Souri ja Supersiskot

Katariina Souri ja Supersiskot-kampanjan mainos on kuumentanut tunteita netissä suuntaan jos toiseenkin. Souri siis esiintyi kampanjan mainoksissa, ja osapuolet olivat sopineet, että mainoksen yhteydessä mainitaan, että mainoksen tarina hyväksikäytöstä ei ole Katariina Sourin tarina. Joidenkin toimesta Souri on leimattu julkisuuden kipeäksi. Itse rohkenen kuitenkin olla hieman eri mieltä. Jos nyt ihan rehellinen olen, niin kukaan tuskin pitää hyväksikäytetyn leimasta, ei edes silloin kun kyseessä on oikea uhri. Asiasta puhuminen vaatii suunnatonta rohkeutta, koska leimautuminen on helppoa. En sano, että Sourin käyttämät sanakäänteet asiasta eivät olisi olleet hiukan liioiteltuja, mutta jos jotakin on sovittu niin mielestäni se kyllä tulisi pitää. 

”Maria Drockila on myöhemmin tiistaina myöntänyt, että ilmoituksen viimeinen versio ei ollut Katariina Sourin hyväksymä.”

Helposti keskustelu lähtee lapasesta ja siirtyy Sourin persoonan arvostelemiseen. Itse täytyy sanoa, että en tunne henkilöä, joten en pysty sanomaan hänen persoonastaan yhtään mitään. Julkisuuden henkilön kommentit tällaisesta asiasta päätyvät usein julkisuuteen vei niitä itse sinne suoraan tai ei. Se on yksi julkisuuden varjopuoli. Media kiinnostuu tällaisesta väistämättä, jos se jostakin vihiä asiasta saa. En myöskään oikein hoksaa miksi Sourin olisi pitänyt olla tästä hiljaa? Kuitenkin Souri on oikeassa siinä, että kyseessä on nyt kerrottujen tietojen perusteella sopimusrikkomus. Monesti olen väitellyt ihmisten kanssa myös siitä pyhittääkö tarkoitus keinot, ja olen aina sanonut, että ei pyhitä ja pitäydyn kannassani edelleen. Suhtaudun itse vähän skeptisesti siihen, että maininta siitä, että kyseessä ei ole Katariina Sourin oma tarina, olisi jäänyt vahingossa pois mainoksesta. En toki tiedä asiaa, enkä lähde mitään suuntaan tai toiseen totuutena väittämään. Ehkä aika sitten näyttää totuuden. 

”Myös Zonta International Piiri 20:n puheenjohtaja Marja Koivula vahvistaa Ilta-Sanomissa, että tarina ei ole Sourin oma, vaikka onkin tositarina. Samalla hän myöntää avoimesti, että tarkoituskin oli tuoda tarina esiin taustoja mainitsematta ja huomiota herättävästi.”

Jos lähdetään sille tielle, että ajatelkaa hyväksikäytettyjä tyttöjä, niin mitäköhän mieltä ne hyväksikäytetyt tytöt olisivat siitä, että Supersiskot-kampanjan mainoksissa esitetään uhreina ihmisiä, jotka eivät uhreja ole? Sopimusrikkomuksen lisäksi näen asiassa muitakin näkökulmia, eikä mielestäni Souria voida pitää itsekeskeisenä idioottina sen vuoksi, että asia nyt tuli esille. Keskustelu Sourista on jo tuonut mieleeni välillä Kimmo Sasin ja kommentit työttömien turkistarhaajien lapsista. Eikö kukaan ajattele hyväksikäytettyjä tyttöjä? No minä ainakin ajattelen, ja siksi minusta ei olekaan oikein tietoisesti esittää hyväksikäytettyinä luonnollisia henkilöitä, jotka eivät hyväksikäytettyjä oikeasti ole. Hyväksikäyttö on vakava asia, ja kuka tahansa ei voi mainokampanjan vuoksi ”ryhtyä hyväksikäytetyksi”, ja tuskin kukaan näin haluaakaan tehdä. 

http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/58711-raivostunut-katariina-souri-minua-ei-ole-koskaan-raiskattu-mutta-nyt-tuntuu-silta

”Ei tukkapölly tapa ja luunappiin ei huku!”

Jyrki Lehtiniemi käsitteli maanantaina 29.4.2013 Nokian Uutisten kolumnissa ”Kadotettu vanhemmuus” lasten kasvatusta ja fyysistä kontaktia kasvatuksessa.

Idealismi on kaunista, se ei vaan aina toimi arkipäivän elämässä. Lapset ovat yksilöitä, samoin aikuiset. Kaikki lapset eivät koskaan voi olla herttaisia kullannuppuja, eivät myöskään kaikki aikuset kasvatustieteen luontaisia lahjakkuuksia. On outoa, että nykyisenä individualismin aikana kaikki lapset ja nuoret ahdetaan samaan muottiin, kaikkien odotetaan toimivan samalla kaavalla ja kaikille sopii samat kasvatusmenetelmät.” 

Jos se, että ajattelee kaikkien lasten ansaitsevan ja tarvitsevan ympäristön, jossa heitä ei kasvateta pelon avulla on typerää idealismia, niin minä olen typerä idealisti ja todella ylpeä siitä. Koen kuitenkin olevani myös realisti. Onko se todellakin samaan muottiin ahtamista, että ei hyväksy väkivaltaa/epämieluisaa fyysistä kosketusta kasvatusvälineenä? Ketkä tässä ahdetaan samaan muotiin? Lapset ja nuoret? Vanhemmat? Vielä tänäkin päivänä ihmisistä karkotetaan demoneita kiduttamalla. Joidenkin mielestä sekin varmasti toimii ihan hyvin. Eihän nyt toki ihmisiä voi asettaa samaan muottiin. Jos joku uskoo esimerkiksi mielenterveysongelmien sijasta demoneihin, niin eihän heitä nyt voi pakottaa samaan muottiin muiden kanssa.

”Mutta kun poikani 2-vuotiaana löi, tai heitti leluauton, otin peukalo-etusormi-otteella tukasta kiinni ja kielsin. Muutaman kerran jälkeen oppi meni perille, sen koomin ei ole tarvinnut näin toimia. Kyllä, otin tukasta kiinni, soittakaa poliisi! Nykyään on olevinaan vain kaksi vaihtoehtoa, täydellinen koskemattomuus tai pahoinpitely. Mielestäni tukistaminen on eri asia kuin tukkapölly, remmistä puhumattakaan. Fyysinen kontakti niin, että se tuntuu hieman epämiellyttävältä, ei ole väkivaltaa.”

Uhmaiän aikana lapselle alkaa kehittyä oma tahto, ja tämä on lapsen kehityksen kannalta hyvin olennainen asia. Oma tahto ja tilan antaminen sen kehittymiselle ei tarkoita sitä, että vanhemman tulisi antaa kaikki periksi ja antaa lapsen hajottaa paikat. Lienee selvää, että suhteessa aikuisiin Lehtiniemen maailmassa ei päde sääntö, että epämiellyttävä fyysinen kontakti on sallittua. Mielenkiintoista olisi myös tietää, että koskeeko oikeus epämiellyttävän fyysisen kontaktin käyttöön suhteessa lapsiin Lehtiniemen mielestä kaikkia aikuisia vaiko ainoastaan lapsen omia vanhempia. Mielestäni on erittäin huolestuttavaa, jos lapselle annetaan viestiä, että epämiellyttävä fyysinen kontakti häneen on sallittua. Oppiiko lapsi erottamaan esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön, jos epämiellyttävä fyysinen kosketus tulee hyväksyä osana normaalia arkea? ”sen koomin ei ole tarvinnut näin toimia.” kuvaa mielestäni sitä, että kirjoittaja kokee, että hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänen oli mielestään pakkoturvautua tukkapöllyyn. Hän perustelee käytöstään ja yrittää selittää, että se on selkeästi toiminut ja ollut hyvä ratkaisu tilanteeseen. 

Jossain on menty metsään, jos poliisi on ensimmäinen, joka saa koskea. Silloin on liian myöhäistä. Lasten kasvatus ei ole poliisin ja tuomioistuimen asia.”

