Nappia, moraa ja natsin läppää

Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa-kirjaan liittyvässä tilaisuudessa sattunut puukotus on herättänyt paljon eri näköistä keskustelua. Moni tuomitsee tällaiset teot, mutta valitettavasti paljon näkee myös toisenlaista kommenttia. Kirjan ääliökirjoittajat ovat toisten mukaan saaneet vain sitä mitä ovat tilanneet, ja on löytyypä jopa näkemyksiä siitä miten tässäkin taas natseja avoimesti syrjitään. Onhan se nyt ihan loogista, että vittumaiset vasemmistohörhöt aiheuttavat halua heilua moran kanssa, ja tämänhän tulee olla täysin hyväksyttävää. Pitäisivät vain turpansa kiinni vasuri-idiootit, jotka hyväksyvät mamujen tekemät raiskaukset… Eikun hetkinen.

Mielestäni tulisi nyt kiiruusti kiinnittää laajemmin huomiota siihen, että iso joukko mieltää uhkailun ja jopa tällaiset puukkohyökkäykset osaksi normaalia politiikkaa. Kun jonkun touhu alkaa keittämään, hänelle voidaan uhkailla lyödä nappi otsaan tai häntä voidaan huitaista moralla. Tämä ei ole normaalia poliittista toimintaa. Tämä ei ole mitään normaalia toimintaa. Väkivalta ja uhkailu näyttää olevan tämän tietyn ihmisryhmän ainoa keino hoitaa asiat. Toki jos heihin itseensä kohdistuu väkivaltaa se on rikos. Heihin ei saa kohdistaa edes kritiikkiä, koska se on natsiraasujen syrjimistä. Tässä vaiheessa esiin kiskotaan ”Et sää mikään suvakki oo, kun et suvaitse natseja!11”-kortti. Natsien tekemä uhkailu ja väkivalta tulee siis suvaita, mutta koska ”suvaitset raiskaukset, koska et ole sitä mieltä, että kaikki mamut tulee hakata pistää vittuun täältä” olet tyhmä väkivallan puolustaja. Koomisintahan tässä koko sopassa on se, että en ole kertaakaan raiskauksia puoltavaa-näkemystä kuullut kaltaiseni idioottihipin suusta. Sen sijaan olen hyvin usein kuullut äärioikeistoa kannattavien suusta heidän omaa väkivaltaansa puoltavia kommentteja. Jos et kannata väkivaltaa niin et kannata. Älä sitten jauha paskaa siitä, kuinka on okei puukottaa suvakki-idiootteja. Itse en ole koskaan sanonut, että hyväksyn raiskaukset. Ei en edelleenkään hyväksy mitään väkivaltaa. Jos tätä ei pysty ymmärtään, niin suosittelisin yrittämään ajattelun laajentamista pelkän väkivallan ulkopuolelle. Elämä on muutakin kuin väkivaltaa ja moraa.

En kaipaa Suomeen uusia kirjapainojen polttajaisia. Kyllä saat olla rasisti siellä omassa maailmassasi, mutta et voi uhkailla tai puukottaa ketään. Sinun näkemyksellesi kuten ääriuskovaistenkaan näkemyksille ei voida tarjota yleistä poliittista tukea. Uskonnolla tai rasistisilla näkemyksillä ei voida perustella esimerkiksi lainsäädöntöä. Tämä ei ole sinun syrjintääsi. Olen niin kamalan suvaitsematon, että minä en hyväksy sinun syrjiviä näkemyksiäsi. En silti aio uhkailla sinua tai heiluttaa moraa, mutta ajatusmaailmaasi aion kyllä jatkossakin haastaa. Sinun mielestäsi rasismi on normijuttu, ja on käytännössä juurien halveeraamista kieltää tällainen luontainen piirre. Joskus oli täysin luonnollista polttaa noitia roviolla. Maailma muuttuu, toivottavasti joskus natsikin on kykenevä tähän.

Ehkä tämä puukotuskin oli kännissä tehty läppä. Eihän kukaan oikeasti edes kuollut.

Huivilla vai ilman?

