Joskus saa myös vituttaa

”Sinä olet onnellinen. Mutta ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi. Potuttaa. Mielesi alkaa pyöriä harmien ympärillä. Siihen mennessä, kun pääset työpaikalle, olet jo saanut vakuutettua itsesi siitä, että elämässä kaikki on päin huonoa.

Ihan turhaan. Kaikki on hyvin.”

Kaikki on hyvin. Millainen tilanne sellainen on? Tuleeko sellaista koskaan? Veikkaanpa, että ei tule, ei kenellekään meistä. Tällaista jutustelee meille siis tänään Sami Sillanpää Hesarin pääkirjoituksessa. Kannattaa myös jälleen muistaa, että normaali potutus ei ole masennusta. Minuakin potutti suorastaan vitutti, kun auto viime vuoden viimeisinä päivinä sanoi sopparin irti. Vaikka olenkin vakavaa masennusta sairastava ihminen, niin se oli ihan puhdasta normaalia ketutusta. Joskus ne pienetkin asiat sitten alkavat oikeasti masentaa, kun ihmisen mieli on jo ennestään oikeasti masentunut. Silloin ne pienet asiat masentavat, vaikka niihin yrittäisi suhtautua miten, ainakin minua. Se, että bussi loiskauttaa kurat päälle vituttaa, mutta jos ihmisellä on terve ja tasapainoinen mieli, niin se ei masenna sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse pyrin erottamaan toisistaan sanat potuttaa ja masentaa. Masentaminen on minulle sana, joka liittyy nimenomaan sairauksiini. Potuttaminen, ketuttaminen, keittäminen ja vitutus ovat sen sijaan normaaleja tunnetiloja.

Tärkeää on myös muistaa se, että aina ei tarvitse hymyillä. En ole mikään malliesimerkki, vaikka teoriassa asioiden käsittelymallit taidankin loistavasti, mutta itselleni iso oivallus oli se, että joskus on ihan okei olla kettuuntunut. Se ei ole sairasta ja epätervettä. Ei tarvitse haljeta hymystä, jos bussi heittää kurat päälle. Se, että siinä vaiheessa manailee ei ole epänormaalia eikä tarkoita, että ihminen nyt masentuu tästä hirmuisen negatiivisesta ajattelusta. Asioita ei tarvitse ottaa ylinegatiivisesti, mutta ei myöskään tarvitse olla ylipositiivinen, jos siltä ei tunnu. Rehellisyys itseään kohtaan on tärkeää, ja ne negatiiviset tunteet eivät ole sairaus.

Jutun kirjoittaja kuten moni muukin korostaa liikaa sitä miten kaikki pitäisi aina ottaa niin positiivisesti, että suupielet halkeavat hymystä. Jos itse olisin jatkanut ”Kaikki on hyvin. En saa olla negatiivinen”-linjaa, niin olisin luultavasti maannut aikanaan hyvin pian osastolla psykoosissa. Minulle oli ihmeellistä nähdä se, että saan joskus olla pahalla tuulella, minun ei tarvitse vain mennä itkemään pahaa oloani ”komeroon”. Se paha mieli ei kaatanutkaan maailmaa. Maailma ei murtunut, vaikka minä en jaksanutkaan hymyillä tänään koko päivää. Paha mieli tuli ulos kaapista, ja se mullisti asioita. Normaali paha mielihän menee oikeasti ohi. Se käsitellään, ja homma on paketissa, ja sitten jatketaan taas eteenpäin.

Minusta se on huolestuttavaa, jos ihminen väittää, että mikään ei koskaan ota aivoon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itseään tulisi kehittää vastoinkäymisten kohtaamisessa, mutta ei niitä negatiivisia tunteita tarvitse mihinkään piilottaa. Niitä on jokaisella terveellä ja sairaalla ihmisellä, ja se on täysin normaalia. Onnellisuus ei todellakaan ole sitä, että aina hymyilyttää. Eikä aina tarvitse hymyilyttää. Jos lähtee pyrkimään tilanteeseen, että ikinä ei saa ottaa päähän, niin se on yhtä sairasta kuin se, että millekään ei saisi hymyillä ja koskaan ei saisi olla iloinen. Molemmat tilanteet ovat epärealistisia ja mieltä pidemmän päälle kuluttavia tilanteita. Ne eivät vastaa todellista elämää, ja todellista tunteiden kirjoa.

Periaatteessa nuo pääohjeet olivat hyviä, mutta niitä olisi voinut katsoa vähän laajemmasta näkökulmasta. Tämä oli mielestäni hauska:

”Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.”

Ja ainoa tapa päästää irti, on kohdata ja käsitellä ne negatiiviset tunteet. Tulee mieleen tästä, että moni on lukenut paljonkin psykologisia oppaita, mutta moni ei tunnu sisäistäneen mitä se luettu pätkä tarkoittaa. Päästä irti vihasta ja katkeruudesta ei tarkoita sitä, että asioihin pitäisi suhtautua aina väkinäisen positiivisesti. Asioista on toki aina hyvä yrittää löytää positiivisia puolia, mutta ei niitä aina tarvitse väkisin löytää, ja jos joskus siltä tuntuu, niin ei niitä aina tarvitse edes jaksaa etsiä. Jostakin muusta asiasta löytyy sitten positiivisuutta, jos ei siitä, että bussi heitti kurat päälle. 

