Kaikessa on aina monta vaaraa. Tää asia on nyt niin tärkeä, että me otettiin riski.”

Ainoa vaihtehtohan on, että lasta kovistellaan ja vedetään turpaan kun se kirjoittaa tällaisen kirjeen! Jos se, että omat vanhemmat voivat mahdollisesti vaikka käsialasta tunnistaa Neean kirjoittaman kirjeen (luulen, että Suomessa on aika monta kuusivuotiasta Neeaa) on yksityisyydensuojan rikkomista, niin meidänhän on kiellettävä koko journalismi. Kumma kun kukaan ei ole huolissaan Iltapaskassa päivittäin esiintyvistä asiavirheistä. Näissä tapauksissa journalistin ei siis tarvitse tarkistaa asioita, ja olla huolellinen vai… Tarkistetaanhan toki jokaisen yleisön osastokirjoituksen taustatkin idioottivarmasti, että ei kukaan voi julkaista tekstiä toisen nimellä? Pikkutytön vanhempien alkoholinkäyttöä koskeva kirje joulun alla taitaa vain olla paljon mediaseksikkäämpi tapa tonkia kuinka mätiä paskiaisia toimittajat ovatkaan.

Josko tähän asiaan kertoisivat kokemuksiaan ne ihmiset, joiden perheissä on jouluisin käytetty alkoholia roisimmin, kun he olivat lapsia? Mitä mieltä he ovat? Olisivatko he voineet kirjoittaa tällaisen kirjeen? Josko tässä puhuisivat ne lapset, jotka ovat kiskoneet alkoholipulloja vanhempiensa käsistä? Onko tämä kirje heidän mielestään epäaidon ja tökerön oloinen? Vastenmielisyydessään omassa luokassaan ovat nämä ”Onneksi Neeaa ei ole!”. Juu, Neeaa ei ole ja Suomessa ei ole yhtään lasta, joka kärsii vanhempiensa liiallisesta alkoholin käytöstä. Ja huomenna meillä on maailmanrauha. Minä en tosiaan pysty määrittämään kuinka hyvin tai huonosti kuusivuotias voi kirjoittaa, koska kaikki lapset ovat todellakin yksilöitä. Mitenkään hyvällä kieliopillahan tuo kirje ei ole kirjoitettu. Kuinka ammattitaitoista sitten on syyttää toimittajaa huijauksesta sen perusteella, että kirjeessä on osattu kirjoittaa ihan Monster High oikein? Onko esimerkillistä journalismia syyttää toista huijauksesta ennen kuin on kerännyt ne todisteet? Lähteiden tarkistamattomuus ei ole sama asia kuin huijaus.

Nyt pitäisi varmaan kaivaa tämä Neea koko kansan haastateltavaksi. ”Oletko Neea nyt oikeasti sitä mieltä, että ei ole kivaa kun vanhempasi hakkaavat toisiaan kännissä?” ”Oletko nyt ihan oikeasti sitä mieltä, että ottaisit mielummin lahjaksi selväpäiset vanhemmat kuin Monster High-juttuja?” Kaikki Suomen 6-vuotiaat Neeat tulee haastatella puolueettoman henkilön toimesta, jotta saadaan varmasti selvyys siihen onko Neea totta! Onhan näet selvää, että kaikki kuusivuotiaat ovat niin materialistisia, että vanhempien kännääminen on sivuseikka. Käytännössä Neea voidaan nyt jo tuomita toimittajan luomaksi stooriksi ja tahalliseksi huojaukseksi, jolla on yritetty saada lisää lukijoita.

Toimittajien rontit haluavat lisää lukijoita, ja nämä tietosuojalla pätevät kaverit ovat vain ihan puhtaasti huolissaan lasten yksityisyyden suojasta, ja paljastavat samalla enemmän tietoja lapsesta, koska kansalla on oikeus tietää. Käsi ylös kenen mielestä tämä ei kuulostanut tökeröltä?

