Soini ja perussuomalaisuuden tulevaisuus

Yllätys yllätys, perussuomalaisten master mind Timo Soini paljasti vihdosta viimein suuren päätöksensä: Hän ei aio lähteä ehdolle Eurovaaleissa. Tätä päätöstä saatiin odottaa tai ehkä pitäisi sanoa, että päätöksen julkistamista saatiin odottaa. Ei kai kukaan nyt oikeasti niele tätä maalailua siitä, miten Soini suurin piirtein juhannuskokon äärelläkin mietiskeli, mikä olisi paras päätös puolueen ja isänmaan kannalta? Odottiko joku muka oikeasti tätä ”päätöstä” rumpujen pärinän säestyksellä?

Timo Soini uhraa omia ”haaveitaan” perheen, Suomen ja puolueen vuoksi, ja kannattajat nielevät kaiken kokonaisena edes maistelematta. Omasta mielestäni tämä on niin läpinäkyvää pelaamista Soinilta, että tässähän tuntee jo myötähäpeää. Taatusti tämä päätös on ollut tiedossa jo pitkään. Onko mies edes ikinä Brysseliin lähtemistä harkinnutkaan vai oliko koko homma vain mediapeliä? Tätä emme ehkä koskaan saa tietää. Toki virallisten lausuntojen mukaan asiaa on mietitty hartaasti ja vakavana. Soini on todellakin tehnyt Jack Sparrowt, ja jotkut miettivätkin onko Soini oikeasti helvetin kova poliittinen peluri, vai onko hän epäpätevyyttään vahingossa onnistunut samaan asiat omalta kannaltaan putkeen?

Itseäni Soinissa eniten hämää se, että hän on saanut kannattajansa uskomaan, että vaikka hän mitä tekisi, niin se on suoraselkäistä suomalaisuutta. Perussuomalaisten selkeä strategia tähän asti on ollut se, että vältetään asemia, joissa olisi oikeasti vastuussa sanoistaan ja lupauksistaan. Menestystä haalitaan kovilla puheilla mutta vastuuasemia vältetään, jotta iskulauseiden onttous ei kannattajille ”paljastu”. Soinihan näyttää nyt todellakin tähtäävän pääministeriksi, ja ennen kuin tämä tavoite on saavutettu Soinin ei parane paljastaa sitä totuutta, että perussuomalaisilla tai Timo Soinilla ei ole juurikaan mitään annettavaa tyhjien iskulauseiden jälkeen. Perussuomalaisilla tai puolueen päällä on hyvin harvoin tarjota mitään vaihtoehtoja.

Mikä siis on Soinin tavoite? Minulla on hiukan sellainen kutina, että herran tavoite on saada itselleen mukava tulotaso politiikan avulla loppuelämäksi. Perussuomalaiset puolueena on valjastettu tehokaasti tavoittelemaan Soinin unelmaa. Lopulta kun kupla puhkeaa rahaa on jo sen verran mukavasti, että Soini voi vetäytyä leppoisia eläkepäiviä viettämään. En lähde väittämään mutta on mahdollista, että Soinilla ei hirveästi edes ole poliittisia intressejä. Toisaalta yhtä mahdollista on sekin, että Soini tässä sivussa haluaa joitakin asioita muuttaakin. En mene vannomaan juuta tai jaata, koska en Soinia tunne. 

Soinin unelmat tai niiden tavoittelu eivät minua sinänsä hämmennä, vaan se hämmentää millaiseen kansanryhmäään tämä Soinin peli on jo kaikki nämä vuodet uponnut kuin kolvi voihin. Raha on kaikkien mielestä kiva asia, ja mitään rikollistahan tällaisessa ei ole. Soini on perussuomalaisten eduskuntavaalimenestyksen jälkeen perussuomalaiseen tapaan kuitenkin syönyt sanansa useammin kuin joulukinkun, ja silti hän saa ihmiset uskomaan häneen. Hallituspaikka oli tarjolla, ja se ei kelvannut, koska samalle hiekkalaatikolle sopivat vain ihmiset, jotka ovat kaikessa samaa mieltä. Nyt jaellaan kovasti sitä ministerin salkkua. EU sitä ja EU tätä. Mamut sitä ja mamut tätä. Jos EU:sta, mamuista ja homoista ei saisi keskustella, niin mitä jää jäljelle? Ei yhtään mitään. Helppoja iskulauseita, joiden takana on pelkkää eioota.