Jotenkin tuntuu, että kolumnissa oli vähän sekoitettu normaali ketutus ja masennus. Itseänikin tosiaan joskus vain ketuttaa, aina se ei ole masennusta, vaikka masennusta sairastankin. Itselleni on ollut iso asia se, että olen oppinut ymmärtämään ja huomaamaan, milloin tunteet menevät masennuksen puolelle, ja milloin kyseessä on vain normaali ketutus. Vuosien itsetutkiskelun suuri ja mahtava tulos on siis: Joskus saa myös vituttaa. Vittuuntuneena oleminenkin on tarpeellista, ja se voi olla jopa voimia antavaa ja liikkeelle sysäävää.

Itselläni asioiden käsittelymallit ovat hyvin hanskassa, mutta kuten sanotaan tämä ei tarkoita, etteivätkö hanskat olisi useinkin hukassa. Asiat eivät myöskään aina ole niin yksinkertaisia, jos olisivat meillä ei olisi mitään ongelmia. Voisin kirjoittaa hyviä elämänhallintaoppaita, mutta en osaa silti välttämättä itse noudattaa näitä oppeja. Ohjeiden antaminen on helppoa, niiden soveltaminen käytäntöön on vaikeaa. Ylipainoinen tietää, että hänen pitäisi pudottaa painoa. Minä tiedän miten minun tulisi syödä, jotta laihtuisin. Miksi en sen sijaan niin pysty tekemään on toinen kysymys.

”Tapana on syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden. Entä jos se onkin ihan oma vika? Meidän kaikkien, jotka emme osaa johtaa itseämme. Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei.”

Tästä päästäänkin siihen, miten käsitys onnellisuus on jatkuvaa hymyilyä ja iloa voi johtaa lopulta apatiaan. Negatiiviset tunteet toimivat usein muutoksen liikkeellepanijana. Jos ne negatiiviset tunteet peittää, ei omaa elämää tule koskaan muutettua. Muutokset saattavat jäädä toteuttamatta, vaikka niitä haluaisi, koska pitää olla tyytyväinen nykytilanteeseen. Vastuu omasta elämästä ja onnellisuudesta tarkoittaa myös sitä, että ihminen voi muuttaa elämäänsä ja kohdata rehellisesti omat tunteensa. Masennus on sairaus, mutta negatiiviset tunteet eivät ole. Ihmisen pitäisi aina olla kiltti, tyytyväinen ja hymyilevä ja kaikilla olisi mukava olla. Tämä ei kuitenkaan ole tosi elämää, eikä tämä ole hyväksi ihmiselle. Jatkuva negatiivisten tunteiden kieltäminen johtaa pahoihin ongelmiin, jopa siihen masennukseen ja persoonallisuushäiriöihin. Terveen ihmisen masennukseen sairastuminen saattaa alkaa usein siitä, että aletaan kieltää omat negatiiviset tunteet, ja jatkuvasti ylläpidetään roolia aina hymyilevästä ja ihanasta ihmisestä. Usein vakavasti masentuneet ovat seinien ulkopuolella hyvin positiivisina ja iloisina pidettyjä ihmisiä. Tunteiden kohtaaminen on tervettä elämää.

Todellista minääsi ja tasapainoa sen kanssa ei löydä kirjoista, vaikka niitä onkin hyvä lukea, sen löytää itsensä sisältä elämällä elämäänsä, tekemällä virheitä, kohtaamalla pahaa mieltä ja iloa. On paljon asioita, jotka säätelevät yksilön elämää hänestä riippumatta. Joskus nämäkin asiat ottavat päähän, ei sitäkään tarvitse kieltää. Joskus elämäämme meistä riippumatta säätelevä asia voi olla yksi isoimmista tekijöistä elämässämme. Jos asiasta ei mitään positiivista löydä, niin itse yritän ainakin lopulta katsoa jotakin muuta asiaa. Aina tämäkään ei itseltäni onnistu, mutta yritän ainakin. Naiivi uskottelu loputtomasta hymyilevästä ”kaikki on hyvin”-minästä johtaa usein todelliseen huonommuuden tunteeseen. Ihminen kokee olevansa kelvoton, koska ei pystykään täyttämään aina hymyilevän ja positiisesti ajattelevan ihmisen vaatimuksia.

”Elä hyvällä mielellä. Se on suurin palvelus, jonka voi tehdä itselleen. Se myös sulostuttaa läheisten elämää.”

Totta. Kuitenkin vielä tähän laittaisin erään tärkeän lisäyksen: Oikeasti läheiset ihmiset, ja juuri sinua rakastavat ja sinusta välittävät ihmiset jaksavat kuitenkin katsoa sinua myös silloin, kun sinua vituttaa. He eivät vaadi sinua olemaan aina iloinen ja hymyilevä. Läheisten kanssa eletään huonoina ja hyvinä päivinä. Lattialle jätetystä sukasta ei kannata aloittaa kolmatta maailmansotaa, mutta on okei olla huonolla mielellä, jos katkaisit kinttusi työmatkalla. Masentuneen läheisen tukeminen ja elämä masentuneen ihmisen kanssa on niin laaja ja tästä erillinen asia, että siitä voin kirjoittaa joskus toiste erillisen kirjoituksen.

”Tässä kohtaa voi syyttää yhteiskuntaa. Mielenhallinnan merkitys on laiminlyöty. Koulussa on pakollista opetella derivointia muttei peruspsykologiaa, joka auttaisi kohtaamaan jokapäiväisen haasteen: oman itsensä kanssa elämisen.”