Suomessakin pitkään on ollut puheenaiheena huivikielto kyllä vai ei? Itseäni hämmentää se, että tällaista keskustelua ihan tosissaan käydään. Moni pitää vaikeana sitä, että emme pysty tietämään kantaako nainen huntua pakosta vaiko omasta vapaasta tahdostaan. Jotkut huntukiellon kannattajat esittävät itsensä naisten vapauttajina, mutta tosi asiassahan naisille tulisi toinen pakko edellisen pakon tilalle. Emme tarjoaisi heille omaa valinnanvapautta yhtään sen enempää kuin heillä olisi ollut aikaisemminkaan. Mielestäni emme voi puuttua ihmisen henkilökohtaisiin vaatevalintoihin emmekä myöskään uskonnollisiin henkilökohtaisiin valintoihin. Ketään ei myöskään voi väkisin vapauttaa, vaikka uskonto olisikin kahle. Ihmisen pitää ensin itse haluta pois nykyisestä tilanteesta. Pakottaessamme musliminaisen riisumaan huivinsa emme poikkea mitenkään siitä muslimimiehestä, joka tahtoo naisensa käyttävän huivia. Me riistämme myös ihmiseltä vapauden valita. On myös hyvä huomioida, että huivin riistäminen naiselta ei lopeta naisen alistamista perheessä, jos sellaista tapahtuu.

On myös mahdollista, että ihminen itse todellakin haluaa käyttää sitä huivia. Katukuvassa näkyy paljon perheitä, joissa vielä äiti käyttää huivia, mutta tyttäret eivät. Jos perheen mies vaatisi naisilta huivin käyttöä, niin varmasti tyttärienkin tulisi käyttää sitä huivia. Kyseessä voi siis olla myös naisen oma valinta. Me emme voi päättää kenenkään puolesta.

”Naiset liittävät huiviin myös ideologisia viestejä. Muslimifeministit korostavat, ettei islam itsessään ole naisia alistava. Naisten heikko asema tietyissä muslimimaissa johtuu patriarkaalisista tavoista tulkita Koraania.

Muslimifeministien käytössä huivi muuttuu tasa-arvoisen islamin symboliksi ja samalla vastalauseeksi yksipuoliselle länsimaiselle naiskuvalle, joka kauneutta ja seksikkyyttä korostaessaan on naisia alistava.”

Jokaisessa kulttuurissa on oma nais- ja mieskuvansa. Meidän normimme ei ole ainoa oikea. Meille on nykypäivänä normaalia, että nainen voi valita housut tai hameen. Joskus naisen oli valittava hame/mekko, muita vaihtoehtoja ei ollut. Kaikki musliminaiset alistetuiksi mieltävän mukaan myös hameen tai mekon valitseva nainen olisi edelleen automaattisesti alistettu, emmehän me koskaan voi tietää sanooko nainen vain tehneensä oman valinnan. Kaikkia musliminaisia automaattisesti alistettuina pitävä on stereotypioiden vanki, ja hänen käsityksensä todellisesta vapaudesta on hyvin rajoittunut ja länsimaisen kulttuurin ehdollistama. Samalla saarnaamme ihmisistä, jotka ovat kulttuurinsa vankeja ja kuinka tällainen ilmiö on lopetettava.

”Sukupuolten tasa-arvosta käydyssä keskustelussa länsimaisesta, kodin ulkopuolella työskentelevästä ja maallistuneesta naisesta on tullut ainoa oikea vapaan naisen malli.

Tätä mallia vasten muiden kulttuurien naiset näyttävät alistetuilta: heidät on vapautettava miesvallan ikeestä seuraamaan vapaan naisen ylvästä esimerkkiä. Esimerkiksi Ranskassa huivikieltoa uhmaavia naisia rangaistaan pakollisin sopeuttamiskurssein.”

Näinpä, huivikieltoa uhmaava nainen tulee sopeuttaa, ainoaan ja oikeaan länsimaiseen kultuuriin, ainoaan vapaaseen ja tasa-arvoiseen kulttuuriin. Monelle länsimaalaiselle tuntuu olevan aivan käsittämätön ajatus tasa-arvoisesta muslimiperheestä. Jos muslimiperheen äiti on kotona ja käyttää huivia hän on automaattisesti alistettu. Sen sijaan länsimainen kotona lapsia hoitava nainen nähdään joidenkin toimesta nyt vuonna 2013 jopa vapauden ja tasa-arvon puolesta taistelevana. Töihin lähtevä äiti saattaakin olla tällä hetkellä joidenkin mielestä orjuutettu, vaikka kyseessä olisi naisen oma päätös. Johonkin oikeaan kulttuuriin ehdollistamisen ja yksisilmäisen vapauden-käsityksen joukkoon unohtui se mitä tasa-arvo ja vapaus ovat, mitä ne todella tarkoittavat. Ne tarkoittavat yhtäläisia mahdollisuuksia ja valinnan vapautta, eivät pakotteita. Jos nainen valitsee omasta vapaasta tahdostaan huivin, kotiäitiyden tai työn niin se on vapautta ja tasa-arvoa. Kenenkään pään sisälle me emme valitettavasti väkisin voi tuppautua. Siihen meillä ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta, vaikka kuinka esittäisimme jalomielisiä pelastajia.