Mielestäni Soini ei ole mikään erityisen hyvä puhuja, eikä hänessä mielestäni ole mitään erityistä karismaa. Soini osaa puhua maltillisestikin, mutta useimmin hän on melko päällekäyvä. Ihmiset kuitenkin näkevät asiat eri tavoin. Ilmiö on kuitenkin omalla tavallaan hyvin kiehtova. Miten näinkin koulutetussa maassa kuin Suomi tällainen ilmiö on päässyt näinkin voimakkaaksi? Mitkä ovat riviperussuomalaisen fiilikset, kun seinät sortuvat? Soini osaa ilmeisesti esittää tarpeeksi hyvin (tai huonosti tulkitsijasta riippuen) uhrautuvaa ja vaatimatonta kansanmiestä. Tosi asiassa Soini on aika hemmetin häikäilemätön poliitikko. Eihän tässäkään mitään laitonta ole. Jos ihmiset haluavat olla Soinin käsikassaroita, niin heillähän on toki täysi oikeus siihen. Puolueeseen mahtuu toki myös Jussi Halla-ahon kaltaisia, jotka ovat luultavasti jo ajat sitten älynneet mistä tuulee, ja itse hyödyntävät perussuomalaisista saatua julkisuutta ja perussuomalaisten suosiota omien poliittisten ajatustensa levittämiseen. Ei tässäkään mitään väärää ole, itse asiassa tämähän on poliittisen vaikuttamisen kannalta ajatellen todella järkevää. 

Mielenkiinnon ja kauhun sekaisin tuntein jään odottamaan toteutuuko Soinin suunnitelma. Jos se ei toteudu, mitä Soini sitten tekee? Seuraavat eduskuntavaalit ovat näet kriittinen hetki. Jos homma ei mene putkeen, niin kuplaan on vaikea puhaltaa ilmaa enää seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Toki tämä Soinilta voi teoriassa vielä onnistuakin. Riskinä on, että perussuomalaisista ilman Soinia rakentuu Suomeen ihan oikea äärioikeistopuolue. On myös mahdollista, että äärioikeistolaisesti ajatelevat jakaantuvat omiin pieniin leireihinsä siinä vaiheessa kun Soini jättää johtajan paikkansa, eikä kunnollista järjestäytymistä pääse tapahtumaan. Riski on kuitenkin olemassa, eikä sitä mielestäni tule aliarvioida.

Toisaalta voimme olla tyytyväisiä, että niin kauan kuin Soini on puikoissa niin äärisiipi ei pääse ehkä niin helposti riistäytymään käsistä. Toisaalta Soinin kausi antaa äärisiivelle aikaa sekä katon, jonka alla kehittyä.  En näet usko, että Soini alkaa puuttumaan tehokkaammin ääritoimintaan puolueessa, ja tuskin tätä uskoo kukaan muukaan. Mitä pikemmin kansansuosikki Soini lähtisi muihin kuvioihin, niin sitä epätodennäköisempää on, että äärisiipi olisi ehtinyt tehokkaasti järjestäytymään. 

Vain elämää

Espoon Riihilahden vammaisten asuntola-jutun nettijälkipuinneissa on tullut kiinnitettyä huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön näiden ihmisten taholta, jotka ovat tunteneet aavistuksen sympatiaa Nimby-ajatteluun syyllistyneisiin. Ihmisten lajittelu kuuluu näet monen ajatusmaailmassa seuraavasti; keskiluokkaisen omakotitaloalueen asukkaat ja vammaiset sekä heidän omaisensa ovat kaksi erillistä ryhmää. Aivan kuin keskiluokkaiselle omakotitalossa asujalle ei voisi syntyä vammaista lasta tai keskiluokkainen omakotitalossa asuja itse ei voisi loukkaantua vaikkapa onnettomuudessa. Keskiluokkainen omakotiasuja nostetaan oikeasti aivan huomaamatta keskustelussa tällaisten vammaisten ja vammaisuuden yläpuolelle. Vammat eivät tunnu koskettavan keskiluokkaista omakotitaloasujaa, koska ne eivät kuulu täydellisen elämän illuusioon. 