Tästä olen samaa mieltä. Psykologian kentälläkin on kuitenkin tärkeää muistaa se, että meillä on vielä paljon uutta löydettävää. Jos et reagoikaan kuten kirjoissa sanotaan, et ole huono, olet ihminen. Ainoat vaihtoehdot eivät ole aina raivoava ja vittuuntunut ihminen tai aina hymyilevä ja superiloinen aurinkoinen tyyppi. Meistä kaikista löytyy molempia. Kannatan positiviisuutta ja hyviin asioihin keskittymistä, mutta se ei tarkoita negatiivisten tunteiden kieltämistä ja peittämistä. Toki kannattaa miettiä onko tarpeellista ja suotavaa mennä kertomaan naapurin rouvalle, että uusi tukka on harakanpesä, vai voisiko tämän ajatuksen pitää vain itsellään. Kun ihminen löytää joskus sen kultaisen keskitien, ihminen voi olla oikeasti tasapainoinen. Älä sure, jos et ole vielä löytänyt sitä. Minäkin vasta etsin ja opettelen. Välillä viskon kaikki tähän asti mieleeni kerätyt ja löydetyt ”opit” sinne mieleni roska-astiaan, ja kaivan ainakin osan niistä seuraavana päivänä takaisin. Ehkä niissä olikin jotakin käyttökelpoista. Se on ihmisyyttä, se on elämää. Oli sitten masentunut tai ei, niin kukaan ei ole täydellinen.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Jokainen+on+itse+vastuussa+onnellisuudestaan/a1361770295884?jako=29b01acb5515c10ae89f80a4bb17872a&ref=fb-share

 

Joskus on hyvä ottaa mallia siilistä.

Pollea poskeen

Viikosta toiseen vellova hevosenliha-kohu on ollut monessa mielessä mielenkiintoista seurattavaa. Asian ydinhän on nyt siis ollut se, että heppaa on myyty mainitsematta, että tuotteessa on heppaa. Asian ydin ei ole se, että myydään pollenlihaa ja se on kauheaa. Aina löytyy toki oma ihmisryhmänsä joka tätäkin kauhistelee, mutta tässä tapauksessa kohun syntymisen syy ei ole se, että tuotteisiin on laitettu hevosenlihaa.

Jos hevosenlihaa saa myydä nautana, niin samallahan me voimme heittää kaikilla tuoteselosteilla vesilintua. Tässä tapauksessa kyseessä oli se pollenliha, mutta kyseessä olisi voinut olla myös jokin ainesosa, jolle joku voi olla todella yliherkkä. Siinä tapauksessa asialle mitä luultavammin ei olisi naureskeltu ihan näin kevyesti. Kohun ylimitoittaminen median toimesta on ollut ihan oma episodinsa, mutta on hyvä kiinnittää asiallisesti huomiota siihen voiko kuluttaja todella luottaa tuoteselosteeseen? Pollekohu ei ole mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että tuotteita vedetään pois markkinoilta puutteellisen tuoteselosteen vuoksi.

Yliherkkyydet ovat jo yksi looginen syy, miksi tuoteselosteeseen pitäisi voida luottaa. Ylipäänsä näin ”sivistyneessä länsimaissa” voitaisiin jopa ajatella, että kuluttajalla on ylipäänsä oikeus tietää mitä hän syö. Jos joku tahtoo olla syömättä sitä pollea, niin olennaista ei ole se miksi hän ei halua syödä heppaa vaan se, että hän ei syö heppaa. Mielestäni kuluttajalla on siis oikeus muovata oma ruokavalionsa, eikä hän ole velvollinen selittelemään sitä miksi hän ei syö tuotetta y. Kuluttajalla on oikeus tietää mistä ruoka tulee ja miten se on valmistettu. Näennäisesti harmitonkin kusetus on kusetus. Asia ei mielestäni tarvitse sen kummempaa jeesustelua tai kauhistelua, eikä asiaan tarvitse vetää mukaan Afrikan nälkäisiä lapsia.*

Eikö siis olisi yksinkertaisinta, ja kaikille osapuolille vähiten tappiota tuottavaa vain kiltisti kirjata siihen tuoteselosteeseen, että mitä se tuote oikeasti sisältää?

*Toim. huom. Afrikan nälkäiset lapset-kommentilla allekirjoittanut viittaa Facebookissa liikkuneeseen kuvaan, jossa on aliravittu lapsi. Kuvassa on teksti, jossa sarkastisesti kauhistellaan sitä, että lasagnessa oli hevosta. Allekirjoittanut ei todellakaan vähättele nälänhätää. Allekirjoittaneen mielestä vain vastakkainasettelu ei ole mielekäs tapa tutkailla asioita. Vastakkainasettelu pysäyttää kehityksen. Emme voi vastakkainasetella Suomen huonontunutta julkista terveydenhuoltoa siihen, että monissa maissa ei ole julkista terveydenhuoltoa lainkaan. Eikä sitä anafylaktisen shokin vuoksi sairaalaan kiikutettua hirveästi lohduta se, että sainpahan ainakin ruokaa. 

Kuvan hevonen ei liity tapaukseen.