”Naiskuva ja tasa-arvokäsitys vaihtelevat kulttuureittain ja muuttuvat ajan mittaan. Myös länsimainen käsitys vapaasta naisesta on pitkän historiallisen prosessin tulos.

Naisliikkeen saavutukset ovat hienoja, mutta niiden merkitystä ei pidä ymmärtää yleismaailmalliseksi: samat saavutukset eivät olisi hienoja kaikkialla. Monilta naisilta riistetään vapaus, jos se ymmärretään kapeasti vain yhdellä tavalla.”

Kun tasa-arvo mielletään kiintiöiksi ja tietynlaisesta vapauden mielikuvasta on tullut pakote olemme taantuman tiellä. Myös meidän tulee kehittyä, ja miettiä mitä vapaus ja tasa-arvo oikeasti ovat, jotta niiden arvo yhteiskunnassamme on muutakin kuin puheita ja hienoja sanoja paperilla. Vapauden ja tasa-arvon tulee olla arkea, ja koskea muutakin kuin niitä malleja, jotka me olemme itse oppineet kulttuurissamme oikeiksi. Muutoin voimme verrata itseämme pakanoita miekalla käännyttäneisiin kirkonmiehiin.

Tasa-arvo ja vapaus ovat perusarvoja, mutta ”vääräkulttuuristen” pakottamista ”oikeaan kulttuuriin” ei voida verhota tasa-arvon ja vapauden huntuun.*

”Monikulttuurisessa Euroopassa oman kulttuurin pitäminen ainoana oikeana ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin etnisiä vähemmistöjä sortavaan politiikkaan. Kehitysyhteistyössä vastaavat ajatusmallit ylläpitävät vanhoja kolonialistisia rakenteita.”

Lainaukset Sanni Saarisen loistavasta Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta Länsimainen naiskuva ei ole ainoa oikea vuodelta 2010.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/L%C3%A4nsimainen+naiskuva+ei+ole+ainoa+oikea/1135258988075

 

* Toim.huom. Kirjoittaja huomauttaa mitä kohteliaimmin, että on turha alkaa urputtamaan raiskauksien tai lasten ympärileikkauksien hyväksymisestä. Kirjoittaja ei hyväksy väkivaltaa, alistamista tai silpomista uskonnon, kulttuurin vääräuskoisten tai -kulttuuristen käännyttämisen eikä yhtään minkään muunkaan nimessä. Väkivalta, alistaminen ja silpominen ovat aina väärin. Jos  jauhat ”hemmotar hyväksyy raiskaukset”-skeidaa, niin kirjoittaja kehottaa ystävällisesti lukemaan kirjoituksen uudelleen. Mikä et siitä huolimattakaan ymmärrä lukemaasi, niin kirjoittaja suosittelee lämpimästi, ja edelleen ystävällisesti, perehtymään luetun ymmärtämiseen. Ei se niin vaikeaa ole, miltä se kuulostaa. 

Punainen ranneke ja vähävaraisuuden häpeä

Moni Facebook-ystäväni on viime päivinä linkittänyt juttua Porin uimahallin rannekkeiden värikoodeista, ja niistä nousseesta kohusta. Eri asiakasryhmille on siis määritelty Porin uimahallissa eri väriset rannekkeet. Sininen ranneke on aikuisille, musta ranneke on uimaseurojen harjoittelijoille ja vihreä niille, jotka maksavat ohjatusta tunnista. Keltainen ranneke annetaan jumppaajille tai kuntosalin asiakkaille, ja punainen ranneke on tarkoitettu opiskelijoille, eläkeläisille ja työttömille. Punainen ranneke on siis ranneke, joka mielletään vähävaraisten asiakkaiden rannekkeeksi. Jotkut punaisen ranneekkeen saajat kokivat, että ranneke loukkaa heidän yksityisyyttään. Äkkiseltään ajatellen kuulostaa typerältä ja aiheettomalta kohulta. Typerän kohun takana voi kuitenkin olla piilossa iso viesti yhteiskunnastamme.