Selvennyksen vuoksi, en kannata enkä puolusta huijauksia, ja olen sitä mieltä, että journalistien tulisi tarkistaa lähteensä ja välittää totuudenmukaista tietoa, mutta voiko journalisti aina tarkistaa idioottivarmasti lähteitään niin, että sen voi tuoda ilmi myös kansalle? Tämän perusteella jutussa nimettöminä esiintyvien haastatteluita ei voisi tehdä, koska kansalla on oikeus tietää kuka siellä taustalla lymyilee, että ei vain ketää ole huijattu. Toisaalta se yksityisyydensuoja ja lähdesuojakin pitäisi muistaa. Tässä on hienoinen ongelma. Jaan Kortesuon kanssa saman huolen siitä, mihin journalismimme on ajautunut. Tätä ei kuitenkaan voida tuoda esille yhtä huonolla journalismilla.

Meillä on paljon sontajournalismia, mutta moni journalisti tekee jo nyt paljon töitä asioiden tarkistamiseksi. Siltikin voi sattua virheitä ja erehdyksiä. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta asetellaan nyt kuitenkin asia toisin: Onko tämän kirjeen julkaisemisesta haittaa? Punaisia päin käveleminen on väärin, vaikka ketään ei olisi näköpiirissä eikä autoja tulisi. Voiko joku meistä rehellisesti sanoa, että ei ole ikinä elämässään kävellyt punaisia päin? Kuten huomaamme, kiviä on helppo viskoa samalla unohtaen oman toimintansa.

Minusta muuten tuntuu todella pahalta, että meillä on ihmisiä, jotka eivät ajattele. Voinko vaatia jostakin korvauksia? Komiat-lehden vastaava päätoimittaja Anu Nahkala tosin teki yhden virheen, hän alkoi kommentoida asiaa. Tosin soitto moisen kirjeen tiimoilta, ja jauhaminen lapsen turvallisuudesta voi tuntua sen verran absurdilta, että kyllä minäkin moisesta puhelusta hämmentyisin. Hyvä ettei Nahkalaa melkeinpä suoraan syytetty siitä, että jos Neea on totta häntä kohdellaan nyt huonosti Komiat-lehden toiminnan vuoksi. Katleena Kortesuo puolestaan kyllä aika häikäilemättömästi johdatteli Nahkalaa kysymyksillään ansaan. Väistämättä itselleni tuli mieleen Seiskan toimittajien kysymysten asettelu-taktiikka. Onko tämä hyvää journalismia? Samat ihmiset jauhavat sekä ihmisten suojelusta journalistin toimesta, että siitä kuinka kansalla on oikeus tietää, että heitä ei huijata. Siitä jauhetaan millä lukijoita saadaan, ja tämähän on toki ihan ymmärrettävää. Kuitenkin jos ei Komiat-lehden toiminta ole mennyt ihan sääntöjen mukaan, niin eipä mene aina arvostelijoidenkaan toiminta.

Tässä vielä linkki Katleena Kortesuon blogikirjoitukseen aiheesta, josta myös lainaukset on napattu. http://www.eioototta.fi/2012/12/mita-hiton-valia-silla-on-kuka-sen-on-kirjoittanut.html

Hyvää joulua!

Piti kirjoitella jonkinlainen komea joulupostaus, mutta jouluvalmistelut ottivat suunniteltua enemmän aikaa. Pitäkäähän huolta toisistanne, syökää hyvin ja rentoutukaa. Palailen blogin pariin pidemmän postauksen kera toivottavasti jo välipäivien aikana. Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

 

Jäähyväiset väkivallalle

Jälleen palaan mielenkiintoiseen ihmismielen paradoksiin väkivallasta. Tappaminen ja väkivallan käyttö tuntuvat olevan ihan hyväksyttäviä asioita, kun niitä käytetään oikeuden välineenä. Kun joku pahoinpitelee lapsen, pahoinpitelijän saa hakata ja tappaa. Tämähän on oikeutta. Ovatko nämä ihmiset koskaan ajatelleet, että sillä lapsen pahoinpitelijälläkin voi omassa mielessään olla jokin omasta mielestään järkevä syy tekoonsa? Ihan samanlailla kuin tällä lapsen pahoinpitelijän tappajalla on omasta mielestään ihan järkevä ja looginen syy tekoonsa. Ihminen pystyy päässään oikeuttamaan ihan mitä tahansa. Tekeekö se, että yksilö pystyy oikeuttamaan teon automaattisesti teosta moraalisesti oikean ja hyväksyttävän?