”Kyselemällä asiasta aiheutatte itsellenne ja asiallenne ongelmia”

Anne Holmlund ja tasa-arvoinen avioliittolaki puhuttavat niin kansaa kuin sen edustajiakin. Facebookissa laitettiin alulle tempaus, jossa oli ideana laittaa asiallista postia Anne Holmlundille, ja ystävällisesti vedota häneen, että voisiko hän lakivaliokunnan puheenjohtajana harkita tasa-arvoista avioliittolakia otettavaksi lakivaliokunnan käsittelyyn. Tempaus keräsi kannatusta, ja allekirjoittanutkin laittoi oman kortensa kekoon. Erittäin mielenkiintoista antia tempauksen Facebook-sivulla oli se, että löytyi useampia, joiden mielestä asiallisen sähköpostin laittaminen kansanedustajalle on ahdistelua ja vainoa. Jopahan joku keksi senkin, että on kansanedustajan syrjintää, mikäli hänelle laitetaan sähköpostia. Kansanedustajaa ei kuulemma saa syrjiä mielipiteensä vuoksi. Postin laittaminen nähtiin siis syrjintänä mielipiteen vuoksi. Kansanedustajat tietävät kuulemma aina kansalaista paremmin. ”Mitä varten sinne pitää sellaiset valita, jos ajattelee että ne eivät mistään mitään tiedä!?!”

Kansanedustajan työtä kuulemma häiritsee se, että kansalaiset ovat yhteydessä häneen. Olipahan jonkun mielestä sähköpostien lähettäminen jopa verrattavissa siihen, että kansanedustajaa estetään menemästä työpaikalleen. Kansanedustajalle ei kuulemma myöskään saa laittaa postia asiasta, jotka eivät kuulu hänen työhönsä. Siis hetkinen. Lakivaliokunnan puheenjohtajan työhön ei kuulu vastaanottaa palautetta lakialoitteista ja niiden käsittelystä? Minusta tämä kuuluu mitä suuremmassa määrin hänen työhönsä.

Mielenkiintoista olisi tietää kuinka paljon meiltä löytyy tällä tavoin ajattelevia kansalaisia. Kuinka moni ajattelee, että ainoa demokratian muoto on äänestäminen tai toisten tapauksessa äänestämättä jättäminen? Itse olin tyytyväinen siihen, että keskusteluun antinsa antoi myös kansanedustajana toiminut Rosa Meriläinen. Hänen mielestään runsaampina ryöppyinä tulevat kansalaispalautteet olivat aivan yhtä arvokkaita kuin yksittäisetkin.

Toisten mielestä näköjään edelleen kansalaisten kuuluu istua suu supussa, kun vaalit on käyty. Kansalainen ei saa harrastaa poliittista vaikuttamista. Se on väärin tai jopa suorastaan rikollista. Luottamustoimessa olemiseen kuuluu osana myös palautteen, ehdotuksien, ja mielipiteiden vastaanottaminen. Se on osa kyseistä toimea. Meillä on suuri mahdollisuus ja oikeus edistää päätöksentekoa. Itse ajattelen tämän jopa omana velvollisuutenani. Jos sinun tapasi on olla hiljaa äänestämisen jälkeen tai et halua äänestää, niin ei kukaan sille loputtomasti mitään voi. En vain ymmärrä sitä, miksi sinun pitäisi estää toisia vaikuttamasta?

Klassinen ”Ei tämä mitään auta”-kortti vedettiin myös moneen kertaan pöytään. Kuten myös se, että osallistumalla ja olemalla yhteydessä itse asiassa aiheutat haittaa lakialoitteelle. Sehän auttaa hirveästi, että istumme yksin täällä koneen ääressä ja vain voivottelemme… ”Kyselemällä asiasta aiheutatte itsellenne ja asiallenne ongelmia”-mentaliteetti on istutettu osaan ihmisistä melko tiukkaan. Kerran luottamustoimeen tai virkamiesasemaan valittua ei siis saa kyseenalaistaa, eikä häneltä saa kysyä asioita. Eli jos minä valitsen työntekijän, niin en voi kyseenalaistaa hänen tekojaan missään tilanteessa, koska olenhan hänet itse valinnut. Poliittisissa luottamustehtävissä oleva työskentelee kansalle. Joskus tämä asia tuntuu unohtuvan puolin ja toisin. Huolestuttavampana näen kuitenkin, että kansalaiset unohtavat tämän. Tästä alkaa juurikin pyörä, jolloin luottamustehtäviin äänestetään kerta toisensa jälkeen ne samat naamat. ”Kyllähän ne osaavat” ”Eivät nämä asiat minulle kuulu” ”Ei mun tartte seurata mitä ne tekee” ”Enhän mä kuitenkaan näistä mitään tiedä”.

Ei homoliitto vaan avioliitto

Noin vuosi sitten kirjoitin aiheesta, että tasa-arvoisen avioliittolain seuraava haaste on lakivaliokunta. Nyt on käynyt juuri kuten moni pelkäsikin, ja aloite on jäänyt lojumaan pöydälle. Valiokunnassa ei ole edes lainkaan äänestetty siitä otetaanko lakialoite käsittelyyn vai ei. Suomi on siis viimeinen pohjoismaa, jossa oikeus avioliittoon määritellään edelleen sukupuolen kautta.

””A­vio­liit­to­la­ki ei al­le­kir­joit­ta­jien mää­rän pe­rus­teel­la kuu­lu toi­men­pi­tei­tä vaa­ti­viin”, Holm­lund sa­noo.” Eli näin voidaan ”torperoida” kansanedustajien työtä. Lakivaliokunta voi tosiaan päättää, että asiaa ei viedä käsittelyyn tai kuten tässä tapauksessa asia voidaan jättää kokonaan pöydälle lojumaan. Yleisesti päättäjiä joka asiasta syyllistävien ihmisten olisi hyvä joskus miettiä tätäkin puolta asiasta.