Omasta mielestäni tämä näet kertoo siitä, että työttömyys ja vähävaraisuus ovat edelleen suunnaton häpeä monelle. Toisaalta ymmärrän varsin hyvin senkin, koska harva se päivä moni kuulee niitä ”Luuseri, et halua vaan tehdä töitä”-kommentteja. On erittäin surullista, että työttymyys ja vähävaraisuus ovat edelleen asioita, jotka koetaan tällä tavalla tabuiksi. Meillä edelleen yllättävänkin yleisiä asenteita ovat, että työtön ei halua tehdä töitä, opiskelija on luuseri (aikuisopiskelija on tietyn ihmisryhmän mielestä vielä pahempi luuseri, koska haluaa mahdollisesti vaihtaa alaa). Itse olen monet kerrat hävennyt kyvyttömyyttäni tehdä töitä. Olen nuori ja äkkiseltään monen sellaisen mielestä hyvässä kunnossa, joka ei tilannettani tunne. Silloin kun minulla on parempi päivä, niin saatan näyttää ulospäin aivan terveeltä. Tiedän myös paljon ihmisiä, jotka ovat kateellisia sairaille, koska kuvittelevat, että minun kaltaiseni eivät ole oikeasti sairaita, vaan pummivat ja vähävaraisina saavat etuja, joita he itse eivät saa. On surullista, että todella voimakas kateus leimaa monen vähävaraisen elämää siinä missä vaikkapa maahanmuuttajankin elämää. ”Tuo saa jotakin mitä minä en!”

Voi kuulostaa typerältä, mutta näin monta vuotta tällaisena väliinputoajana olleena, tiedän että tuollaiset asenteet satuttavat, vaikka kuinka yrittäisi sellaiset kommentit ohittaa. Pahinta on kun näitä asenteita saa jopa hoitohenkilökunnan taholta, koska sairastaa sairauksia, joita ei oteta vakavasti vielä nykyään. Tämän seurauksena tällaiset asenteet muiden taholta satuttavat entistä enemmän.

Punainen ranneke kattaa useampia ihmisryhmiä, mutta jos minä menisin uimahalliin rannekkeen kanssa, niin suurin osa olettaisi minun olevan opiskelija. Ihmiset vain tulevat aina tekemään oletuksia. Ympärillä oleva yhteiskunta ja siinä kanssaeläjät väistämättä muokkaavat myös ihmisen omaa käsitystä itsestään, ja myös sitä kuinka avoin asioista haluaa olla. Minä olen ollut aina omasta tilanteestani avoin, ja olen pääosin sinut oman tilanteeni kanssa, vaikka joskus tunnenkin häpeää ja syyllisyyttä. Joskus olen kärsinyt avoimuudestani, mutta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että loppupeleissä on aina paras olla avoin. Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka kokevat häpeän tunteen niin voimakkaana, että eivät halua tuoda yllämainitulla tavalla ilmi vähävaraisuuttaan.

 

 

”Suomi-poika” maailmalla

Thomson Airwaysin Phuketin lento joutui tekemään välilaskun Samaran lentokentälle Venäjällä. Koneessa matkustivat 292 suomalaista turistia, jotka olivat ostaneet matkansa Finnamatkojen kautta. Koneen moottoriin sattui iskemään vika. Joku olisi kiitollinen, että lentäessä ei oteta tarpeettomia riskejä, mutta mitä tekee suomalainen turisti? Suomalainen turisti valittaa siitä, että lentokentällä joutui nukkumaan lattialla ja syömään ”pahaa ruokaa”. Jogurttiakin joutui syömään kahvinsekoitustikulla, koska ei ollut lusikoita! Venäläinen jäätelönmyyjätyttö kehtasi myös pyytää myymästään jäätelöstä rahaa, eikä jaellut sitä ilmaiseksi hätää kärsiville suomalaisturisteille.

Yksi ei enää aio matkustaa Finnmatkoilla, ja kertoilee että Finnairin koneella tällaisia tilanteita ei pääse syntymään. Lentoyhtiöllä, Finnmatkoilla ja venäläisillä olisi ollut suorastaan velvollisuus tarjota kaikkia miellyttävää ruokaa. Keksit, kalapalat ja surkeat pullat voidaan kiikuttaa roskikseen, tällaisethan eivät turisteille kelpaa. Voisin tarjota turistiparoille vertaistukea, olen näet itsekin syönyt kaupasta ostamani jälkkärin kahvinsekoitustikulla, koska hotellin aulan kahviautomaatilla ei ole ollut lusikoita.

Ovatko valmismatkojen asiakkaat tottuneet liian hyvään vai mikä näitä ihmisiä riivaa? Toki se, että matkustusaikataulu muuttuu vituttaa, mutta joskus se vitutuksensa pitää osata suhteuttaa. Finnmatkat tarjosi turisteille 10 % hyvitystä rahana matkan hinnasta tai 15 % hyvitystä Finnmatkojen lahjakortin muodossa tapahtuneen vuoksi, mutta mitä tekee turisti? Valittaa, että tämä ei riitä alkuunkaan. Ei kuulemma mene läpi. No tiedoksi näille Tuijille ja Pirjoille, että eipä mene mikään teidän älytön korvausvaatimuksennekaan läpi, vaatia toki saa.