Eli epämiellyttävä fyysinen kosketus on todellakin kirjoittajan mielestä kasvattamista. Täysin normaalia ja arkipäiväistä kasvattamista. Kunnon kansalaisia ei kehity ellei kasvatuksessa käytetä tätä ”epämiellyttävää fyysistä kosketusta”. Tämä pätkä mielestäni kertoo sen, että Lehtiniemen mielestä ne vanhemmat, jotka eivät hyväksy fyysistä kajoamista lapseen, eivät joko halua tai pysty asettamaan lapselleen mitään rajoja. Samalla kun pakkokeinojen käyttöä esimerkiksi autistien hoidossa yritetään saada kuriin, ja Unicef käy kampanjoita lapsiväkivaltaa vastaan, niin meillä kirjoitellaan tällaisia lehdissä. Lasta ei ole pakko tarttua tukasta, kun pieni lapsi heittää leluauton maahan tai yrittää motata äitiä tai isää. Kyseessä on täysin normaali tilanne uhmaikäisen lapsen kanssa. Jos jo tällaisissa tilanteissa täytyy turvautua tukkapöllyyn, niin mitä tapahtuisikaan oikeasti todella hankalan lapsen kanssa?

Kun kielen kehitys on kesken, lapsi ei välttämättä edes ymmärrä kieltoa, tai varsinkaan sen perusteluita. Eri asia on, jos vanhemmat eivät uskalla edes kieltää mitään, ettei lapselle tule paha mieli. Vanhemmat pelkäävät lapsen itkua.” 

On totta, että lapsi ei pienenä ymmärrä kaikkea sanallisesti, mutta siksi vanhemmalta vaaditaankin hitosti kärsivällisyyttä. Joka kerta kun lapsen uhma suututtaa ei voi fyysisesti koskea lapseen, ja opettaa lapselle sitä, että epämieluisasta teosta seuraa kipua tai Lehtiniemen sanoin sitä epämiellyttävää fyysistä kosketusta. Lasta ei voi ehdollistaa tällaiseen. Kärsivällisyys on helpommin sanottu kuin tehty, mutta siitä huolimatta minusta on erikoista, että vanhemmat oikeuttavat lapsen fyysistä satuttamista. Jos itse satuttaisin ihan ketä tahansa, niin olisin itsestäni huolissani. En yrittäisi oikeuttaa tekoani.

Riippumatta siitä tartuttiinko tukkaan kahdella vai viidellä sormella, se on rajan ylittämistä. Tämä logiikka menee samaan sarjaan sen kanssa, että kuristin vain yhdellä kädellä, eihän tässä oikeastaan mitään tapahtunut eikä tämä missään nimessä ollut väkivaltaa. Tämä oli vain epämiellyttävää fyysistä kontaktia. Omaa toimintaa ei voi oikeuttaa sillä, että toinen osapuoli ei ymmärrä minua sanallisesti. Ihminen voi toki hermostua ja mennä rajan yli, mutta miksi se pitäisi oikeuttaa? Miksi sen pitäisi olla hyväksyttävää? Jotta voi jatkaa vastaavanlaista käytöstä tietenkin. Jotta voi itse hyväksyä oman käytöksensä. Ihminen löytää aina käytökseensä oikeutuksen jos haluaa, ja jälleen menevät sekaisin teon ymmärtäminen ja hyväksyminen. Jos rajan yli meneminen tapahtuu, se pitäisi itse ottaa vakavasti sen sijaan, että sitä alkaa vähätellä.

Lapsen itkua ja raivoamista ei pidä pelätä, tässä olen täysin samaa mieltä Lehtiniemen kanssa. Lapsen normaalia uhmaa ja normaalia vihareaktiota pelätään ja pidetään epätoivottuina, jopa epänormaaleina. Tällöin vanhempi ehkä kokee, että tilannetta ei voi hallita ilman fyysisiä keinoja. 

 Olen opettanut, että väkivalta on väärin, että toista ihmistä on kunnioitettava, mielipiteineen kaikkineen.”

Hyvä opetus, mutta sen pitäisi näkyä omassakin esimerkissä. Kaikki meistä ajattelevat välillä, että jos tuo ei nyt ole hiljaa, niin pamautan. Toinen asia on edetä ajatuksista tekoihin.

Lapsi oppii, että päätään aukomalla saa aina tahtonsa läpi. Tällaisen kasvatuksen jälkiä seuraamme mediassa. Mitä tapahtuu, kun jatkaa päänsä aukomista nakkikiskan jonossa? Todellisuus iskee päin näköä.”

Kännisten tappeluitahan ei toki ollut vanhaan hyvään aikaan. Näin siinä käy kun aika heittää kultaa muistojen päälle, ja samalla unohdetaan se, että median toimintamallit ja median merkitys ihmisten arjessa on muuttunut. Ennen vanhaan, silloin ”hyvään aikaan”, kylän kännisten tappeluista ei tiedetty toisella puolella Suomea. Se, että joku aukoo päätänsä ja on rasittava ei oikeuta lyömään. Tukkapölly ei välttämättä tapa eikä luunappiin huku, mutta siitä huolimatta jokaisella on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. 

Sasin sammakko

”Ajatelkaa niitä pieniä itkeviä lapsia työttömien turkistarhaajien kodeissa.” -Kimmo Sasi

Eduskunnassa käytiin tänään lähetekeskustelu turkistarhauksen kieltävästä kansalaislakialoitteesta. Historian ensimmäisestä kansalaislakialoitteesta Suomessa. Veteraanit ja lapset vedettiin odotetusti mukaan keskusteluun. Someone think of the children-veto oli Sasilta melkoisen halpamainen. Mistä Sasi voi ylipäänsä päätellä, että kaikissa työttömien perheissä itketään? Pidän tekoturkisvaatteista, mutta en ymmärrä miksi luontokappaleita pitäisi kasvattaa kurjissa ja täysin ala-arvoisissa oloissa turkin vuoksi ja sen vuoksi, että ihminen saa pötyä pöytään. Elinkeinoon vetoaminen on melkoisen kyseenalaista. Elinkeinona voidaan tosiaan harjoittaa myös ihmis- ja elinkauppaa, palkkamurhaamista sekä huume- ja asekauppaa.

Kimmon mielestä ilmeisesti siis elinkeinon ”riistäminen” on pahin mahdollinen teko kyseessä olevasta elinkeinosta ja sen seurauksista riippumatta. Tällä logiikalla tosiaan kukaan ei saa puuttua palkkamurhaajien ja huumekauppiaiden elinkeinonharjoittamiseen. Nämä ihmisethän vain yrittävät täysin rehellisesti elättää itsensä ja perheensä! Yhteiskunnassa ei toki voida huolehtia niistä työttömiksi jäävistä, vaan kaikenlaiset elinkeinot tulee sen sijaan sallia. Itse kuitenkin ehkä mielummin puhuisin sen puolesta, että yhteiskunta ei saa jättää tarhaajia, vaan heitä tulee tukea ja avustaa uuden elinkeinon löytämisessä ja toteuttamisessa. Tämän vuoksi nimenomaan on puhuttu siirtymäajasta. Tarhausta ei olisi tarkoitus lopettaa kuin seinään heti huomenna eli asiaa on kyllä mietitty myös tarhaajien kannalta. Oli kyseessä Sain kohdalta sitten joko oikea mielipide tai vain yritys mennä siitä mistä aita on matalin, niin tällaista kommenttia ei voi kyllä kuin ihmetellä. Ajatelkaa niitä itkeviä huumekauppiaan lapsia, kun isi tai äiti on pidätetty vain sen vuoksi, että hän yritti harjoittaa elinkeinoaan. Elämä on traagista vai mitä?

 

Ei hyssyttelyä ajattelemattomuudelle

”Sivun tarkoitus on aktiivisesti jäljittää lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomituja ja julkaista langetetut tuomiot. Sivun tarkoitus ei ole loukata ketään, vaan tuoda totuus julki ja jakaa ihmisille tietoa, että voivat suojella lapsiaan.”

Ei hyssyttelyä pedofiileille-sivulla Facebookissa sivun tarkoitusta kuvataan näin. Kyseinen sivu on kerännyt 9466 tykkäystä, ja määrä kasvaa koko ajan. Oikeuden nimissä voidaan tehdä myös paljon vahinkoa. Ovatko sivun ylläpitäjät ja sivustosta tykäänneet kysyneet itseltään, että kuka suojelee uhrien tai pedofiilien perheiden identiteettiä ja elämää? Missä ovat heidän oikeutensa? Seuraavassa ylläpitäjän kommentissa näkyy hyvin miten sokeita asialle ollaan, kun kuvitellaan toimivansa oikein.