Ei voi liikaa korostaa sitä, että tälläkin hetkellä monet parit menevät naimisiin ilman kirkon siunausta, ja tästä ei älähdetä. Tällaista liittoa saamme kutsua avioliitoksi, mutta samaa sukupuolta olevan parin liittoa emme voi kutsua avioliitoksi. Jos tämä ei ole epätasa-arvoa niin mikä sitten on? Kirkko saisi siis edelleen jatkossa itse päättää, mitä se tekisi asian suhteen. Kirkollinen avioliitto ei ole ainoa avioliitto. Avioliitto ei selkeästi ole ollut uskonnollinen kysymys enää pitkään aikaan. Nyt samaa sukupuolta olevat parit eivät ole oikeutettuja edes yhteiseen sukunimeen puhumattakaan adoptiomahdollisuuksista.

Usein kysytään ”Miksi pitäisi olla tasa-arvoinen avioliittolaki?”. Minäpä käännän kysymyksen näin ”Miksi pitää olla erikseen avioliitto ja rekisteröity parisuhde?”. En ole koskaan kuullut mitään järkevää perustelua tälle. Ainoa syy on se, että pariskunnan sukupuolten perusteella suhde halutaan eritellä eriarvoiseksi, ja jotenkin epänormaalimmaksi. Avioliitto on yksinkertaisesti avioliitto, ei rekisteröity parisuhde eikä homoliitto tai heteroliitto.

Nyt on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen alkaa 19. maaliskuuta. Jos lakialoitteen allekirjoittajiksi saadaan tarpeeksi monta nimeä, eduskunnan on pakko ottaa aloite käsittelyyn. Nyt me tarvitsemme 50 000 nimeä, joten paljon työtä on edessä.

http://www.hs.fi/paivanlehti/kotimaa/Homoliittoaloite+jumiutui+eduskunnassa/a1360383958718?jako=d4e493a5e7eac0ba8cdc31e8e41d0330&ref=fb-share

Pöydällä makaava lakialoite: http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/la_2_2012_p.shtml

Senni Moilasen asiaan liittyvä Facebook-postaus: https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=519822001385308&id=266772300023614

Myös kansanedustajia voi lähestyä asian tiimoilta vaikkapa Facebookissa tai sähköpostitse. Tässä vielä lista lakialoitteen tähän menessä allekirjoittaneista kansanedustajista:

Alexander Stubb /kok
Markku Eestilä /kok
Sanni Grahn-Laasonen /kok
Leena Harkimo /kok
Harri Jaskari /kok
Sampsa Kataja /kok
Pia Kauma /kok
Lasse Männistö /kok
Jaana Pelkonen /kok
Sari Sarkomaa /kok
Eero Suutari /kok
Sinuhe Wallinheimo /kok
Sofia Vikman /kok
Henna Virkkunen /kok
Jouni Backman /sd
Eeva-Johanna Eloranta /sd
Maarit Feldt-Ranta /sd
Tarja Filatov /sd
Maria Guzenina-Richardson /sd
Rakel Hiltunen /sd
Susanna Huovinen /sd
Lauri Ihalainen /sd
Mikael Jungner /sd
Ilkka Kantola /sd
Saara Karhu /sd
Anneli Kiljunen /sd
Krista Kiuru /sd
Miapetra Kumpula-Natri /sd
Antti Lindtman /sd
Päivi Lipponen /sd
Riitta Myller /sd
Johanna Ojala-Niemelä /sd
Heli Paasio /sd
Sirpa Paatero /sd
Tuula Peltonen /sd
Kristiina Salonen /sd
Katja Taimela /sd
Hanna Tainio /sd
Erkki Tuomioja /sd
Tytti Tuppurainen /sd
Jutta Urpilainen /sd
Pauliina Viitamies /sd
Pia Viitanen /sd
Tuula Väätäinen /sd
Antti Kaikkonen /kesk
Paavo Arhinmäki /vas
Risto Kalliorinne /vas
Anna Kontula /vas
Martti Korhonen /vas
Merja Kyllönen /vas
Annika Lapintie /vas
Silvia Modig /vas
Erkki Virtanen /vas
Jari Myllykoski /vas
Aino-Kaisa Pekonen /vas
Eila Tiainen /vas
Kari Uotila /vas
Outi Alanko-Kahiluoto /vihr
Tuija Brax /vihr
Satu Haapanen /vihr
Pekka Haavisto /vihr
Johanna Karimäki /vihr
Ville Niinistö /vihr
Anni Sinnemäki /vihr
Osmo Soininvaara /vihr
Jani Toivola /vihr
Oras Tynkkynen /vihr
Thomas Blomqvist /r
Christina Gestrin /r
Elisabeth Nauclér /r
Mikaela Nylander /r
Astrid Thors /r
Stefan Wallin /r
Ulla-Maj Wideroos /r
Markus Mustajärvi /vr
Jyrki Yrttiaho /vr

Paska retki

Sanovat aina, että älä ruoki trollia, mutta olisi suorastaan epäinhimillistä näännyttää trolli nälkään, joten annan mennä. Milloin paskantamisesta tuli taitolaji? Mielestäni on korkea aika aloittaa keskustelu siitä, miten pitkälle rumasti sanottuna huomiohuoraaminen voidaan viedä? Mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään sen 15 minuutin eteen? Koko Suomi tuntee nyt Vappu Kaarenojan ja Aurora Rämön naisina, jotka osaavat vääntää paskaa bussissa housuihinsa, ja istua matkan ajan ulosteensa päällä.