Se lentokentällä odottaminen ei yleensä ole mitään ihanaa ja mahtavaa. Ai nukuitte lattialla lentokoneen tyynyjen ja peittojen (”jos niitä huopia nyt peitoksi voi sanoa”) kera! No mitä odotitte, kun kyseessä on välilasku suljetulle kentälle? 5 tähden hotellia, moottorisänkyä, kaapeli-tv:tä ja HK:n sinistä Turun sinapin kera vai? Ai Venäjällä ei puhuttu suomea? No puhuivatko turistit venäjää? Waldemar missasi nyt yhden koulupäivän, ja saa kavereille tarinan kerrottavaksi. Jos kone ei olisi tehnyt välilaskua, voi olla että Waldemarin ei olisi enää tarvinnut mennä kouluun. Ihmisille, jotka eivät kestä välilaskua konevian vuoksi, voisin suositella pysymistä kotona. Se Finnairin kone ei olisi auttanut asiaa mitenkään. Jos kenttä on kiinni, ja siellä ei ole matkanjärjestäjän palveluita, niin nou kän duu. Matkustajia yritettiin auttaa, mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Onhan se toki kamalaa kun suomalaiset turistit ovat maksaneet matkasta maltaita, ja joutuvat ihan itse lentokentältä ostamaan jäätelöä, ja vielä maksamaan siitä, kun ilmaiseksi tarjottu ruoka on pahaa. Toivottavasti matkustajille on jo tarjottu kriisiapua, on tässä näet sen verran vaikea tilanne kyseessä, että ei tästä ihan omin voimin selviä. On kyllä melkoinen uroteko selvitä yöstä lentokentällä. Tästä kuuluisi jo vähintään jakaa pari kunniamerkkiä per nenu.

”Kukin kohtuuden mukaan”

”Vuonna 2011 palkansaajat (2504167kpl) maksoivat tuloveroa yhteensä 18,3 miljardia euroa, eli keskimäärin 7324€/hlö. Laskennan yksinkertaistamiseksi pyöristetään lukuja. Keskivertohenkilö tienaa siis 3000€/kk, veroprosentti on 20% ja hän maksaa veroja 600€/kk, siis 7200€/v. Tällöin tuloveron tuotto on aikalailla tasan 18 miljardia euroa

Nyt kaikkien palkansaajien palkkoja lasketaan 10%. Palkka onkin nyt siis 2700€/kk, verot 540€/kk, 6480€/v. Tällä saadaan tuloveroja kerättyä enää 16,2 miljardia.

Veroprogressio kaiken lisäksi palkan laskiessa laskee vielä keskivertohenkilön veroprosenttiakin. 18%:lla laskien tuloveroilla saadaankin enää 14,6 miljardia. Nyt verotulot vähenivät jo 3,4 miljardia!

Mistä tämä raha aiotaan säästää? No ei tietenkään mistään, vaan veroprosentteja nostetaan vastaavasti. Jotta verotulot eivät tulojen laskiessa laskisi, pitää keskivertohenkilön tietysti maksaa edelleen se sama 600€/kk vero. Tämä tarkoittaa veroprosenttina 22,2%.

Lopputuloksena siis verotulojen kannalta +/- 0€, mutta keskivertopalkansaajalle 3600€:n lasku vuosituloissa.

Mistä palkansaaja sitten säästää tuon rahan? Niistä ei pakollisista menoistaan. Harrastuksista. Palveluista. Juuri niistä muille palkansaajille töitä tuottavista asioista. Hyvin suurella todennäköisyydellä arvonlisäverollisista asioista. 24% x 3600€ x 2504167 veronmaksajaa = 2,1 miljardia euroa vähemmän arvonlisäverotuloja valtiolle.”

Ensinnäkin, en voi kylliksi kiittää Jarkko Aaltosta tämän Facebook-statuksen kirjoittamisesta. Kiitos, politiikka tarvitsisi sinun kaltaisiasi ihmisiä. Ihmisiä, joilla on järkeä päässä. Tämä havainnollistus herättää sen kysymyksen, että eikö osa poliitikoista oikeasti ajattele tätä asiaa?

Mitä tällä koko palkka-alella ajetaan takaa? Ei kai joku nyt oikeasti ajattele, että yritykset hyvästä tahdosta palkkaavat lisää työvoimaa, koska saavat säästöjä työvoimakuluista palkkojen alentamisen kautta? Iso osa yrityksistä on sellaisia, että ei se myynti loputtomiin laske. Ongelmahan on se, että kun mikään voitto ei riitä, ja loputonta nousua ei vain voi tulla. Kansa tarvitsee leipää, bensaa, kännyköitä ja lumppuja, riippuu ostovoimasta paljonko niitä voidaan ostaa. Putoavatko elinkustannukset Suomessa, koska nyt jo on pienipalkkaisia aloja, joiden palkalla ei tahdo tulla toimeen? Eivät varmasti putoa. Kansa alkaa siis elämään enemmän ja enemmän velaksi, ja valtiollekaan ei tule tuloja entiseen malliin. Tälläkö se valtion talous pelastetaan?