”Emme hyssyttele yhdenkään pedofiilin kohdalla sen vuoksi ,että hänellä on yleiseltä kuulostava nimi. Se ei anna suojaa pedofiilille suorittaa sairaita tekojaan -Mikko pa”

Miten huoli pedofiilin tekoihin syyttömien ihmisten elämästä voidaan kääntää pedofiilin suojelemiseksi? Onko oikeudentaju enää tässäkään vaiheessa kohdallaan? Sivuston ylläpitäjät eivät saa koskaan listattua kaikkia pedofiilejä, joten maailma ei tule olemaan kenenkään lapselle turvallisempi paikka sen vuoksi, että joidenkin pedofiilien naama ja nimet koristavat jotakin Facebook-sivua. Vaikka meillä olisi lista kaikista maailman tuomituista rikollisista, me emme olisi ”turvassa”. Voiko valheellista turvallisuuden tunnetta ”ostaa” ja aiheuttaa toiminnallaan haittaa viattomille ihmisille?

Pedofiilin elämään nivoutuu paljon muutakin kuin itse pedofiili ja hänen tekonsa. Pedofiilillä voi olla uhreja, hänellä voi olla sisaruksia, puoliso tai jopa lapsia. Kuinka monen tekoihin syyttömän ihmisen elämän voidaan pilata näennäisen turvallisuuden tunteen saavuttamisen vuoksi? Kuinka monen ihmisen elämä voidaan tuhota näennäisen ”oikeuden” vuoksi?

Suomen kokoisessa maassa asioita ei ole monessakaan tapauksessa kovin vaikea päätellä. Tällaisen sivuston ylläpitäjä muodostaa toiminnallaan suuren riskin uhrien indentiteetin palljastumisesta. Mitä voitte kuvitella, että lapsille tehdään koulussa, kun kaikki saavat tietää, että he ovat pedofiilin uhreja? Mitä tehdään lapselle, jonka isä tai äiti on tuomittu pedofiili? Käykö kenelläkään koskaan edes mielessä, että mitä seurauksia tällaisella sivustolla voi olla pedofiilien elämään nivoutuneille ihmisille? Syyttömille ihmisille ja jopa niille pedofiilien uhreille. Jos lapsesi olisi pedofiilin uhri haluaisitko oikeasti oikeuden nimissä julistaa lastasi hyväksikäyttäneen nimeä kylällä niin, että kaikki voisivat päätellä uhrin/uhrit? Vai onko kysymys siitä, että sivustosta tykkäävä ajattelee, että asia näin pitkälle ajateltuna ei enää koskekaan häntä? Uhri ei kaipaa tällaista huomiota. Aikuisena uhri päättää itse puhuuko asiasta ”julkisesti”, mutta lapsiuhrien identiteetin suojeleminen on erittäin tärkeää. Uhrilla riittää elämässään tarpeeksi traumoja ilman, että hän kaipaa siihen kiusaamista ja juoruilua.

Jos lähdetään ajattelemaan asiaa tätä yhtä sivustoa pidemmälle. Muistan kun yhteen aikaan oli varsinaisena trendi-ilmiönä levittää Facessa statuksia ”namusedistä”. Kun päivityksen kirjoittajalta tai levittäjältä tiedustelisi onko poliisille ilmoitettu vastaus oli ei/en tiedä. Porukka siis levittää jonkun tuntomerkkejä netissä tietämättä onko asiasta ilmoitettu poliisille tai tietämättä onko asiassa yhtään mitään perää! Jos itse oikeasti näkisin tilanteen, jossa lasta vaikka houkutellaan autoon, puuttuisin siihen ja ilmoittaisin poliisille. Jos joku lapsi kertoisi minulle tilanteesta menisin poliisin puheille, en kirjoittaisi asiasta päivitystä sosiaaliseen mediaan. 

Kylällä ja netissä liikkuu aina juoruja ja huhuja, jotka muuttuvat kiertäessään. Lumipalloilla autoa pommittaneita lapsia sanallisesti ojentaneesta miehestä voi tulla lapsia auton kyytiin houkutellut namusetä. Kun juoru kiertää jonkin aikaa, hän voi ollakin jo täysin varmasti tunnettu ja tuomittu pedofiili. Hyvä tarkoitus ei pyhitä keinoja eikä keinosta tulevia seurauksia. Pedofiilien varalta lasten suojelemiseksi tehtävät ”varotoimet”, jotka voivat vahingoittaa syyttömiä ihmisiä, eivät ole oikeutettuja. Tarpeeton yleisen hysterian luominen ei myöskään auta yhtään ketään, päinvastoin. Terve kritiikki ja tunteiden hillintä on tärkeä osa niin nettielämää kuin reaalielämääkin. Pahimmillaan juoruja voidaan levittää henkilöstä, joka ei ole koskaan tehnyt mitään rikosta. Pahimmillaan uhrin tai tekijän syyttömien läheisten elämä on entistä enemmän pilalla. Kyseisellä sivustolla tuomion saaminen tarkastetaan, mutta yleisesti ottaen netissä kuka tahansa voi levittää ihan mitä tahansa. Kaikkea ei kannata uskoa, eikä levittää eteenpäin. Oikeus tietää ja oikeus levittää tietoa nousee Ei hyssyttelyä pedofiileille-sivun kommenteissa hyvin keskeisesti esille. Onhan sinulla toki oikeus olla ajattelematon mutta se ei tarkoita, että niin pitäisi tehdä. 

Itseäni myös askarruttaa se, että mitä ajattelevat nämä vanhemmat, jotka kertovat avoimesti vihjailevat, että he tappaisivat pedofiilin mielellään? Ajattelitteko kertoa lapsillenne miten hakkasitte ihmisen kuoliaaksi? Että näitte miten elämä pakeni hänestä? Tällaistako esimerkkiä haluatte antaa? Hakkaamalla ja kiduttamallako ongelmat ratkeavat, rikokset vähenevät ja mielenterveyden ongelmat paranenvat? Jokainen antaa lapselleen millaista esimerkkiä haluaa, mutta suosittelen miettimään haluatko lisätä mahdollisuuksia siihen, että lapsestasi tulee väkivaltarikollinen. Uhrit ovat kärsineet siitä, että joku teki väärin, ja sinä haluat jatkaa samaa kärsimyksen kehää. Se, että sinä hakkaat, kidutat, tapat tai levität kuvia ei hyvitä asiaa uhrille mitenkään. Ihmiset, jotka kokevat tarvetta käyttää väkivaltaa ja ratkaista ongelmia väkivallalla löytävät aina jonkun syyn siihen. Itselleen voi tietysti uskotella ihan mitä tahansa, mutta kenenkään hakkaaminen ei tee sinusta oikeudenpuolustajaa ja sankaria. Minäkin voin uskotella itselleni olevani maahinen, mutta ei se siitä totuutta tee. Jos sinua eivät kiinnosta moraali ja etiikka, niin ajattele edes itseäsi ja mahdollista lastasi. Haluatko oikeasti joutua lusimaan siksi, että hakkasit tai tapoit rikollisen? Jos ei lapselle siirtämäsi esimerkki kiinnosta, niin ajattele edes mihin lapsesi joutuu, kun sinä istut kiven sisässä. 

Varmasti se naapurintäti, joka kiikuttaa seksirikollisten nimiä kateissa olevan lapsen äidille ”tarkoittaa hyvää”, mutta seuraukset voivat olla katastrofaaliset monella tavalla. Ajattele ennen kuin menet mukaan kaikkeen mihin kaveritkin! Näennäisesti hyvältä ja oikealta kuulostava asia voi olla seurauksiltaan kaikkea muuta. 

”Tietojen julkaisuun liittyy myös eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi sivustolla nimetyillä tekijöillä voi olla samannimisiä syyttömiä kaimoja tai tekijän nimen julkaisu voi paljastaa uhrin henkilöllisyyden.”

http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/poliisi-tv-pedofiilisivu-liikkuu-laillisuuden-rajalla/627580/?fb_action_ids=10151548387499763&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=%7B%2210151548387499763%22%3A132725400252513%7D&action_type_map=%7B%2210151548387499763%22%3A%22og.recommends%22%7D&action_ref_map=%5B%5D

 

Äkkiseltään voisin itsekin sanoa, että ei kai kukaan ole niin hölmö, että tekee tällaisia listoja nettiin...