Vappu ja Aurora saivat varttinsa julkisuudessa. He pääsivät julkiksiksi. Tarina ei kerro ovatko he nyt tyytyväisiä tai onnellisia. Oliko tämä nyt sitä, mitä he elämältään halusivat? Provosointia? Taidetta? Journalismia? Vitsi? Millainen ihminen haluaa tulla muistetuksi siitä, että hän paskansi housunsa bussissa ja vietti matkan istuen ulosteensa päällä? Ymmärrän toki, jos jolla kulla on ulostefetissi, mutta sen toteuttaminen ei kuulu julkiselle paikalle. Nyt koko Suomi miettii oliko kakka oikeaa vai ei. Vappu Kaarenoja, 25-vuotta, on jopa kertoillut siitä, että hänellä oli vaikeuksia saada kakkaa tulemaan housuun. Aurora Rämöllä sen sijaan tavara rusahti heti pakettiin, ja hän pääsi ensimmäisenä testaamaan kakan päällä istumisen iloja hytkyvässä bussissa. Kyllähän reportaasi ulosteesta housuissa on Ylioppilaslehden 100-vuotiaan taipaleen juhlistamista parhaimmillaan.

Mietin, että ovatko naisparat tajunneet mitä he ovat oikeasti tekemässä? Olemmeko todellakin siinä tilanteessa, että tärkeintä on nähdä se oma pärstä lehden kannessa? Ehkä koko kakka-episodi tehtiinkin kännissä ja läpällä. Nämä vakioselityksethän ovat tunnettuja paremmissakin piireissä, ja niiden avulla voisi saada vielä vähän lisää itseään esille. Kun peiton heiluttelu tai känniraivarit tv:ssä eivät ehkä ole enää tarpeeksi sykähdyttäviä, niin ehkä ulostaminen housuihinsa bussissa voisi toimia. Toivottavasti tällainen sairaaloinen huomiohakuisuus erotetaan oikeasti journalismista. Kuinka alas ihminen on valmis vetämään oman ihmisarvonsa pelkän julkisuuden vuoksi? Toiset ovat pitäneet negatiivisena sitä, että asiasta ylipäänsä keskustellaan, koska tempauksella tavoiteltiin huomiota. Yleensä sotkemisella on tapana saada ainakin negatiivista huomiota laskun muodossa. Vai ehkä laskujen lähettäminenkin pitää lopettaa…

Askel kohti perustuloa

Perustulolakialoitteen nimien keruun alkamisen jälkeen on tullut vastaan hieman liikaa kommenttia: Laiskat haluavat ilmaista rahaa. Niinpä minä ajattelin nyt hieman löpistä perustulosta. Siitä miksi minä toivon, että lakialoite perustulosta menee läpi, ja että perustulon summaksi määritellään sellainen summa, jolla on oikeasti mahdollista pärjätä.

Itselleni  tämä aloite mahdollistaisi sen, että voisin pistää pystyyn oman yrityksen. Vajaakuntoisena en voi elättää itseäni kokonaan yrittämällä, ja päivittäin vaihtelevan kuntoni takia en voi mennä ulkopuoliselle työnantajalle töihin. Haluaisin kuitenkin osallistua yhteiskuntaan, ja pieni muotoinen kotoa käsin pyöritettävä yritystoiminta on ainakin tällä hetkellä ainoa keino, jolla voisin yhteiskuntaan osallistua ja tienata itselleni rahaa. En haluaisi vain olla kotona, vaan haluaisin tehdä päämäärällisiä asioita elämässäni. Voisin ehkä voimieni mukaan mennä vielä opiskelemaan psykologiaa ja sosiologiaa. Kun perustulo takaisi minulle perustoimeentulon voisin säädellä työmäärääni yrittäjänä ja mahdollista opiskeluani. Halu tehdä on kova, mutta kyky loppuu usein kesken. Pelkkä yrittämisen halu ei tällä hetkellä valitettavasti kanna yhtään mihinkään. Halu ei voi muuttua toiminnaksi, sillä byrokratia estää sen.

Palaan myös jälleen kerran asiaan tukien nostamatta jättämisestä. Itsekään en ole koskaan esimerkiksi toimeentulotukea hakenut, vaikka minulla olisi ollut lisäosaa mahdollista saada. Olisin oikeasti sitä tarvinnut, mutta voimat eivät ole riittäneet, koska tässä nykyisessä elämässä on muutenkin byrokratiaviidakkoa byrokratiaviidakon perään. Apua hakemiseen ei juuri lainkaan ole tarjottu esimerkiksi sosiaalityöntekijän taholta. Ehkä olen jonkun mielestä huono ja paska ihminen, mutta jaksamiseni ei vain ole riittänyt. Ajatusleikkinä, jos on oikeasti olemassa tämä mystinen pummiryhmä, niin he varmasti kyllä jaksavat tukia hakea. Sen sijaan niiltä, jotka oikeasti tarvitsisivat tukea ja olisivat oikeutettuja tukeen, esimerkiksi tällaiset lisätuet jäävät monesti hakematta.