On todella hassua nähdä tällaista huomaamattomasti tehtävää jaottelua, koska eihän se elämä näin oikeasti mene. Ihminen ei voi valita naapureitaan eikä loputtomasti omaa kohtaloaan. Keskiluokkaisilla omakotialueilla asuu vammaisia halusi sitä joku elämässään täydellistä julkisivua pitävä tai ei. Keskiluokkaisilla omakotialuiella alkaa pikkuhiljaa näkyä myös maahanmuuttajia. Hui kauhistus sentään! Keskiluokkainen omakotiasuja ei ole elämän yläpuolella. Tästä pääsemmekin kysymykseen pelottavatko vammaiset keskiluokkaista ”menestynyttä” omakotiasujaa, koska he todellakin muistuttavat elämän arvaamattomuudesta? He muistuttavat siitä, että huomenna kuka tahansa meistä voi olla vammainen ja tarvita tukea ja apua. He muistuttavat siitä, että kuka tahansa meistä voi saada vammaisen lapsen tai lapsenlapsen. Elämän arvaamattomuutta ei voi enää paeta, kun naapurissa asuu vammaisia ihmisiä. Oma turvallinen illuusio rikkoutuu. Sen täydellisen kulissin takaa löytyy kuitenkin todellinen elämä, ja siellä vastaan voi tulla myös varjoja. Toiset ihmiset eivät kuitenkaan saa tuoda todellista, ”epätäydellistä” elämää liian lähelle, jotta oma illuusio ei sorru. Elämän arvaamattomudesta muistuttavan naapurin kanssa omien pelkojen pakeneminen vaikeutuu.

Luulen, että tosi asiassa näiden ”täydellisten” ihmisten oma elämä on loppujen lopuksi paljon kurjempaa kuin meidän vajavaisten ja elämän ennakoimattomuuden avoimesti kohtaavien ihmisten elämä. Meidän ei tarvitse ylläpitää täydellisen elämän kulisseja, eikä meidän tarvitse pelätä sitä, että uusi naapuri tuo todellisen ”epätäydellisen” elämän liian lähelle. Meidän ei tarvitse pelätä illuusion särkymistä, sillä me elämme elämää sellaisina kuin me olemme ja tiedostamme sen ”epätäydellisyyden”. Meidän ei tarvitse pelätä todellista elämää, eikä maalata ihmisen elämästä valheellista kuvaa. Meidän elämämme ei ole täydellistä eikä epätäydellistä, se on vain elämää. Tavallaan siis minäkin tunnen tietynlaista ”sympatiaa” Nimby-ajatteluun syyllistyviin. Mahtaa näet olla melko stressaavaa ja kuluttavaa elää jatkuvassa elämän pelossa ja ylläpitää illuusiota täydellisestä elämästä. Ojennan siis käden Nimbyilijöille ja toivotan heidät tervetulleeksi elämään kanssamme arvaamatonta elämää. Tervetuloa samaan paattiin meidän kanssamme. Tervetuloa risteilylle elämään.

 

Kaikessa arvaamattomuudessaankin tai ehkä juuri siksi...

Tiedon ja arvovallan kädenvääntöä

”Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen. Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat. Pidän jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoani ja arvioin työni laatua. Suhtaudun kollegoihini kunnioittavasti ja annan heille apuani, kun he potilaita hoitaessaan sitä pyytävät. Rohkaisen potilaitani kysymään tarvittaessa myös toisen lääkärin mielipidettä. Kunnioitan potilaani tahtoa. Pidän salassa luottamukselliset tiedot, jotka minulle on potilaita hoitaessani uskottu. Täytän lääkärin velvollisuuteni jokaista kohtaan ketään syrjimättä enkä uhkauksestakaan käytä lääkärintaitoani ammattietiikkani vastaisesti.”

Näin kuuluu Suomessa vapaaehtoisesti vannottava lääkärinvala. Meillä täällä Suomessakin, hyvinvointivaltioksi kutsutussa maassa, kuitenkin jatkuvasti potilaat jäävät jopa ilman asianmukaista hoitoa tai saavat alentavaa kohtelua osakseen, koska meillä moni maailmalla tunnettu sairaus on tunnustamatta tai sairautta aliarvioidaan. Moni terveydenhuoltoalan ammattilainen on myös todella tarkka omasta arvovallastaan, ja esimerkiksi potilaan oma aktiivisuus tai toisen lääkärin mielipiteen kysyminen ei ole lainkaan hyvänä pidettävä asia. Meidän hyvinvointivaltiossamme potilaalta voidaan jopa riistää oikeus hänelle sopivaan hoitoon, koska lääkärin tai jonkun lääkärikunnan arvovalta on ”uhattuna”. Lääkärin tehtävänä ei ole käsittääkseni pilata potilaan elämää tai päättää potilaan elämän loppumisesta vastoin potilaan tahtoa. Lääkäri joutuu ”alistumaan” siihen tilanteeseen, että ala kehittyy ja uutta tietoa ja uusia hoitokeinoja tulee jatkuvasti. Oikeastaan jokainen meistä joutuu ammatissa kuin ammatissa sopeutumaan tähän tilanteeseen. Miksi uusi tieto, toisen mielipide ja uudet vaihtoehdot nähdään edelleen laajasti uhkana omalle arvovallalle?