 

 

 

Kohuotsikoita ja moralisointia

Taisin juuri päättää, että en tahdokaan poliitikoksi. Poliittisessa luottamustehtävässä toimiminen on vuosia ollut suuri haaveeni. Aloin kuitenkin miettimään, että miksi minä haluaisin tehtävään, jonka hoitamisesta saa kansalta palkkioksi paskaotsikot ja kivikuurot?

Voin jo kuvitella mitä kohuotsikoita minusta saisi aikaiseksi. Olen nimittäin tyrinyt elämässäni jos jonkin sortin asioita, joten joutuisin kuitenkin mestattavaksi, ja oma pääni ei kestäisi kaksinaismoralistista jeesustelua. Virheistä keskustelemisen asiallisesti se kestää (ja voi pojat ja tytöt niitä virheitä on tullut tehtyä), mutta jeesustelua ja faktojen vääristelyä se ei kestä. Jos tilin saldo ei olisi näin huono niin toteaisin, että heitelkää kivenne keskenänne, minä lähden vaikka Aruballe.

Siltä varalta, että joskus muutan mieleni (”Vihreiden poliitikko söi sanansa!!!”) olen tehnyt elämässäni ainakin seuraavia virheitä/moraalisesti tuomittavia asioita tai ainakin näistä saisi hyviä kohuotsikoita:

1. Olen ajanut ylinopeutta, mutta en ole jäänyt kiinni. (”Poliitikko ajoi ylinopeutta! Selvisi ilman sakkoja!”)

2. Olen aikanani asioinut firmani laskujen vuoksi ulosottomiehen kanssa. (”Kohupoliitikon laskut ulosotossa!”)

3. En ole toimittanut verottajalle firmani tietoja ajoissa. (”Kannattaa harmaata taloutta!”)

4. Olen ostanut tavaraa ilman kuittia. (”Kohupoliitikko teki pimeitä kauppoja!”)

6. Olen ajanut erääntyneiden verojen vuoksi käyttökiellossa olleella autolla. (”Kohujen keskellä elävää poliitikkoa ei kiinnosta verojen maksu!”)

7. Olen heittänyt paikallisen TE-toimiston johtajaa paperilapulla. (”Paikallisen TE-toimiston nimettömänä pysyttelevä johtohenkilö kertoo: ”Kohupoliitikko kävi kimppuuni! Oli kuin raivotautinen!””)

8. Olen ottanut useamman kerran marketissa enemmän kuin yhden tai kaksi leipämaistiaista. (”Poliitikko varasti marketista leipää useita kertoja!”)

9. Yritykseni on ollut protestilistalla. (”Kohunaisen yritys nurin! Maksuvelvoitteet eivät kiinnostaneet!”)

9. Olen nostanut aikanani kuntoutustukea Kelasta muutaman kuukauden aiheetta, koska terveydentilani oli sen verran huono, että en saanut ilmoitettua opiskelujeni keskeytymisestä Kelalle, enkä saanut varattua lääkäriaikaa itselleni. (”Poliitikko huijasi tukia häikäilemättä! Lopetti opiskelut, ei kertonut Kelalle! Keplotteli itsensä kuiville takaisinmaksuvastuusta!”)

10. Olen saanut äidiltäni rahallista tukea elämässäni, en ole pärjännyt omillani. (”Poliitikko huijasi äitinsä rahat!”)

11. Olen rikkonut kynäpurkin Tiimarissa. (”Poliitikko riehui liikkeessä! Hajotti paikat! Yritti sopia tilannetta rahalla!”)

Tässä näistä olisi nyt ainakin osa. Voitte viskellä rauhassa kiviä, vaikka se ei tosin olekaan ehkä yhtä hohdokasta, koska en ole ministeri enkä edes kansanedustaja. Oletko koskaan miettinyt millaiset otsikot juuri sinusta saisi tehtyä? Paskajournalismi on hieno asia, ja kansa hoitaa ajattelemattomuudessaan loput. (”Vihreiden jäsen kritisoi blogissaan ankarasti mediaa ja äänestäjiä!”) Katsos vain, näinhän tuli vissiin tehtyä.

 

Iltapulu iskee jälleen.

Pienistä puroista…

Päiväni alkoi huonosti, en ollut saanut Pamista rahoja ja erääntyneiden laskujen pino odottaa pöydällä. Sitten Facebook-ystäväni kommentoi asiaan liittyvään statukseeni: ”Eikä ihme, sillä edesmenneen koiramme nimi oli Pami, joka hävisi. Kenties rahojen kanssa jo yli 20 vuotta sitten.” Tämä käänsi oman suhtautumiseni tähän päivään. Aloin ajatella, että päivästä voikin tulla ihan hyvä. 

Tästä pääsemme monen aasinsillan kautta caseen opettaja Korhonen. Julkisuuteen nousee uusia tietoja ja uusia näkemyksiä asiasta jatkuvasti. Itse olen alusta lähtien välttänyt ottamasta asiassa puolta, koska en tiedä mitä on tapahtunut. Asiaan on kuitenkin nähnyt paljon jopa aggressiivista suhtautumista tyypillistä nykymenon kauhistelua unohtamatta. On kauhisteltu sitä, että oppilaat tuntevat oikeutensa, ja jopa videoivat opettajaa ruokalassa. On kauhisteltu sitä, että auktoriteetteja ei kunnioiteta.

Moni on lähestynyt asiaa pelkästään siltä kantilta, että opettajalla on auktoriteetti ja sillä hyvä. Mitäpä jos lähtisimmekin lähestymään asiaa niin, että meillä on yhteisö, jossa on jäseniä? Pelkkä auktoriteetti ei yksin rakenna toimivaa yhteisöä. Todellista auktoriteettia ei saa sillä, että sanoo olevansa auktoriteetti. Joskus tämä ehkä näennäisesti toimi, kun auktoriteettia alempana olevia hallittiin pelolla. Toimiva yhteisö perustuu kuitenkin vuorovaikutukseen. Ääritapauksissa yhteisön jäsenten kuulematta jättäminen voi johtaa jopa yksilön tai yksilöiden kuolemaan. Tässä tapauksessa ei pidetä olennaisena lapsen/nuoren näkemystä, mutta mitäpäs jos nostetaankin toisenlainen tapaus esille? Kaikki muistavat Eerika-nimisen tytön. Melkeinpä kaikki ovat voivotelleet kuinka Eerikaa ei kuunneltu, ja kuinka kukaan ei uskonut häntä.

Silti me olemme lähteneet tässä tapauksessa liikkeelle siitä, että lapsi/nuori valehtelee, ja aikuinen auktoriteetti puhuu aivan varmasti totta. Moni meistä ei ole edes halunnut miettiä, että konfliktissa on aina kaksi osapuolta. Emme voi sosiaalisen statuksen perusteella määritellä kuka valehtelee ja kuka ei. En edelleenkään ota kantaa tähän yksittäiseen tapahtumaan, mutta tämä yleinen suhtautuminen on erittäin mielenkiintoinen. Me teemme oletusten ja mielikuvien perusteella varmoja johtopäätöksiä tapahtumasta, josta emme oikeasti tiedä juuri mitään. Itsekin tähän syyllistyy usein. 

Vuorovaikutukseen palatakseni, olemmeko me todellakin siinä ääritilanteessa, että yksilöä kuunnellaan vasta kun hän on kuollut? Eikö meillä todellakaan ole aikaa kuunnella aikaisemmin? Toimiva yhteisö lähtee usein pienistä asioista ja pienistä eleistä. Yksi lause tai se, että kuuntelet toista muutaman minuutin voi olla todella merkityksellistä. Opettajilla on vaikeaa, ryhmät ovat suuria. Tilanne on sama kuin vaikkapa lääkäreilläkin. Joskus sitä miettii, että voisiko yksilö joskus tehdä jotakin pientä siitä resurssipulasta huolimatta? Toimiva vuorovaikutus ei näet aina vaadi niin suurta, pienellä on hyvä aloittaa. Terveydenhuollon puolella olen huomannut useaan otteeseen sitä, että oikeasti kiireellisissä ja haastavissa tilanteissa keskitytään hyvin jokaiseen yksilöön niillä resursseilla mitä on. Sen sijaan usein kiireettömämmissä tilanteissa olen kohdannut hyvin vihaista kohtelua. Paikalle saapuva ihminen on ylimääräinen stressaava tekijä, josta halutaan nopeasti eroon. Joskus resurssipula on valitettavasti syy olla miettimättä omaa käytöstään. Emme voi muuttaa salamana koko koulu- tai terveydenhuoltojärjestelmää. Juuri tänään emme voi taikoa resursseja lisää, mutta voimme katsoa itseämme ja omaa käytöstämme. Voimme miettiä voisimmeko me tehdä jonkin pienen asian hiukan toisin? Toisen käytöstä on helppo katsoa ja kritisoida, paljon vaikeampaa on kääntää katse itseensä. Resurssipulan helpottamiseksi pitää tehdä töitä, mutta juuri tänään voimme aloittaa itsestämme. 