Aina myös päässäni pyörii kysymys millaisia nämä pummit ovat? Miten juuri sinä voit määritellä jonkun ihmisen laiskaksi tietämättä ihmisestä ja hänen elämästään mitään? Kun minä tuolla kadulla kävelen ja äkkiseltään terveeltä näytän, niin moni leimaa minutkin laiskaksi. Onko päivät päästään pelejä pienessä asunnossaan pelaava nuori, joka hädin tuskin käy lainkaan ulkona, laiska? Ei hän on joko peliriippuvainen tai mielenterveysongelmainen tai molempia. Itse kun olen jo vuosia kitkutellut köyhyysrajan alla, niin sanon että tällä rahalla ei kukaan vapaaehtoisesti kotona makaa. Mitä iloa on ajasta, kun rahat eivät riitä edes perusmenoihin, ja lisää en tällä hetkellä kannustinloukussa olevana kykene yhtään tienaamaan, sillä kuntoni ei ole kaksinen. Väistämättä tämä rajoittaa esimerkiksi sosiaalista elämää ja harrastusmahdollisuuksia Olkaa iloisia jos pystytte käymään normaalisti töissä ja tienaamaan itse rahanne. Älkää olko kateellisia niille, jotka eivät tällä hetkellä pysty näin tekemään. Tämä elämä yhteikunnan almuilla ei näet ole herkkua tai mukavaa. Joka päivä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, vaikka en ole voinut vaikuttaa siihen, että sairastuin. Joka puolelta tulvivat laiskuus-puheet eivät todellakaan helpota omaa oloa. Minä en voi tuomita ketään toista laiskaksi.

Josko vaikka sen sijaan, että näytämme niille koteihinsa syrjäytyneille peliriippuvaisille tai alkoholisoituneille ihmisille keppiä. Yrittäisimme tarjota heille kannustusta erilaiseen elämään. Nykyinen malli ei kannusta ottamaan vastaan keikkatyötä tai osa-aikatyötä. Nykyinen malli ei kannusta syrjäytymisen ehkäisemiseen. Työn tekemisestä ei pidä rangaista nappaamalla perustoimeentulo pois. Työn teon pitää olla aina kannattavaa. Kannustinloukkuun joutuminen syrjäyttää vuosien varrella helposti. Osa-aikatöitä on enemmän tarjolla kuin kokoaikatöitä, mutta kun niitä ei voi vastaanottaa toimeentulon menettämisen pelossa. Mitä enemmän ihminen on kotona ja elää köyhyydessä, sitä helpommin hän syrjäytyy. Syrjäytymisen ehkäiseminen on tällä hetkellä pitkälti paperiasia. Monen kokemus tosi elämästä on toinen. Syrjäytymistä ei yritetä ehkäistä tehokkaasti, koska ihmisiä pitää periaatteesta koko ajan uhkailla kepillä, että he eivät laiskistu. Osa-aikatöiden rajoittamista en kannata, koska monelle osa-aikatyö voi olla parempi ratkaisu kuin kokoaikatyö.

Jos olet niin vittuuntunut työhösi ja elämääsi, että olet yhteiskunnan köyhimmille kateellinen, ja sinusta heillä menee mahtavasti, niin pieni jutteleminen jonkun kanssa voisi olla paikallaan. Minusta on valtavan kiinnostava ristiriita siinä, että moni näistä ”Laiskoille rahaa”-huutajista kehuu itseään kovaksi työihmiseksi, ja samaan syssyyn he kertovat miten kukaan ei tee töitä, jos perustulo astuu voimaan. Siis lopettaako tämä ahkera työihminen itsekin työskentelyn sen vuoksi, että saa elää jatkossa köyhyysrajan alapuolella vai? Onhan sitä mahdollisuus hommata potkut, jos ajattelee että työtön elää niin makeaa elämää ja pärjää paremmin kuin työssäkäyvä… Miksi kansalaiset eivät siis tee näin?

”Taloustieteen tutkija Olli Kärkkäinen laski äskettäin että jos asumistuki ja toimeentulotuki säilytettäisiin ja perustulo olisi vähintään yhtä suuri kuin työmarkkinatuen perusosa, tulisi summaksi yksinasuvalla työttömällä 560 euroa kuussa.”

Itse kannatan perustulomallia, jossa myös ainakin erillinen asumistuki poistettaisiin, ja ympättäisiin perustuloon. Erillisen toimeentulotuen säilyttämisen vaihtoehtoa voisi vielä pohtia, mutta kaikkein kustannustehokkain perustulomalli olisi totta kai sellainen, missä on mahdollisimman vähän tarveharkintaisia lisätukia. Perustulomalli, jossa iso osa ”perustoimeentulosta” tulee perustulon ulkopuolelta, ei tule toimimaan ainakaan parhaalla mahdollisella tavalla. Se on erittäin kallis malli. Vielä on mietittävää minkäsuuruisena perustulo lakiin tarkalleen kirjattaisiin. Itse ajattelisin, että 900 euroa olisi hyvä summa (sisältäen tosiaan jo asumiskulut ynnä muut perusmenot). Sillä ei makeaa elämää vietellä, mutta vaatimaton peruselämä on turvattu jokaisessa elämäntilanteessa. En osaa ennustaa saammeko vielä aloitetta edes käsittelyyn asti, mutta toivon todellakin sydämeni pohjasta, että näin käy. Ainakin tämä on askel avoimeen keskusteluun perustulosta. Jos tämän aloitteen jälkeen suurin isa suomalaisista tietää mikä oikeasti on perustulo, niin sekin on jo yksi työvoitto.

http://perustulo.org/ukk-usein-kysytyt-kysymykset/

http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/56785-vihreat-haluaa-kokeen-suomeen-kaikille-560-eukk

Edit: Tässä toki vielä myös linkki, jossa lakialoitteen perustulosta voi allekirjoittaa: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/44

Jupinaa ”äärilaidalta”