Joku viisas voisi sanoa, että tämähän muistuttaa ääri-islamistiterroristien ajatusmaailmaa. Ei tarvitse lähteä valkoihoisia länsimaalaisia kauemmas, kun näkee aivan samanlaista, sokeaa fanaattisuutta. Samat ihmiset usein arvostelevat juurikin äärilaidalla olevia muslimeja. Tragikomiikkaa parhaimmillaan. Itse hämmennyn joka kerta siitä, että ihmiset eivät näe oman ajatusmaailmansa ristiriitaa. Joskus tuntuu, että ihmisiä pelottaa ajatus, että kuka tahansa meistä voi pimahtaa. Minusta kuitenkin paljon pelottavampia ovat ihmiset, jotka väittävät olevansa täysin järjissään, ja ovat sitä mieltä että tappaminen ja väkivallan käyttö on tietyissä tilanteissa täysin hyväksyttävää. Pelottavinta on se, että he ovat omasta mielestään terveitä ja järjissään, eivätkä näe tässä minkäänlaista ongelmaa. Toisaalta samalla nämä ihmiset tuomitsevat väkivallan käytön, ja pitävät sitä pahana. Toisaalta väkivalta on ainoa ratkaisumalli. Ihminen siis asettaa itsensä parempaa asemaan kuin toiset.

Väkivallan käyttäjä on väkivallan käyttäjä, ja väkivaltaa ei voi oikeuttaa. Emme voi myöskään valita sitä keitä ihmisiä meidän kannattaa yrittää hoitaa ja sopeuttaa yhteiskuntaan ja keitä ei. Tämä olisi myös omanlaistaan eugeniikkaa. Jokainen meistä voi viedä hengen, se ei ole taito. Se ei vaadi kaksista ajattelua. Usein kun mainitsee vastustavansa kaikkea väkivaltaa, leimataan väkivallan oikeuttajaksi. Siis hetkinen? Kuka tässä nyt oikeuttaa sitä väkivaltaa, ja kuka ei? Ylipäänsä en ole koskaan ymmärtänyt tätä paskanjauhamista oikeutetusta väkivallasta. Väkivalta synnyttää aina lisää väkivaltaa. Tämä on enemmän totta, kuin moni huomaakaan. Ihmiset vain jatkavat väkivallan kehää, ajattelematta. Ajattele, älä ole orja. Se, että naapurin Pena sekosi, ei tarkoita että sinun tulee toimia samoin.

”Vihaan sinua ihminen”

Pienen loman jälkeen on aika palata blogin pariin yllättäen ikävän ja raskaan aiheen tiimoilta. Tunnustan, että en ole seurannut uutisia liittyen Yhdysvaltojen uusimpaan kouluampumiseen. En jaksa seurata sitä, miten tragediaa mehustetaan keinolla jos toisella, jotta lehdet myisivät paremmin. Monen reaktiot asiaan ovat olleet kuitenkin odotettuja. Aseet ovat pahan alku ja juuri. Ilman aseita kaikki olisi paljon paremmin. Ratkaisu on siis helppo, hävitetään kaikki aseet, ja ihmiset eivät enää tapa toisiaan…

Ase on kylmä ja eloton esine. Se ei tapa ketään itsekseen. Ase ei laita ketään tappamaan. Yhdysvaltojen asekulttuuri on täysin mieletön, ja siellä aselakeja todellakin saisi tiukentaa, mutta tällä ei valitettavasti puututa ongelman juuriin eli siihen, miksi ihmisen mieli järkkyy niin pahasti, että hän tekee joukkosurman. Suomessa kunnon mielenterveyshoidon saaminen tällä hetkellä tuntuu olevan mahdottomuus, voin vain kuvitella millainen tilanne on Yhdysvalloissa. Mielenterveysongelmat eivät aina näy päälle päin, ja monet ovat taitavia kätkemään ongelmiaan. Itse vihasin joskus aseita yli kaiken omien huonojen kokemusteni vuoksi, mutta jossakin vaiheessa ymmärsin, että ase on täysin neutraali asia. Se ei tee mitään ilman ihmistä. Aseen kädessä pitäminen sai todella huomaamaan, että eihän tässä ole mitään pelättävää. Aseen kantajasta on kiinni se mitä tapahtuu. Kyllä, ase on suunniteltu tappamaan ja vahingoittamaan, mutta sen aseen on suunnitellut ja toteuttanut ihminen. Ase ei tee mitään ilman ihmistä.