Korostan edelleen, että tarkoitus on pohtia yleistä asennetta, eikä ottaa tässä yksittäisessä tapauksessa kenenkään puolta. On vain mielenkiintoista pohtia ihan omaa arkista asennettaan toisiin ihmisiin, ja sitä miten pettäviä itsestäänselviltä vaikuttavat johtopäätökset voivat joskus olla. 

 

Tietoturvaa ja tietämättömyyttä

Jälleen kerran lähetin lääkärilleni sähköpostia reseptiasioistani. Omaan siis pahan puhelinfobian, joten minun tapani asioida on sähköposti tai paikan päällä käyminen, jos meinaan asioitani hoitaa. Sähköinen asioiminen on edelleen monessa paikassa yllättävän vaikeaa ja asenteiden lisäksi perusteluna on usein tietoturva. Sähköposti on muka turvattomampi kuin puhelin tai kirje. Hyvä kysymys on kuitenkin miten? Millä varmistetaan kuka lääkärilleni soittaa ja esiintyy minuna? Ei tällä hetkellä millään. Minulle osoitetun kirjeen voi varastaa kuka tahansa postilaatikostani. Myös postipate voi halutessaan nyysiä kirjeen. Välillä tuntuu, että aika monen pitäisi kaivaa ne tukevat foliohatut esiin. Minulle olisi ihan sama vaikka koko Suomi saisi tietoonsa keskustelut lääkityksestäni. Ymmärrän, että kaikilla ei ole yhtä avoin asenne, mutta eikö ainakin potilaan/asiakkaan omalla suostumuksella kommunikaatiota tiettyjen asioiden suhteen voisi hoitaa sähköpostitse? 

Mitään järjellistä syytä ei ole miksi asioita ei voisi hoitaa yhtä hyvin sähköpostilla kuin puhelimitse tai kirjeitse, mutta aloin itse miettimään onko tälle edes mitään juridista syytä? Posti on postia, ja sekä sähköistä postia että paperipostia koskee kirjesalaisuus eli jos joku lukee minulle osoitettua postia, hän syyllistyy rikokseen.

Koomisin episodi tästä sähköposti vastaan muut asiointitavat sattui Ikano Bankin kanssa. Tuloissani oli jälleen ollut katkos, ja kaksi erää Hei-kortin luotosta oli maksamatta. Ilmoitin heille, että olen nyt maksanut molemmat erääntyneet erät, ja että eivät laita niitä mihinkään perintään, koska ne ovat maksettu, vaikka eivät saman tien heillä näykään. Heidän kommenttinsa asiaan oli, että eivät he voi ottaa tällaista kuittausta vastaan sähköpostilla. Perusteluna oli tunnetusti, että se nyt vain on näin. Kysymys numero yksi: Miksi hitossa joku random-tyyppi ilmoittaisi heille maksaneensa minun laskuni? Muutama päivä myöhemmin paperipinoa selatessani vastaan tuli sattumalta aikaisemmin Ikano Bankilta tulleen laskun mukana ollut saate, jossa kerrottiin että luoton hoitamiseen liittyvissä asioissa, esimerkiksi eräpäivän muutoksissa, voi olla yhteydessä sähköpostilla. Eräpäivän muutos siis voidaan ottaa vastaan sähköpostilla mutta ei kuittausta siitä, että laskut ovat maksettu nyt ajan tasalle tai sitten vasen käsi ei jälleen kerran tiedä mitä oikea tekee. Ymmärrän, että esimerkiksi luottorajan korotuksia ei hoideta salaamattoman sähköpostin kautta, tämä nyt on itsestäänselvää

Olisiko nyt aika ottaa todellinen järki käteen tässä asiassa ja hyväksyä se, että sähköinen asiointi on tätä päivää? Se on tapa hoitaa asioita. Saman tahon eri työntekijät saattavat toimia sähköpostin suhteen eri tavoin. Toiset käyttävät sähköpostia ja toiset eivät suotu sitten millään suostu käyttämään sitä, koska tietoturva. Voinko minä kieltäytyä käyttämästä paperipostia, koska pelkään että postipate stalkkaa minua? Sähköposti on edelleen täysin eri asemassa muiden kommunikointitapojen kanssa asioita hoitaessa, vaikka sitä nykyään paljon käytetäänkin. Nyt olisi korkea aika päästä eroon typeristä ennakkoluuloista ja ylemmältä taholta tarjotuista valmisreploista. Ei, sähköposti ei ole sen kummempi tietoturvariski kuin paperiposti tai puhelinkaan. Suojattu sähköposti on jopa näitä molempia tapoja turvallisempi. Koomisinta on, että monet näistä arkisista sähköpostilla hoidettavista asioista ovat vielä sellaisia, että kukaan ei niiden varastamisella tekisi yhtään mitään. Suurin tietoturva riski taitavat olla työntekijät, joiden it-osaaminen on kotoisin tv-sarjoista. Ympärikylää monissa käsissä seilaava paperi on toki varmasti paljon turvallisempi kuin sähköposti.

 

Arjen tietoturva-asiantuntemusta.

Tunteita ja kuria

Erityisopettajan erottaminen Alppilan yläasteelta on herättänyt paljon keskustelua. Valitettavasti vähemmän on herännyt sitä asiallista keskustelua aiheesta. Puhe kääntyy aina kauhisteluun nykynuorten kamaluudesta ja siitä kuinka ennen vanhaan oli kaikki paremmin. Sanon suoraan, että en pysty ottamaan tähän yksittäiseen tapaukseen tarkkaa kantaa. En tiedä mitä on tapahtunut, koska en ole paikalla ollut, enkä ole pystynyt netistä olevien kuvausten ja videon perusteella yksiselitteistä näkemystä asiaan luomaan. Tyhmyys tiivistyy kuitenkin taas tässä opettaja-keskustelussakin ulkopuolisten toimesta. On hyvä, että keskustellaan kurin pitämisen keinoista, mutta lasten ja nuorten hakkaamisen kannattaminen tai vajaiden yksilöiden heittäminen saarelle taitaa mennä jo vähän överiksi. Lähestynpä asiaa nyt hieman toisesta näkökulmasta. Huomatkaa, että en ota tällä kirjoituksella kantaa mihinkään yksittäiseen tapaukseen, vaan tämä on yleistä pohdiskelua asiasta.

Ymmärrän sekä opettajien että oppilaiden hämmennyksen nyky-yhteiskunnassa. Ymmärrän vanhempien hämmenyksen. Miten lähestyä asioita maailmassa, joka on täynnä ristiriitaisia signaaleita? Pitäisi olla hyvä työntekijä, hyvä opiskelija, pitäisi jaksaa 24/7, pitäisi suorittaa. Samalla kuitenkin korostetaan sitä miten omat tunteet ovat tärkeitä, ja miten niitä pitäisi opetella käsittelemään ja kohtaamaan. Samalla tunteiden käsittely kuitenkin kielletään, ja niiden kohtaaminen ja käsittely arjessa tukahdutetaan. Havainnollistan asiaa näin: Saat kotiisi pankin asiakaslehden, joissa ensimmäinen artikkeli käsittelee säästämistä. Kun käännät sivua sinulle tarjotaankin jos jonkin sortin lainaa ja luottokorttia, jotta voit kuluttaa ja toteuttaa omia materialistisia tarpeitasi. Kaksi täysin erilaista käyttäytymis-signaalia, ja jotta olisit hyvä ihminen, molemmat pitäisi toteuttaa. Pitäisi elää säästeliäästi ja kurinalaisesti, ja toisaalta pitäisi tuhlata, kuluttaa ja elää itselleen.