Palaan vielä Jyväskylän kirjastossa tapahtuneeseen puukotukseen. Puukotuksen jälkilöylyissä on kovasti ratsastettu ajatuksella äärivasemmiston ja äärioikeiston ”sodasta”. Ajatuksella siitä, että koska meillä äärioikeisto syyllistyy moisiin tekoihin, on oltava myös se äärivasemmisto, joka vähintäänkin suunnittelee jotakin laitonta. En kiistä äärivasemmistolaisten olemassaoloa, lähinnä mietin äärivasemmistolaisten määrää, ja heidän tapojaan toimia. Toki jotkut varmasti laskevat jopa minut äärivasemmistolaiseksi, mutta jos minä sitten olen jonkun mielestä äärivasemmistolainen niin olenko minä vaarallinen? Olenko minä väkivaltaa vastustavana ja keskustelulinjaa kannattavana vaarallinen? Jos sen sijaan en ole äärivasemmistolainen, niin keitä he ovat? Kuinka paljon he ovat viime aikoina tehneet väkivaltaisia tekoja tai uhanneet toisten henkeä Suomessa?

Miksi äärioikeiston tekemät rikolliset teot tulisi ohittaa vedoten siihen, että meillä on jossakin myös tämä äärivasemmisto? Eikö äärioikeiston uhka voi olla todellinen, koska meillä tosiaan on jossakin tämä äärivasemmisto? Eikö laajempaan äärioikeiston liikendintään tule puuttua tai pitääkö sen olemassaolo jopa kokonaan kieltää, koska äärivasemmisto? Kuten mainitsin, en kiistä äärivasemmiston olemassaoloa. Olen itsekin törmännyt muutamaan äärikantoja esittävään vasemmalle kallistuneeseen, mutta olen törmännyt huomattavasti vähemmän äärivasemmistolaisiin kuin äärioikeistolaisiin. Selvennykseksi jälleen kerran, että minun ja äärivasemmistolaisen mielipiteillä on suurin piirtein ollut keskimäärin yhtä paljon yhteneväisyyksiä kuin minun ja äärioikeistolaisen mielipiteillä. Korostan jälleen, että kumman tahansa taholta tuleekin väkivaltaista liikehdintää, siihen tulee puuttua.

Minua ihmetyttää melkoisesti SUPOn mielipide suomalaisesta äärioikeisto-kentästä. Liikehdintä on kasvanut, mutta kuulemma syytä huoleen ei ole, koska eihän näillä hemmoilla nyt ole edes mitään johtohahmoa Suomessa. No pitääkö sellaista jäädä odottamaan vai häh? Eikö selkeästi väkivaltaiseen ja demokratian perusoikeuksien rajoittamiseen pyrkivään ilmiöön voida puuttua ennen kuin se riistäytyy käsistä?

Kaikki eivät varmasti ole samaa mieltä Äärioikeisto Suomessa-kirjan kirjoittajien kanssa, eikä tarvitsekaan. Kaikki eivät varmasti pidä heistä, eikä tarvitsekaan. Minäkään en pidä muun muassa James Hirvisaaresta, enkä ole hänen kanssaan juuri mistään samaa mieltä, mutta ei tulisi pieneen mieleenikään uhkailla häntä tai lähteä riehumaan puukon kanssa. Jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiinsä, ja oikeus ilmaista niitä, myös James Hirvisaarella siinä kuin Dan Koivulaaksollakin. Mielestäni tämä on todellakin keskeinen osa demokratiaa. Jos sanot tai kirjoitat jotakin mikä rikkoo Suomen lakia, niin joudut toki siitä tuomiolle. Muistutan myös jälleen kerran, että pelkän ideologian varjolla ei voida säätää lakeja. Mielipiteensä tai ideologiansa varjolla ei voi vahingoittaa ketään, eikä mielipiteensä tai ideologiansa varjolla voi uhkailla ketään. Toivottavasti lintukoto-kakkulat putoavat nenältä ennenkuin joku oikeasti menettää henkensä tässä touhussa.

Kirjailija Sami Hilvo: 

”Ihmettelen kovasti ajatusta siitä, että jos Suomessa on olemassa äärioikeisto, niin maasta on jostain löydyttävä tietenkin myös äärivasemmisto. Mutta missä se on? Tai: missä ovat ne laittomuudet, joita äärivasemmisto organisoi?

Toinen ihmetystä herättävä asia viimeaikaisessa keskustelussa (vrt. hyökkäys keskustelutilaisuuteen Jyväskylän kirjastossa) on ollut tasapuolisuuden vaatimus, jonka mukaan molemmissa osapuolissa on oltava jotain vikaa, periaatteella ’riitaan tarvitaan aina kaksi’? Onhan raiskauksessakin tai pahoinpitelyssäkin aina kaksi ’osapuolta’: raiskaaja ja raiskattava, tahi pahoinpitelijä ja pahoinpidelty. Mutta kumpi heistä syyllistyykään laittomuuteen? Vai provosoiko toinen?

Nämä kaksi vääristymää − paremman ilmaisun puutteessa − tuntuvat vievän keskustelua pois sen ytimestä, tai ainakin hämärryttävän sitä sopivasti.

Kolmas ihmetystä aiheuttava asia on valtiovallan passiivisuus. Mitä pitää tapahtua, jotta joku, jossain heräisi toimimaan. On toki helpompi tuoda mukanaan sellaista viestiä, jonka viestin vastaanottaja haluaakin kuulla. ’Kaikki on hyvin’ on petollinen. Epämiellyttävien uutisten tuoja ei yleensä saa suurta suosiota viestilleen − tai itselleen.”