”Jarkko Aaltonen: Maamme teollisuuden kilpailukyky on nyt maailman kolmanneksi korkein. Taakse jää 192 valtiota. Jos vienti ei nyt vedä, niin en oikein jaksa uskoa, että se paljoa palkkoja pudottamalla nousisi. Ja toisaalta, jos se olisi edes tavoitteena, niin miksi sitten ei puhuta loogisesti pelkästään vientiyritysten palkkojen pudottamisesta? Paljonko Suomen kilpailukyky nousee, jos sairaanhoitajien palkkoja lasketaan? Alkaako Venäjän vienti vetämään?”

Joudun jälleen lainaamaan Aaltosta. Jopa jotkut korkeasti koulutetut ihmiset jauhavat tätä paskaa, että vienti alkaa vetämään, kun palkkoja alennetaan, koska kilpailukykymme paranee. Miten se opettajien, hoitajien, myyjien, siivoojien tai roskakuskien palkkojen alentaminen vaikuttaa vientiin? Miten se parantaa kilpailukykyämme? Toinen kysymys on myös, että kun tällä hetkellä edellämme ovat vain Singapore ja Sveitsi, niin onko meidän tarve parantaa kilpailukykyämme? Miksi annetaan mielikuvaa, että kilpailukykymme olisi todella huono, kun se ei sitä ole?

Surullisinta tässä koko ilmiössä on se, että kukaan ei edes perustellusti osaa selittää mitä hyötyä palkka-alesta olisi valtiolle. Mediakin olisi voinut haastaa poliitikot tiukemmilla kysymyksillä ja raporteilla Suomen kilpailukyvystä, mutta median edustajat tyytyvät vain lainaamaan ekonomisteja ja professoreja.

Absurdia tässä koko touhussa on se, että vuonna 2011 sekä presidentin että kansanedustajien palkkioita korotettiin ihan mukavasti. Talouskriisi oli tällöin hyvin tiedossa. Miten meillä on ollut tällaiseen varaa? Kansanedustajan palkkio nousi 387 euroa kuukaudessa. 200 edustajalla tämä tekee 77 400 euroa kuukaudessa ja 928 800 euroa vuodessa. Jos minä olisin kansanedustaja tienaisin tällä hetkellä kulukorvauksen palkkioon mukaan laskien 8144,15 kuukaudessa. Olisikohan minulla varaa maksaa itse junamatkani? Valittelihan sitä Mikko Alatalokin joskus, että juuri ja juuri tällä kansanedustajan palkkiolla pärjää… Ostovoiman laskeminen lamassa on ehkä surkein suunnitelma ikinä. Kun ostovoima heikkenee, ihmiset tinkivät, yritysten täytyy alkaa miettimään jälleen miten tullaan toimeen pienemmällä, lopulta irtisanotaan työntekijöitä. Lisää työttömyyttä, entistä vähemmän ostovoimaa irtisanotuilla. Pyörä pyörii, ja lama syvenee.

90-luvun lamassa tehtiin vääriä päätöksiä, niitä ei koskaan korjattu, vaikka nousukausi tuli. Vain sen hetkiset voitot kiinnostivat. Itse olen edelleen vankasti sillä kannalla, että maailman taloustilanteen lisäksi Suomessa on myös hoidettu omaa politiikkaamme huonosti. Ehkä todellakin olisi aika oikeasti luopua siitä pelkästä oman edun tavoittelusta. Ehkä siitä olisi pitänyt luopua jo siinä vaiheessa, kun talouskriisistä tiedettiin. Ehkä siitä olisi pitänyt luopua jo silloin, kun edellinen lama hiipui. Nyt itkemme, kun maito on jo maassa, ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa samat virheet toistetaan ensi kerrallakin. Nämä paniikkitoimenpiteet ovat melkoisen surullista pyristelyä. Eroammeko me loppuviimein niin kovinkaan paljon Kreikasta… Mitä Alatalo ajattelee puhuessaan, että ei pärjää palkkiollaan. Tuskin kansaa. Virheitä tehdään, mutta niistä pitäisi oppia.

”Kukin kohtuuden mukaan” Näin presidenttimme kirjoitti kirjeessään, jossa hän pyysi palkkansa alentamista vuoden 2006 tasolle. Mikä on sitten kohtuullista ja kenelle? Ylevien yhteisöllisyys-puheiden ja symbolisten eleiden jälkeen jäljellä on edelleen kysymys: Mitä tällä koko palkka-alella ajetaan takaa?