No miten tämä sitten liittyy koulumaailmaan? Opettajillakin pitäisi olla hirveän isot psykologiset valmiudet kehittyvien lasten ja nuorten kanssa työskennellessä, ja niitä ei ainakaan silloin monella ollut kun olin itse lapsi. Itselläni on monia muistikuvia siitä kuinka opettaja käytti auktoriteettiaan väärin. Olin todella innostunut koulusta, kun aloittelin koulutaivaltani. Pidin opiskelusta ja halusin olla ahkera. Ensimmäisillä kouluviikoilla olin tehnyt tehtäväkirjasta tehtäviä enemmän kuin olisi pitänyt. Opettaja tuli pyyhekumin kanssa, ja pyyhi ne pois sanomatta minulle sanaakaan. En ollut tehnyt sääntöjen mukaan. Tämä ei ollut ainoa alistava kokemus, ja minusta tuli ensimmäisistä viikoista alkaen syrjään vetäytyvä oppilas. Yritin olla näkymätön ja hiljainen. Myöhemmät ongelmani huomioon ottaen, jos jokin olisi mennyt toisin, niin minäkin olisin voinut olla häirikköoppilas. Tietyt Asperger-piirteet pelastivat minut häiriköksi joutumiselta. Myöhempään elämääni kuitenkin tällä pitää olla näkymätön ja hiljaa-mentaliteetilla on varmasti ollut iso vaikutus. Sillä on edelleen vaikutusta minääni.

Joskus opettaja voi myös tietämättään lietsoa lapsen tai nuoren väärää käytösmallia, vihaa ja suuttumusta. Ylipäänsä psykologiset valmiudet ovat niin tärkeitä meille kaikille arjessa, että lisäisin psykologian oppiaineeksi yläasteelle. Psykologian tunneilla voitaisiin myös käydä läpi sitä miten nuori kohtaa omat tunteensa, ja miten hän kohtaa toisten tunteet. Miten kohdata viha ja suuttumus? Viha ja suuttumus ovat tietynlaisia tabuja yhteiskunnassamme. Joskus sitä kysyy olisiko tärkeää, että sanallista suuttumusta saisi myös näyttää? Jo sanallinen suuttumuksen ilmaisu herättää kovan vastareaktion. Itse olen ollut tilanteessa, jossa vuosien turhautumisen jälkeen hain kuuntelemista psykologian ammattilaisilta lyömällä nyrkin pöytään. Minä suutuin, koska minut ohitettiin aina hoitoasioissa, ja minua ei koskaan kuunneltu. Luulisi, että psykologian ammattilaiset osaisivat käsitellä suuttumusta. Luulisi, että he kohtaavat oikeasti väkivaltaisia ja vaarallisia potilaita. Minä hain kuuntelua, halusin kertoa murheeni. Sen sijaan, että he olisivat kannustaneet kertomaan murheet ja oikeat tunteet, he käskivät minut käytävään. Se tapaaminen oli sitten siinä. En todellakaan jäänyt käytävään istumaan kuin nöyryytetty lapsi, vaan marssin ulos turhautuneena ja vihaisena itkien, että miksi kukaan ammattilainen ei koskaan kuuntele todellisia tunteitani? Miksi todelliset tunteeni ovat heille taakka? Edes psykologian ammattilaiset eivät osaa kohdata vihaa ja suuttumusta ja niiden perimmäisiä syitä, vaikka he selkeästi tunsivat suuttumusta itsekin, ja korottivat ääntään. Viha ja suuttumus on väärin, vaikka pelkällä vihalla ja suuttumuksella ei satuteta ketään. Viha ja suuttumus tietyissä tilanteissa ovat normaaleja. Olisin halunnut vain kuulla: ”Kerro mikä sinua painaa? Kerro miltä sinusta tuntuu, me kuuntelemme.” Viha ja suuttumus johtui turhautumisesta. Siitä, että en tullut kuulluksi.

Suuttumusta ja vihaa pyritään kontroilloimaan kieltämällä vihastuminen. Onko se kuitenkaan oikea tapa? Raja kulkee tietysti fyysisessä koskemattomuudessa. Jatkuva harkittu psykologinen väkivalta ja kiusaaminen on myös täysin eri asia kuin hetkellinen suuttuminen. Pitäisikö joskus ottaa aikaa sille, että saa olla vihainen? Sanallinen suuttumuksen ilmaisu ei tarkoita samaa kuin välitön väkivallan uhka.

Itse kävin vuosien tien oppiakseni sen, että suuttumus ja viha ovat normaaleja tunteita. Nyt nämä normaalit tunteet yritettiin taas riistää minulta, psykologian ammattilaisten toimesta. Ensin he eivät vuosiin kuuntele, ja sitten he syyttävät potilasta turhautumisesta ja antaavat viestin, että suuttumuksen tunne pitäisi kieltää. Myös malli jossa suuttumusta yritettiin kontrolloida vain autoriteettia korostamalla vain ruokki minun suuttumustani ja epäluuloani. Opin kontroilloimaan suuttumukseni ja vihani sillä, että ilmaisen ne. Joskus vedän edelleen kiltin roolia, jonka koulussa omaksuin, jotta vältin ongelmat opettajien taholta. Ongelmana on, että tunteiden käsittely ja siihen oppiminen vaatii aikaa. Se vaatii omien tunteiden tutkailua sekä aikaa ja tilaa niiden avoimelle käsittelylle. Se vaatii sitä, että emme elä pelkässä suoritusyhteiskunnassa. Koululla, päivähoidolla ja virallisilla tahoilla on myös iso merkitys lapsen ja nuoren kehityksen ja minän rakentamisen kannalta. Tämä ei tarkoita samaa, että kasvatusvastuu ulkoistetaan vanhemmilta koululle. Aikuisten ylipäänsä olisi toki syytä huolehtia siitä, että he näyttävät nuoremmille mallia toiminnallaan pelkkien moraalisaarnojen sijaan. Mitä isot edellä sitä pienet perässä.

Kuri pitää olla, mutta ymmärrän myös sen, että on vaikea vetää rajaa sille mitä saa tehdä auktoriteetin asemassa ja mitä ei. Miten autoriteettia rakennetaan oikein? Kuri ei saa myöskään tarkoittaa epäterveeseen tunteettomuuteen ohjaamista. Esimerkiksi omat ala-asteen opettajani olivat täysin kyvyttömiä toimimaan erilaisten tai hankalien oppilaiden kanssa. Opettajalla tulisi olla valtavan hyvät psykologiset valmiudet työhönsä. Jopa aggessiiviseen ihmiseen voi vaikuttaa usein voimakkaammin sanoilla kuin teoilla. Kuulostaa äkkiseltään typerältä, mutta kokemuksesta tiedän, että tämä on täysin totta. Alleviivaan ja korostan kohtaa usein.

Bongasin Facebookista taannoin nuoren naisen viestin jossa toivottiin, että vanhemmilla olisi joskus arkena aikaa tosissaan kysyä mitä nuorelle kuuluu. Nuori voi vastustella ja kapinoida, mutta sitä ei pidä pelätä eikä nuorta saa jättää yksin. Minusta tuntuu, että lapsilla ja nuorilla on meille aikuisille paljon sanottavaa. Toinen asia on kuuntelemmeko me aikuiset? Haluammeko me kuunnella? Onko meillä suorittamiseltamme aikaa siihen? Aika tai pikemminkin sen puute, on ongelma niin kouluissa kuin kotona. Koulussa, kotona ja vapaa aikana on tärkeää suorittaa. Elämän sisältö, todellinen oppiminen ja tunteet ovat toissijaisia. Ne eivät ole tehokasta suorittamista. Meillä puhutaan enemmän kuin koskaan tunteista ja todellisesta elämän sisällästö, oppimisesta. Kuitenkaan tämä puhe ei näy arkipäivän toimintamalleissa. En ihmettele, että ihmiset ovat välillä hämmentyneitä.