Muuttuuko Amerikka heidän vuokseen?” Näin kysyttiin taannoin lööpeissä. Toivottavasti muuttuu, toivottavasti koko maailma muuttuu, ja tajuaa sen, että ase on vain esine, jota on helppo syyttää. Aseista on helppo jeesustella. Vaikeampaa on lähteä hoitamaan mielenterveysongelmia. Vaikeampaa on kohdata sitä, että tekijä ei ole ollut hirviö, vaan ihminen. Ihan samanlainen kuin sinä ja minä. Yksi pikkuruinen ihminen. Toivossa on hyvä elää, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Mielenterveys ja mielenterveysongelmien runsaus ovat edelleen tabuja, ja sen huomaa aina myös tällaisten tragedioiden jälkeisestä keskustelusta. Aseista on helpompi keskustella. Ne ovat mustavalkoisempia ja yksinkertaisempia kuin niiden käyttäjät. Itse pitkän linjan mielenterveyspotilaana toivon todellakin, että nyt alettaisiin herätä siihen, että mielenterveysongelmat ovat täyttä todellisuutta. Ne eivät ole vitsi, vaan vakasti otettavia, hoitoa vaativia asioita. Mielenterveysongelmaisia löytyy kaikista ihmisryhmistä. Heitä löytyy paljon myös menestyvistä ja lahjakkaista ihmisistä. On aika hylätä stereotypia, että mielenterveyspotilas kulkee pakkopaidassa pehmustettuja seiniä myöten kuola valuen.

”Liza Long kertoo nyt 13-vuotiaan poikansa Michaelin kärsivän pahoista mielialanvaihteluista, joille ei ole löydetty diagnoosia. Niiden seurauksena äiti on kuitenkin toimittanut väkivaltaiseksi äityvän poikansa useasti sairaalaan, josta hänet on kuitenkin aina palautettu kotiin.

Muutama viikko sitten poika oli ottanut esiin veitsen ja uhannut tappaa niin äitinsä kuin itsensäkin, kun äiti oli kysynyt tältä myöhästyneistä kirjastonkirjoista. Pojan 7- ja 9-vuotiaat pikkusisarukset tiesivät hätätilanteita varten tehdyn suunnitelman ja pakenivat sovitusti autoon lukiten ovet. Viimeisimmän sairaalavisiitin aikana poika oli vastannut äidin puheluun hyytävästi: – Vihaan sinua. Ja aion kostaa heti, kun pääsen pois täältä.

Kun äiti on kysynyt pojan sosiaalityöntekijältä, mitkä ovat vaihtoehdot, hänelle on vastattu, että ainoa keino on saada pojalle syyte rikoksesta. Äidin mukaan vankila ei kuitenkaan ole oikea paikka mieleltään sairaalle pojalle ja todennäköisesti vain pahentaisi tilannetta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ole, sillä monet valtion hoitolaitokset on ajettu alas. – Yhteiskuntamme, sen mielisairauksille antama leima ja rikkinäinen terveydenhuoltojärjestelmä eivät anna muita mahdollisuuksia.”

Tässä on taas miettimisen paikka myös meillä täällä Suomessa. Kannattaako edellisen laman virheitä todellakin toistaa? Ehkäpä totuuden kohtaaminen on liian pelottavaa. Kuka tahansa meistä voi olla Adam Lanza. Se on paljon pelottavampaa kuin yksikään ase.

Lainaus: Ilta-Sanomat 17.12.2012 ”Olen Adam Lanzan äiti”-epätoivoisen äidin kirjoituksesta tuli netti-ilmiö.

Itsenäisyyden keppihevoset

Se tulee yhtä varmasti kuin joka keväinen koirankakka-keskustelu. Se tulee yhtä varmasti kuin kinkunsulatus-jumppa ohjeet joulun jälkeen. Sotaveteraanit on saatava Linnan juhliin. Olettavatko nämä ihmiset oikeasti, että monikin veteraani lähtisi matkustamaan juhlia varten Helsinkiin? Olettavatko nämä ihmiset automaattisesti, että veteraaneilla, jotka ovat erittäin iäkkäitä ja monien sairauksien runtelemia ihmisiä, olisi Linnan juhlissa hauskaa? Ovatko nämä ihmiset koskaan kysyneet veteraaneilta, miten he haluaisivat viettää itsenäisyyspäivää? Kuinka moni veteraani oikeasti haluaisi kutsun Linnan juhliin. Kuinka moni kokisi jaksavansa lähteä juhlimaan? Veteraaneja on tällä hetkellä yli 40 000, joten jos kahdelta veteraanilta televisiossa kysytään: ”Oletko innoissasi?”, niin vastausta tähän ei voi kutsua miksikään yleiseksi ”veteraanien mielipiteeksi”.