Tähän loppuun vielä muutama erittäin asiapitoinen linkki:

http://simosuominen.wordpress.com/2013/01/02/suomen-rahat-riittavat-herra-katainen/

http://www3.weforum.org/docs/WEF_GlobalCompetitivenessReport_2012-13.pdf

 

Potilaan ääni

Potilaan lääkärilehdessä on Päivi Hietasen kirjoittama juttu Hoitamisen houkutus. Suosittelen jokaista lukemaan kyseisen artikkelin. Artikkelissa on erittäin hyvä pointti se, että hoitojen riskit tulisi aina kertoa rehellisesti potilaalle. Itse kirjoitan tämän pätkän pitkäaikaissairaan näkökulmasta. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta toki omiin sairauksiini on tullut pakostakin perehdyttyä melko laajasti näiden vuosien varrella.

Kun jutun lukee läpi, tulee siihen tulokseen, että meillä hoidetaan sairauksia liikaa ja liian aikaisin. Potilaille turputetaan liikaa kokeellisia hoitomuotoja, joiden tehosta ei ole varmuutta, ja joilla on suuret sivuvaikutukset. Joissakin tapauksissa tämä on varmasti totta, mutta itselläni kokemus on täysin päinvastainen. Tämä riippuu varmasti myös todella paljon lääkäristä. Oma kokemukseni on monesti ollut, että potilas lähetetään mahdollisimman pitkään kotiin, ja potilaalle ei kerrota laajamittaisesti hoitovaihtoehdoista. Onpahan tullut sellaistakin vastaan, että pelotellaan potilas puolikuoliaaksi sivuvaikutuksilla, joita läheskään kaikki eivät saa. Olen törmännyt myös siihen, että merkittävästä sivuvaikutuksesta, joka suurimmalle osalle tulee, ei kerrottu. Tämän tosin laitan osaksi omaan piikkiini, koska kysymys on lääkkestä, ja se mukana tuleva lippulappu pitäisi aina lukea, kun lääkettä alkaa käyttämään. Olen myös törmännyt siihen, että potilas on vuosia kokenut lääkkeen sopivaksi, ja yllättäen uusi lääkäri yrittää etsimällä etsiä olemattomia syitä, miksi lääke ei kävisi potilaalle.

”Turhiksi hoidoiksi määriteltiin ne, joiden teho on heikko, riskit suuret tai hinta kova hyötyyn nähden.”

Eli jos 2 kymmenestä potilaasta pelastuu kalliilla hoidolla tai joku saa avun kalliista lääkkeestä, josta ei monelle ole apua, niin se ei kannata?

”Hukattu raha on pois yhteisestä pussista ja niiltä potilailta, joille olisi ollut tarjolla tehokasta hoitoa.”

Miten määritellään tehokas hoito? Voidaanko sellaista yksiselitteisesti määritellä? Jos vedetään tämä ajatus pidemmälle, niin ketään ei kannattaisi hoitaa, kuolevathan nuo kuitenkin. Hoidon tehokkuutta ei voida aina määritellä sillä paraneeko sairaus, eikä sillä kuinka pitkään henkilö elää. Jos ajatellaan pelkkää kustannustehokkuutta, niin terminaalivaiheen potilaan kivunlievitys ei enää ole kustannustehokasta. Tässä vaiheessa kehiin astuu inhimillisyys. Potilaan hoitaminen ei ole pelkkää kustannustehokkuutta. Se hetki, kun ihminen tajuaa, että hoito ei ole tehonnut, on aina katkera hetki.

Toistaiseksi ei osata luotettavasti erottaa, mitkä testillä löydetyt sairaudet kannattaa hoitaa.” 

Kaikki sairaudet kuuluvat niihin, joita kannattaa hoitaa. Jos ei muuten niin ainakin kivunlievityksen ja elämänlaadun näkökulmasta, vaikka ei ihmisestä enää niin sanotusti kalua saisikaan.

”Ennaltaehkäisevän lääkehoidon rajat ovat aina arvovaraisia. Sen henkilön arvot, jonka elämästä on kysymys, ratkaisevat lähdetäänkö tutkimuksiin tai hoitoihin.” 

Oikeastaan kaikkiin hoitoihin ja tutkimuksiin mukaan lähteminen riippuu nimenomaan potilaasta. Meillä on ihmisiä, jotka vastustavat lääketieteellistä hoitoa. Taannoin saimme lukea tapauksesta, jossa äiti ei halunnut antaa lupaa poikansa syöpähoitoihin, koska hoito olisi saattanut hänen omien teorioidensa mukaan laskea pojan älykkyysosamäärää. Kun kysymys on aikuisesta on selvää, että päätös on hänellä. Monimutkaisempaa tilanne on, kun kyseessä on alaikäinen.