Aikaa ei ole koska meidän täytyy suorittaa ja yritämme kiihkeästi kouluttaa lapsia ja nuoria samaan. Me aikuiset kamppailemme pahan olon, masennuksen ja suorittamisen kanssa. Haluammeko me todellakin siirtää tämän epäterveen perinnön lapsillemme ja nuorillemme? Onko koulu vain tehokasta kurssien läpäisemistä varten vai pitäisikö siellä oppia jotakin myös oikeasta elämästä ja minästä? Aikuinenkin hämmentyy joskus tunteidensa kanssa joten en lainkaan ihmettele, että lapset ja nuoret hämmentyvät. Joidenkin mielestä tämä on typerää lässytystä, mutta ilman tätä typerää lässytystä minä olisin kuollut. Negatiiviset tunteet eivät ole häpeä eikä niitä tule pelätä. Ei itsellä eikä toisella. Negatiiviset tunteet ovat normaaleja, ja kun opimme käsittelemään niitä, niin löydämme niistä myös voimaa. Omien negatiivisten tunteiden käsittelyvalmiudet auttavat kohtaamaan ja ymmärtämään myös muiden tunteita. Tunteiden ja ärsykkeiden kohtaamisen suhteen ihminen ei ole koskaan valmis, mutta ensimmäisen askel kestäviin perustuksiin on tieto.

Muuten silloin kun itse olin yläasteella, niin tietyt nassut yrittivät aina päästä ruokalaan lakki päässä. Milloin heitä häädettiin ruokalasta, ja milloin heitä ei päästetty sisään. Sama kaava jatkui ja jatkui. Itse olisin varmaan opettajana lopulta todennut, että istu sitten lakki päässä ja näytä typerältä juntilta, jos tahdot. Itsehän siitä sitten olisi jatkossa kärsinyt.

Huom! Koska joku käsittää kuitenkin väärin, niin kirjoituksen tarkoitus ei ole muuttaa kouluja taistelutantereeksi eikä ole tarkoituksena mitätöidä opettajien valtuuksia kurinpitoon. Ei ole tarkoitus muuttaa opettajia psykologian ammattilaisiksi. Kirjoituksen tarkoituksena on katsoa psykologisia työkaluja välineinä rauhallisemman työympäristön rakentamiseen. Välineinä parempaan ja sujuvampaan arkeen. Kirjoitus perustuu omiin elämänkokemuksiini ja havaintoihini ripauksella psykologeilta ja psykiatreilta opittuja asioita. Kirjoituseni ei ole tarkoitus olla mikään absoluuttinen totuus. 

Mitä tunteilla pitäisi tehdä?

Pakko-oppia

Aloitetaan tunnustuksella: En ole koskaan oppinut kertotaulua ulkoa. Muutaman ensimmäisen luokan pärjäsin matematiikassa hyvin, autoin jopa luokkatovereitani. Sitten tuli stoppi. Aivoni kieltäytyivät vain enää ymmärtämästä numeroiden maailmaa. Siitä lähtien matematiikka oli koulussa tuskaa, ja se ei koskaan helpottanut. Edelleenkään en tiedä syytä tähän. Epäilen edelleen, että lukion matematiikan opettajani päästi minut lopulta säälistä läpi kokeista. Itkin lukemattomat kerrat matematiikan läksyjen äärellä. Katkoin monet kynät turhautumisen puuskissani. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, koska en kykene omaksumaan asioita, jotka kaikki muut kykenevät oppimaan. Katson kuitenkin, että en suorittanut vain oppivelvollisuuttani vaan sain mielestäni suunnattoman etuoikeuden opiskella. Siitäkin huolimatta, että matematiikka oli tuskaa, minulla oli etuoikeus käydä koulua.

Suomalaisten pitäisi kuulemma päästä irti pakkoruotsista. En ole koskaan ymmärtänyt tätä itkemistä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ruotsin kielen opiskeleminen sotii suomalaisten ylpeyttä vastaan. Jotenkin suomalaisuus ei ole yhtä arvokasta, koska kouluissamme opetetaan ruotsia. Suomalainen identiteetti horjuu, kun svedut määrittelevät säännöt.

Harva se päivä kuulee seuraavaa perustelua: Eihän ruotsia oikeasti tarvitse! Minäkään en ole tarvinnut monia asioita matematiikan tunneilta. Entäs sitten? Peruskoulun tarkoituksena ei ole opetella vain asioita, joita yksilö varmasti arkielämässään tarvitsee. Joku ei ikinä tarvitse biologiaa eikä joku historiaa. Pitäisikö siis pakkobiologia, pakkohistoria ja pakkomatematiikka poistaa? Peruskoulun opetustapoja pitäisi kyllä mielestäni muuttaa, ja ihmisten erilaiset tavat omaksua asioita pitäisi ottaa paremmin huomioon. Peruskoulu on tietyissä asioissa jämähtänyt menneisyyteen, mutta niin kauan kuin ruotsi on toinen virallinen kielemme niin en näe ristiriitaa siinä, että sitä opetetaan kouluissa. Ruotsi nyt kuitenkin on se toinen virallinen kielemme tällä hetkellä.

Ymmärtäisin vielä jotenkin logiikan lähteä selvittämään sitä mitkä olisivat mahdollisuudet muuttaa Suomi yksikieliseksi. Jos maa muuttuisi yksikieliseksi tällöin ”pakkoruotsikin” voitaisiin poistaa, sillä kaksikielisyyden poistamisen myötä velvoite järjestää palvelut myös ruotsiksi lakkaisi. Jos niitä säästöjä haetaan niin ehkä tämä toimisi ehkä ei.

”Tuore gallup kertoo, että 48 % suomalaisista haluaa Suomesta virallisesti yksikielisen eli suomenkielisen maan (kunhan ruotsinkielisten palvelut hoidetaan).”

Vuonna 2010 suomenruotsalaisia oli reilut 290 000. On mielenkiintoista spekuloida sillä mitä visio pelkästä ruotsinkielen opetuksen lopettamisesta toisi tullessaan. Kun ruotsi säilyy toisena kielenä, palvelut on kuitenkin tosiaan taattava myös ruotsiksi vaikka paikkakunnalla asuisi se yksi ruotsia äidinkielenään puhuva. On vaikea ennakoida kuinka moni valitsisi perusasteella ruotsin. On vaikea myös arvioida miten tämä ruotsin kielen valinneiden määrä jakautuisi työelämässä. Kuinka vaikeaksi ruotsinkielisten palvelujen järjestäminen muuttuisi? Mitä pelkkä ”pakkoruotsin” poistaminen kouluista käytännössä merkitsisi? Mikä olisi hyvä ratkaisu suomalaisten ruotsi-uhmaan? Keneltä on pois se, että kouluissa opetetaan ruotsia ja palvelut ovat saatavilla myös ruotsiksi? ”No koska kallista!” No niin on muuten suomenkielisten palveluidenkin järjestäminen puhumattakaan aivan turhasta äidinkielen opetuksesta. Oppivathan ne pennut nyt muutenkin puhumaan! Kirjoittajamaan ne eivät opi nykyäänkään, joten kannattaa lopettaa moinen kuluerä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että on hölmöä inistä ruotsin kielestä, silti on mielenkiintoista spekuloida mitä pelkkä pakkoruotsin poistaminen tarkoittasi? Kielitaito on rikkaus, ja mikään koulunkäynti ei mene hukkaan. Ala-asteikäisen ei vielä tarvitse tietää mitä hän tulee isona tekemään, eikä hänen täten tarvitse myöskään osata tehdä valintoja liittyen tulevaan uraansa. Jos minä saisin henkilökohtaisesti päättää, niin perusasteella olisi nykyistä enemmän kieltenopetusta. Lisäisin itse ”pakko-opetukseen” ainakin saksan ja espanjan. Espanja kuuluu maailman neljänneksi eniten puhutun kielen joukkoon, ja saksa on Euroopassa tarpeellinen kieli. Onko ruotsin opiskelusta jotakin haittaa? ”No kun ei kiinnosta” Ei muuten kiinnosta monia biologia, historia tai matematiikkakaan. Voi olla, että jossakin vaiheessa kaksikielisyydestä luovutaankin. Mielenkiintoista on miettiä mikä kaikki muuttuisi? Olisiko tämä ”pakkoruotsin” vastustajien juhlapäivä?

Koskaan ei tosin tiedä missä sitä kielitaitoa tarvitsee. Oma ruotsini on ruosteessa, ja sitä tuli harmiteltua vuonna 2011 lempibändini viimeisellä keikalla. Bändi kun oli ruotsalainen ja keikka Ruotsissa, niin toki spiikitkin tulivat ruotsiksi. Onneksi sentään oli ruotsin kielen opiskelua sen verran takana, että ei tarvinnut ihan ummikkona haastetta ottaa vastaan. Ei siirretä negatiivista suhtautumista ruotsin kieleen tuleville sukupolville. Onko se ruotsin kieli nyt sitten kuitenkaan niin kamala asia?