Uuden tiedon ja uusien vaihtoehtojen pitäisi olla omaa ammattitaitoa kehittäviä, ja kaikkeen tieteellisesti argumentoitavaan tietoon pitäisi suhtautua vakavuudella. Kollegan mielipidettäkin kannattaa ehkä joskus kuunnella. Miten lääkäri voi esimerkiksi hoitaa kilpirauhasongelmia, jos hän ei tunne lainkaan kilpirauhasen toimintaa? Siinä vaiheessa kun potilas omaa enemmän tietoa ihmisen perustoiminnoista kuin lääkäri, niin meidän pitäisi ehkä olla huolissamme terveydenhuoltomme tilanteesta. Onko terveydenhuoltomme oikeasti niin hyvää, kuin minä sitä meille markkinoidaan? Missä oikein mennään, kun lääkäri tai jopa kokonainen lääkärikunta ei ole edes kiinnostunut laajentamaan omaa tietotasoaan ja osaamistaan? Missä oikein mennään kun arvovalta tulee esteeksi ammattitaidolle?

Lääkärin pitäisi olla työssään potilaitaan varten, ei oman arvovaltansa korostamista varten. Jokainen terveysongelmien kanssa painiskeleva haluaa tietoa omasta tilastaan. Jokainen meistä haluaa yrittää parantaa elämänlaatuaan niin paljon kuin mahdollista. Kukaan meistä ei tahdo elämänsä musertuvan lääkäreiden arvovaltataistelun alle. Harvinaisten tai vähemmän tunnettujen sairauksien diagnosoinnissa ja hoidossa Suomessa ollaan täysin lapsen kengissä. ”Hankalat” potilaat jätetään monesti oman onnensa nojaan. Diagnoosin ja hoitovaihtoehtojen selvittäminen tuntuvat kuuluvan ensisijaisesti potilaalle.

Kun oma kunto on huono, ja mitään ei peruskokeista löydy, niin mitä lääkärit itse tekisivät tässä tilanteessa? Eivätkö he alkaisi itse etsimään tietoa tai menisi toiselle lääkärille? Tuskin kukaan meistä vain kiltisti sopeutuisi loppuelämäkseen siihen, että olosi nyt vain on huono ”ilman mitään syytä”. Tämä kilpirauhas-tapaus muistuttaa meitä jälleen siitä, että ongelma on todellinen. Eipä ole montaa viikkoa, kun mediassa kohistiin naisesta, joka joutui itse hakemaan syöpänsä hoitoon apua Ruotsista. Suomalaislääkäri oli antanut hänelle kuolemantuomion, ja kieltäytyi kirjoittamasta lähetettä todistetusti toimivaan hoitoon Ruotsiin. Suomessa siis kyseistä hoitoa ei ollut saatavilla. Nainen haki pankkilainaa ja lainasi rahaa omaisiltaan, jotta hän pääsi hoitoon Ruotsiin. Hän parantui ja vältti kuolemantuomionsa, mutta ilman hänen omaa aktiivisuuttaan tätä ei olisi tapahtunut. Seuraava Facebook-ystäväni kirjoitus kosketti itseäni hyvin voimakkaasti.

”Anteeksi nyt, arvoisat endokrinologit. Yksikään teistä ei ole koskaan palpoinut kilpirauhastani saati muuten koskenut minuun. Yksikään teistä ei koskaan tarkastanut muita veriarvojani kuin kilpirauhasarvoni. Yksi teistä sanoi nähdessään minut ensimmäistä kertaa elämässään n. 10 minuutin keskustelun päätteeksi, että jos oireet ei häviä T4-lääkityksellä (tyroksiini), niin vika on korvien välissä. Kummallista, että ne sitten hävisi (tällä nyt mahdollisesti kiellettävällä) T3-lääkityksellä. Tiedoksenne vaan, että kilpirauhanen ei ole korvien välissä, se on tuossa kaulalla, vähän aataminomenan alapuolella. 