Olettavatko ihmiset myös, että veteraanit eivät tunne sosiaalista painetta mahdollisesta juhlakutsusta? Miten veteraanit kokevat sen, että heiltä kysyttäisiin juhlista? Onko heidän pakko sanoa, että he ovat innostuneita? Mitäs jos veteraani ilmoittaa suoraan, että ei halua Linnan juhliin ja pitää juhlia turhana? Jokainen varmasti arvaa tässä vaiheessa, miten media asiaan suhtautuisi. ”Sotaveteraani ei kunnioita itsenäisyyttä!” ”Sotaveteraani kieltäytyi kunniasta!” Jos yritän samaistaa itseäni sotaveteraanin asemaan, niin minua kyrpisi melkoisesti toimia toisten kilpien kiillottajana. Isäni isä olisi varmasti todennut rehellisesti, että: ”Minähän en sinne saatana pokkuroimaan lähde!”. Hän piti Linnan juhlia turhana, ja hänelle kutsu moisiin ”ökykekkereihin” olisi ollut vastenmielinen. Tämäkään ei toki kuvasta kaikkien veteraanien mielipidettä.

Suomessa on vain kovin helppo saada hyvän ihmisen viitta harteilleen, kun kerran vuodessa valittelee tilannetta veteraanit ja Linnan juhlat. Ylipäänsä veteraanien suuhun laitetaan ahkerasti sanoja joka tilanteessa, vaikka iso osa veteraaneistamme on jo poissa, ja loppujenkaan mielipiteitä eivät yleensä sanojen suuhun laittajat tiedä. Moni ”isänmaalliseksi” itseään kutsuva käyttää veteraaneja keppihevosena joka toisessa asiassa sen sijaan, että oikeasti tekisi jotakin elossa olevien veteraanien hyväksi. Veteraanien harteilla on helppo ratsastaa.

Presidentti Niinistö todellakin päättää Linnan vieraslistan. Itselläni ei ole niin kovin suuria tunteita Linnan juhlia kohtaan, enkä itkisi jos juhlat lopetettaisiin, mutta minusta myös presidentillämme on oikeus tällaiset juhlat kerran vuodessa järjestää. Minulle on suoraan sanottuna ihan yksi ja sama keitä presidentti Niinistö päättää Linnaan kutsua. Suomessa ylipäänsä itsenäisyyden käsite tuntuu rakentuvan Tuntemattoman sotilaan katselemisesta ja vanhojen asioiden yliromantisoimisesta. Historia on hyvä muistaa, mutta siihen ei saa jäädä jumiin. Äitini isä oli aina sitä mieltä, että sodat on sodittu ja se siitä. Arvostan edelleen hänen asennettaan suuresti. Veteraanien saamisen sijaan Linnan juhliin näkisin tärkeänä, että jokaisella vanhuksella olisi mahdollisuus arvokkaaseen vanhuuteen. Tämä olisi paljon arvokkaampi lahja veteraaneille kuin se symbolisesti ”arvokas” paperinen kutsukortti. Itsenäisyys ja siitä keskusteleminen tuntuu edelleen vapaassa maassamme olevan tietynlainen tabu. Itsenäisyyttä saa lähestyä vain yhdestä näkökulmasta.