”Lääketieteellinen osaaminen on lisääntynyt merkittävästi, mutta se on samalla suunnannut lääkäreitä diagnoosi- ja toimenpidekeskeiseen ajatteluun. Se saattaa unohtaa, että yksittäisen potilaan kohdalla suoraviivainen toiminta voi johtaa harhaan. Jokaiselta potilaalta tulisi kysyä, minkälainen hänen elämäntilanteensa on, mikä altistaa sairauden pahenemiselle, mitä hän elämältä odottaa, mitä hän ajattelee sairaudestaan ja sen hoitovaihtoehdoista.” 

Viimeinen virke on kuin suoraan minun päästäni, mutta ensimmäinen virke jäi minua hiukan vaivaamaan. Itse kun olen monta vuotta rämpinyt ilman sitä lopullista diagnoosia, ja täten myös ilman selkeitä hoitovaihtoehtoja ja tulevaisuuden näkymiä, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että se diagnoosin saaminen on potilaalle erittäin tärkeää. Eihän potilas itsekään tiedä miten suhtautua sairauteensa tai oireisiinsa, ja miten järjestää omaa elämäänsä eteenpäin, jos ei tiedä mistä on kysymys. Potilaalle saatetaan lyödä joitakin ”yleispäteviä” reseptejä kouraan, mutta tutkimuksiin ei lähetetä. Se kun on olevinaan niin kallista. Potilaan vuosien epävarmuudelle ei voi kuitenkaan laskea hintaa. Diagnoosikeskeisyyttä en näe lainkaan pahana. Diagnoosia ei pidä keksiä, mutta sitä tulee etsiä.

”Ylihoidosta tulee keskustella erityisesti nyt, kun media ja kaupalliset toimijat ovat tulleet potilas-lääkärisuhteen osapuoliksi.” 

Itse toivon, että jokainen potilas ottaa myös selvää omasta sairaudestaan. Nykyään on helppoa löytää tietoa ja vertaiskokemuksia. Kaikkea emme tietenkään tiedä, emmekä tule koskaan tietämäänkään. Potilaan oma valistuneisuus tuntuu usein olevan paras keino välttää myös ylilääkintää, jota tapahtuu tätäkin. Valitettavasti täytyy sanoa, että en ole itse vuosiin luottanut siihen, että lääkäri kertoo kaikista vaihtoehdoista. Näin ei saisi olla, mutta tuskin tilanne tulee ihan heti muuttumaankaan. Tämän vuoksi kannustan aina ihmisiä etsimään itse tietoa. Kun vielä tietoa etsiessä muistaa lähdekritiikin ja pitää järjen päässä, niin oma-aloitteisuudesta on apua.

”Ystäväni sai rintasyöpäänsä suuriannossytostaattihoidon ja kaikki sen vaikeat haittavaikutukset. Kuljin hänen rinnallaan kuoleman portille. Yksikään lääkäri ei selittänyt, että hoito oli oikeastaan aika kokeellista. Sen pitkäaikaistuloksista tiedettiin vähän, mutta siitä haluttiin uskoa olevan apua vaikeissa tapauksissa. Kuka vastaa hänen kärsimyksistään?” 

Lääkäreiden olisi pitänyt kertoa potilaalle totuus hoidoista. Toki tällä perusteella on vaikea sanoa, mitä potilaalle on kerrottu. Joskus ihmisillä on myös vaikeuksia myöntää sairautensa vakavuutta, ja hoitojen toimimattomuus sekä kuoleman läheisyys voivat olla joskus jopa sivusta seuraajalle kovempia paikkoja kuin potilaalle itselleen. Potilaalle tulee kertoa hoitojen riskeistä totuudenmukaisesti ja selkeästi. Sen sijaan emme voi mielestäni alkaa priorisoimaan ketä kannattaa hoitaa ja ketä ei, ja kuten artikkelissakin todettiin emme voi sitä nykykeinoilla etukäteen tietääkään. Emme voi kontrolloida kaikkea, vaikka miten haluaisimme. Vaikka katsomme asiaa kumpikin omista näkökulmistamme Päivi Hietasen kanssa niin viestimme on sama: Kun potilaalle kerrotaan asioista rehellisesti on hänen helpompi tehdä päätöksiä omasta hoidostaan. Potilaalla on oikeus tietää, ja asioiden selvittämistä ei pitäisi jättää yksin potilaan harteille.