Funktionaalinen yleislääkäri tunnusteli kilpirauhaseni heti ensimmäisellä käynnillä. Hän mittasi pulssin ja verenpaineen, tutki pupillit, kuunteli sydäntä ja määräsi tehtäväksi laajat tutkimukset niin verestä kuin syljestä. Sen jälkeen hän on hoitanut minua – ja montaa muuta – yksilöllisesti kokeista saatujen tulosten perusteella. Kas kummaa, me olemme alkaneet voida paremmin! Monet ovat jopa pystyneet palaamaan työelämään vuosien sairastelun jälkeen.

Endokrinologi-sedät, ymmärrän, että varpaillenne on astuttu. Onhan se kauheaa, jos joku tietää jotakin enemmän ja paremmin kuin te. Puhumattakaan siitä, että potilaat alkavat joukkoina parantumaan ja joutuvat luopumaan esim. mieliala- tai kolesterolilääkkeistä. Tottakai tämmöisen katastrofin eskaloituminen on estettävä kieltämällä hoito ja lääkitys! Se teidän varpaillenne astuminen kirpaisee kuitenkin vain hetken. Mutta meille, tätä lääkettä käyttäville ja sitä mahdollisesti ilman jääville, tämä merkitsee radikaalia elämänlaadun ja voinnin huonontumista, unelmista luopumista. 

Päätän avautumiseni erään viisaan yleislääkärin sanoihin: ”Endokrinologi ei ole arvostettu, ennen kuin hän on potilaidensa arvostama.” Siihen teillä on vielä pitkä matka.

*nimim. lievää turhaumaa ilmassa*”

Tämä avautuminen ei sitten koske endokrinologi Vesa Ilvesmäkeä!  Ja ai niin – on siellä endokrinologeissa muutama tätikin.”

Näitä tarinoita on aivan liikaa, jos nyt näin voi sanoa, sillä yksikin on liikaa. Jos tämä ikinä sattuu kenenkään lääkärin silmiin niin pyydän ja toivon, että mietitte miksi olette juuri kyseisen ammatinvalinnan tehneet? Me potilaat tarvitsemme teitä ja apuanne. Me tarvitsemme sitä, että suhtaudutte uuteen tietoon vakavasti, ettekä tyydy vain itsestäänselviin vastauksiin. Olisiko lääketiede koskaan kehittynyt mihinkään, jos kaikki olisivat tyytyneet vain niihin itsestäänselvyyksiin? Tiedon ja arvovallan kädenväännön potilaiden kustannuksella on loputtava. Näissä merkeissä toivotan kaikille lukijoille oikein hyvää juhannusta. Älkää hankkiutuko tilastoja rumentamaan.

http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ajankohtaisohjelmien-aiheita/a-studio-hyks-keskeytti-syopahoidot-%E2%80%93-ruotsalaiskirurgit-p

http://www.hankalapotilas.net/2013/05/kiista-kilpirauhashoidoista-t3-rt3-ja-valvira/

 

Lapsen saaminen ei ole velvollisuus

Kansalaisaloite-palveluun on jälleen ilmestynyt varsinainen helmi, jossa ehdotetaan lisäveroa lapsettomille naisille. Perusteena tälle aivoripulille käytetään asevelvollisuuden epätasa-arvoisuutta ja vedotaan siihen, että naisen kansalaisvelvollisuus on joko tehdä lapsi tai käydä armeija ennen kahtakymmentäkahdeksaa ikävuotta. Aivoripuli on kerännyt huimat 14 allekirjoitusta, joten aloitteen kohtalo ö-mapissa lienee selvää. Silti on mielenkiintoista pureutua tarkemmin tämän aloitteen ajattelemattomuuteen.

Tämä suvakkihippitäti allekirjoittaa sen, että koko asevelvollisuus-touhu on pöljä jäänne, jonka saisi heittää romukoppaan (voin tästä joskus yrittää vääntää oman bloggauksen). Nykyinen asetelma on erittäin räikeästi epätasa-arvoinen, mutta sitä ei ratkaista asettamalla toinenkin sukupuoli pakkotilanteeseen. Aloitteen kirjoitussävy antaa ymmärtää, että lapsi tehdään ja siinä se sitten elelee omia aikojaan, joskus sitä ehkä vähän hoidetaan. Ei muuta kuin lapsen ulos pusertamisen jälkeen lyömään paperiin leima, että kansalaisvelvollisuus oli sitten siinä. Missään vaiheessa aloitteen tekijä ei ole ole tuntunut ajattelevan sitä mitä se lapsen ilmestyminen elämään tekee. Mitä sille lapselle sen jälkeen tehdään, kun se on punnerrettu tänne maailmaan. Lapsesta ei kasva itsestään yhteiskuntakelpoista kunnon veronmaksajaa. Lapsi on koko loppuelämän sopimus, jota ei voi purkaa. Lapsi ei toivottavasti ole kenellekään suoritus eikä velvollisuus.