Lainaus: http://erkkihavansi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/59341-suomestako-yksikielinen-maa

Erilaisuuden haaste

Erilaisuuden kohtaamiseen liittyy edelleen yhteiskunnassamme monenlaisia haasteita. Varsinais-Suomen Vasemmistonuorten puheenjohtaja Sade Kondelin muistuttaa siitä, että liikuntapalveluita järjestettäessä olisi muistettava se, että sukupuoli on moninainen asia. Meihin on sisäänrakennettu tietynlainen jaottelu sukupuolen mukaan. Ensimmäinen kysymys lapseen liittyen on: ”Onko se tyttö vai poika?” Ensimmäinen asia mihin kiinnitämme huomiota uuden ihmisen tapaamisessa on sukupuoli. Kuitenkin sukupuoli on vain yksi asia, ja myöskään sukupuolen määritteleminen ei ole aina niin yksiselitteistä kuin äkkiseltään luulisimme.

Olemme niin tottuneita siihen, että meidät esimerkiksi uimahallissa jaotellaan sukupuolen mukaan, että monen on vaikea pystyä edes ajattelemaan asiaa laajemmin. Laajempi ajattelu ja keskustelu asiasta koetaan jopa uhaksi. Esimerkiksi uimahallihenkilökunnan olisi kuitenkin hyvä tietää miten esimerkiksi transsukupuolisten kohdalla toimitaan niin, että transsukupuolinen voi asioida hallissa ilman pelkoa poiskäännyttämisestä tai nöyryyttävästä kohtelusta. Ei ole vähemmistön ehdoilla toimimista, että vähemmistöt otetaan huomioon. Onneksi maailma muuttuu tällaisissa asioissa. Transsukupuoliset liikuntapalveluissa on kuitenkin aihe, josta on näin 2000-luvulla on pakko alkaa puhumaan huolimatta siitä, että se toisia kovasti ahdistaakin. Kannattaa myös tosiaan pitää mielessä, että asiasta voi paikan päällä valittaa hyvinkin joku muu kuin transsukupuolinen itse. Transsukupuolisia nyt kuitenkin on, ja he käyttävät samoja palveluja kuin kaikki muutkin. Tämä asia ei häviä mihinkään sillä, että siitä ollaan hiljaa. Samassa keskustelussa voimme ottaa esille myös muun erilaisuuden huomioon ottamisen liikuntapalveluissa. Missä yhteyksissä ihmisille olisi myönnettävä oikeus käyttää uimapukua pesutiloissa ja saunassa? 

Toiset pitävät tästä tabusta keskustelemista jopa tyhmänä. Yhtä hyvin voisi kuitenkin sanoa tyhmäksi sitä, että joku ottaa huomioon minun sosiaaliset rajoitteeni. Toivottavasti jonakin päivänä on normaalia olla transsukupuolinen tai sosiaalirajoitteinen tai ylipäänsä ”erilainen”, normista poikkeava. Toivottavasti tulevaisuudessa näiden tai muidenkaan erilaisuuksien huomioon ottamista ei pidetä enää tyhmänä.

Olen muuten ihmetellyt, että kas kun joku vanhoillisempi yksilö ei ole jo keksinyt, että se homo katselee siellä uimahallissa minun lapsiani seksuaalisessa mielessä (koska tunnetusti kaikki homot ovat pedofiilejä vai miten se menikään), joten homojen pääsy uimahalliin pitää kieltää. Joskus muuten pidettiin hölmönä, että liikuntarajoitteisille mahdollistettiin pääsyä tiloihin ja heidät otettiin huomioon. Nykyään tämä on ainakin suurimmalle osalle itsestään selvää, tosin ei vieläkään valitettavasti kaikille. Jos lähdetään asiaa ajattelemaan, niin miksi sukupuolen perusteella täytyy eritellä? Koska niin on aina tehty? Toisaalta joku yksityinenkin voisi bongata tässä liikeidean ja pistää pystyyn lgbt-kylpylän/uimahallin. Onhan meillä jo miesten ja naisten kuntosalejakin. Gay-saunatkaan eivät ole uusi asia. Maailma tosiaankin kehittyy ja muuttuu.

Asiaa ajateltuani tulin siihen tulokseen, että sukupuolen mukaan lajiteltujen pukutilojen lisäksi myös sukupuolineutraalien tilojen olemassaolo olisi hyvä vaihtoehto. Tämä voitaisiin ottaa huomioon tiloja remontoidessa ja uusia tiloja suunniteltaessa. Vaihtoehdot eivät ole keneltäkään pois. Nyt jo tarjolla olevat vaihtoehdot säilyisivät entisellään. Esimerkiksi sukupuolenvaihdosta läpikäyvä saattaa herättää ihmisissä ennakkoluuloja. Osa sukupuolenvaihdosta läpikäyvistä ei esimerkiksi halua leikkauttaa genitaalejaan. Tällaiseen ihmiseen suhtaudutaan usein ennakkoluuloisesti. Ylipäänsä ulkonäölliset poikkeamat herättävät ihmisissä helposti hämmennystä ja pelkoa, ja moni ei osaa suhtautua ihmiseen joka omaa ”normaalista poikkeavan ulkonäön”. Sitä paitsi minusta olisi todella mahtavaa, jos voisin uimahallissa mennä mieheni kanssa samaan saunaan. Minusta tämä olisi mahtava edistysaskel ihan kaikille meille. Tämä tarjoaisi lisää vaihtoehtoja, vaihtoehtojen tarjoaminen on mielestäni perusasiakaspalvelua. ”Normaaliin” asiakaspalvelijoiden kouluttamiseen kuuluu myös se miten suhtaudutaan erilaisiin asiakkaisiin. Omasta mielestäni on hämmentävää, että 2000-luvulla edelleen löytyy ihmisiä, joiden mielestä liikuntapalveluista ja sukupuolen moninaisuudesta keskusteleminen on melkeinpä ”normaalien syrjintää”. Samalla syrjintänä tai loukkaavana ei pidetä sitä, että transsukupuolinen heitetään uimahallista ulos. Minä en ole transsukupuolinen, mutta silti koen tämän keskustelun erittäin tervetulleena ja tarpeellisena. 

Olen itsekin saanut kusipään leimaa monissa paikoissa, kun en enää nykyään alistu siihen, että asiani jäävät hoitamatta koska minulla on sosiaalisia rajoitteita. Kyllä olen kusipää, enkä aio enää alistua siihen, että joudun täysin eriarvoiseen asemaan, koska en mahdu sosiaalisesti normaalin rajoihin. Tahdon myös hoitaa itse asiani huolimatta siitä, että minua pidetäänkin monessa paikassa veemäisenä ja hankalana. Minun rajoitteenikin ovat yleensä muille se iso ongelma ja kynnys. Itse olen ne hyväksynyt, mutta niistä tehdään ongelma. Onko se minun syyni? Pitäisikö minun kiltisti alistua ties minkälaiseen kohteluun, koska ihmiset eivät osaa suhtautua minuun? Kuten aikaisemminkin totesin, maailma muuttuu ja onneksi näin. Erilaisten ihmisten huomioon ottaminen ei ole uhka ”normaaleille” ihmisille. Tarkemmin kun ajattelemme, niin jokainen meistä taitaa kuulua johonkin vähemmistöön. Jokaiselle meistä on jokin mystisestä normista poikkeava ominaisuus. ”Normaaleiksi” kaikessa itsensä tuntevien ihmisten olisi joskus syytä miettiä, että vaikka se oma lapsi voikin syntyä erilaiseksi. Miten suhtautuisit tilanteeseen? Tukisitko lastasi? Mitä, jos sinä huomaatkin olevasi jossakin tilanteessa se erilainen?

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Ihmisen+sukupuoli+on+tulkinnanvarainen+asia/a1364449978317?jako=f75672ef47f1957807fb16b2896a4a3e&ref=fb-share

http://www.tasa-arvo.fi/transihmisten_liikunta

http://www.turkulainen.fi/artikkeli/229681-uimahallissa-huomioitava-seksuaalivahemmistot