Kunnioitan ja arvostan historiaamme, ja vuoksemme taistelleita suunnattomasti. En kuitenkaan tarvitse itsenäisyyteni ilmaisemiseen Tuntematonta sotilasta enkä Linnan juhlia, minulle itsenäisyys asuu jokaisessa päivässä, ja esimerkiksi siinä, että saan kirjottaa vapaasti tätä blogia netissä. Kiitos tämän mahdollistamisesta kuuluu isovanhempieni ikäluokille. Minulle itsenäisyys ei asu vain suppeassa symboliikassa. Ymmärrän, jos joku kokee sen Tuntemattoman sotilaan tärkeäksi joka itsenäisyyspäivä, mutta jos ei koe niin on muitakin tapoja kunnioittaa itsenäisyyttä. Itse koen jokseenkin absurdina, että sitä veteraanien rakentamaa Suomen hyvinvointia ollaan ajamassa alas, ja huolen aiheena on se, kuka kutsutaan Linnan juhliin. Ne ovat vain yhdet symboloivat poliittiset pippalot, eivät enempää eivätkä vähempää. En pysty ottamaan kantaa siihen keitä presidentti Niinistön pitäisi kutsua, koska juhlien vierasmäärä on kuitenkin niin pieni, että kaikkia ketkä kutsun olisivat ansainneet ei pystytä kutsumaan.

 

 

Sosiaalisesta esteettömyydestä

Moni tuntuu mieltävän esteettömyyden vain fyysisesti vammaisten ja rajoitteisten asiaksi. Sosiaalivammaisena oleminen on yhteiskunnassamme edelleen tuskaa, ja sosiaalivammaisen arki on täynnä esteitä. Näitä esteitä ei nykyajan loistavista mahdollisuuksista huolimatta haluta poistaa, koska niitä ei pidetä kyllin todellisina. Psyykkiset ja neuropsykiatriset sairaudet ja vammat ovat edelleen yhteiskunnassamme tietynlainen tabu. Niistä tosin puhutaan jo nykyään, mutta vakavissaan niitä ei valitettavasti edelleenkään oteta esimerkiksi yhteiskunnallisessa merkityksessä. Kun kerrot virastossa, että et kykene asioimaan puhelimella, kukaan ei ota tätä kuulevaan korvaansakaan. Jo seuraavassa henkäyksessä käsketään taas soittamaan, ja survotaan numerolappua kouraan. Lukuisten tällaisten kokemusten ja vuosien taistelun jälkeen ihminen lannistuu henkisesti. Tulee olo, että kukaan ei kuuntele eikä ota tosissaan. Tulee ole, että tämä ei koskaan muutu. Sosiaalirajoitteiset, jotka eivät saa tukea keneltäkään läheiseltään putoavat kyydistä monesti jo alkuvaiheessa. Heistä tulee jo alussa syrjäytyneitä, yhteiskunnan ulkopuolisia ja epäkelpoja, joiden elämä ei kiinnosta ketään. Lajittelu todellisiin ja keksittyihin ongelmiin alkaa jo peruskoulussa. Jos kärsit keskittymishäiriöstä tai autismista olet vain laiska ja hankala ihminen, sinuun ei kannata kuluttaa aikaa ja resursseja.

Sosiaalisia rajoitteita johtuen sekä psyykkisistä että neuropsykiatrisista syistä on lukuisia erilaisia. Toinen ei pysty menemään paikan päälle ja toinen ei pysty soittamaan, kolmas ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan. En näe vaihtoehtona, että joku toinen hoitaa aina ihmisen asiat, jos ihminen on kuitenkin vielä itse ne kykenevä hoitamaan. Se, että minulla on sosiaalinen rajoite, ei tarkoita, että minua voidaan kohdella kuin lasta. En ole lapsi, olen aikuinen ja normaalilla älykkyydellä varustettu ihminen, ja haluan hoitaa itse asiani. Se on minun oikeuteni tässä yhteiskunnassa. En halua syrjäytyä yhtään enempää sen vuoksi, että joku muu hoitaa jatkuvasti kaikki asiani. En ole holhouksenalainen, enkä halua olla. Minä en pysty hoitamaan asioita puhelimella, mutta se ei tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Se ei oikeuta yhteiskuntaa syrjäyttämään minua, ja kävelemään rajoitteideni ylitse. Myös psyykkisesti on todella tärkeä asia, että ihminen saa kokea olevansa itse vastuussa elämästään rajoitteistaan huolimatta. Se tuo itsevarmuutta, ja pitää kiinni yhteiskunnan menossa sellaisenkin ihmisen, joka ei kykenevä siihen mystiseen ”täysin normaaliin elämään”. Yksinkertaista viriketoimintaa. Mutta ei, tämä ei järjesty.

Kaikille kynnykset ja portaat eivät ole fyysisiä, mutta ne ovat aivan yhtä todellisia ja elämää rajoittavia. Eivät kuitenkaan sen kummallisempia kuin se, että laktoosi-intolerantikko saa vähälaktoosista tai laktoositonta pullaa. Nykypäivänä olisi keinot toteuttaa julkisellakin puolella hyvät sähköiset järjestelmät asioiden hoitamiseen, ja tarjota laajempi valikoima asioiden hoitotapoja. Tekniikka mahdollistaa tämän, ongelma on, että halua ei ole, vaikka tämä olisi myös kustannustehokasta. Pitää kuitenkin toki pitää huoli, että myös asiointi paikan päällä onnistuu, koska se on toisille se oma tapa hoitaa asiat. Terveydenhuollossa voitaisiin tosiaan toteuttaa samantyyppinen palvelu kuin vaikkapa verohallinnon sivuilla. Palvelu, johon kirjaudutaan omilla verkkopankkitunnuksilla. Nyt kun meillä on jo e-resepti, niin tästä on helppo kehitellä palvelu, jonka kautta voi viestiä hoitohenkilökuntansa kanssa. Tämä säästää myös hoitohenkilökunnan aikaa ja resursseja.

On myös täysin älytöntä, että tietosuoja vaikeuttaa kohtuuttomasti esimerkiksi monen sosiaalirajoitteisen elämää. Peruskysymyksiä (joilla siis kukaan ei tee mitään, vaikka viestin sieppaisikin) ei voi esittää sähköpostitse, koska tietosuoja sanoo näin ja näin. Kaikki eivät suostu edes siihen, että lähetän sähköpostilla kuittauksen, että maksoin tänään laskun, joka oli hieman myöhässä. Tai voinhan minä sen mailin lähettää, mutta vastaukseksi tulee, että he eivät voi noteerata sitä, vaan pitäisi soittaa asiakaspalveluun. Mitä helvettiä?! Minä, täysin järjissäni oleva ihminen, voisin tehdä vaikka sopimuksen siitä, että terveyskeskuksen henkilökunta ei ole vastuussa siitä, jos viestini siepataan. Olen kertonut kaikki sairauksistani jo julkisesti Facebookissa, joten kukaan ei voi käyttää tietoja sairauksistani minua vastaan mitenkään. Minulla ei ole niissä mitään salattavaa, ymmärrän jos jolla kulla on, mutta minulla ei ihan oikeasti ole. Jokainen järjissään oleva tajuaa, että pankkitunnuksia ei skriivata siihen sähköpostiin. Kukaan naispuolinenhan ei voi soittaa puolestani ja valehdella, varsinkaan kun mitään tunnistusta ei puhelimella tehdä… Sähköposti on itseasiassa paljon varmempi tapa. Valitettavasti tahtoa toimivan asioinnin edistämiseen ja järjestämiseen kaikille asiakkaille ei toiselta puolelta löydy.

Koska herätään siihen, että esteetömyys arjen asioinnissa on myös meidän oikeutemme? Tekstin tarkoituksena ei ole todellakaan vähätellä fyysisiä rajoitteita, usein meillä on eriasteisia fyysisiä rajoitteita, ja myös monella pääosin fyysisiä rajoitteita omaavalla on myös sosiaalisia rajoitteita. Tarkoitus on tuoda esiin sitä, että kaikki sairaudet ja rajoitteet eivät edelleenkään ole tasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassamme. Valitettavasti myös myös fyysisiä vakavia sairauksia arvotetaan liian kevyesti esimerkiksi Kelassa, mutta tämä aihe taitaa ansaita ihan oman kirjoituksensa. Myös me sosiaalirajoitteiset haluamme, että meidät otetaan tosissaan. Tämä ei ole vitsi, tämä on meidän elämäämme. Olen kyllästynyt siihen, että kaikki yrittävät jääräpäisesti soittaa, ja käskevät soittamaan. Olen kyllästynyt hymähtelyyn, ja käsien vääntelyyn kun ei asiointi nyt vain onnistu. Onnistuu se, jos yhteiskuntamme päättävillä tahoilla on siihen tahtoa. Jälleen kerran ei uskoisi, että elämme 2000-luvulla. Kuka auttaisi meitä sosiaalirajoitteisia, ja ajaisi myös meidän asioitamme? Jokainen, rajoitteensa laadusta huolimatta, ansaitsee mahdollisimman esteettömän ja toimivan arjen.