On myös erittäin surullista, että pitää vielä muistuttaa siitä, että meillä on ihmisiä, jotka eivät saa lapsia. On myös erittäin surullista, että pitää muistuttaa siitäkin, että pelkkä biologinen lisääntymiskyky ei ole synonyymi vanhemmuudelle. Kyllähän moni alkoholisti ja narkkari kykenee biologisesti tekemään lapsen, mutta onko se vaihtoehto johon yhteiskunnan pitää kannustaa tai jopa ”pakottaa”? Vai pitäisikö ne alkoholistit ja narkkarit tunkea armeijaan? Kyllähän sitä tälläkin tavalla saadaan lisää välillisiä kustannuksia aikaiseksi. Mielenkiintoista on myös, että lapsen tekeminen ”kansalaisvelvollisuutena” ei ole mitenkään miehen asia, koska mies on tällä hetkellä idioottimaisen lain takia pakotettu asevelvollisuuteen. Miten tämä nyt sitten on sitä tasa-arvoa?

Parisuhteita on myös monenlaisia. Kaikissa parisuhteissa ei haluta lapsia, koska ei koeta sitä itselle sopivaksi vaihtoehdoksi. Ylipäänsä en ymmärrä sitä, että ihmisten pitäisi perustella miksi heillä ei ole lapsia tai miksi heillä on lapsia. Perhesuunnittelu ja tietynlaisen perhesuunnittelun syyt ovat henkilökohtainen asia, ja jokaisella on itse oikeus päättää ratkaisuistaan. Myös ne pakon sanelemat ratkaisutkin on oikeus pitää henkilökohtaisina asioina niin halutessaan. Onhan sitä toisaalta vastaan tullut tällainen tapaus, missä psykiatri neuvoi masentunutta naista hoitamaan masennustaan lapsen tekemisellä. Sitten ei kuulemma enää ole aikaa olla masentunut, kun on äiti…

Toki minäkin psyykkisesti epävakaana ihmisenä voisin tehdä lapsen. Minun pitäisi biologisesti olla kykenevä lapsen tekemiseen. En toki pystyisi lasta hoitamaan, mutta sehän tässä aivoripulissa oli sivuseikka. Uusien veronmaksajien tekeminen ja tasa-arvohan olivat niitä pääasioita, ei toki se kuka niistä ihmistaimista huolehtii. Aivoripulin taustalla saattaa toki olla takana tämä klassinen ”Me halutaan vain keskustelua”-pointti. No kansalaisaloite-palvelun tarkoitus on tehdä niitä ihan oikeita ja vakavasti otettavia kansalaislakialoitteita, vaikka välillä voisi jotakin muuta ajatellakin, kuin näitä tiettyjä aloitteita lueskelee. Keskustelua voi aloitella provoamalla vaikka blogeissa tai Facessa. Kansalaislakialoite-palvelu ei ole provoamisen väline.

Toisaalta, kun lähdetään vielä kääntämään ja vääntämään tätä asetelmaa ihan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, niin lapsen hoitaminenhan on tiettyjen sankareiden mukaan tuottamatonta työtä. Sen aikaa kun nainen tai mies viettää aikaa lapsen kanssa kotona, hän maksaa vähemmän veroeuroja, vaikka siinä samalla hän tekeekin työtä uuden veronmaksajan kasvattamiseksi yhteiskuntakelpoiseksi. Mikä tässä nyt sitten on kannattavaa ja kansalaisvelvollisuuden täyttämistä ja mikä ei? Onko se tasa-arvoa, että minä naisena voin synnyttää, mutta mieheni ei?

Milloin nämä tietyt tahot tajuavat sen, että tasa-arvokysymyksiä ei ratkaista menemällä ajassa taaksepäin ja asettamalla lisää pakotteita sen sijaan, että purettaisiin olemassa olevat epätasa-arvoiset pakotteet?

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/384

 

 

 

Herra Laasanen ja miehisyyden mahti

Henry Laasanen. Mikäli nimi ei vielä sano teille mitään, niin kyseessä on siis Uuden Suomen puheenvuoron kuuluisa ”miesasia-bloggari”, jonka tekstit ovat jälleen päässeet verkossa innokkaaseen levitykseen. Ennen kuin siirrymme analysoimaan herra Laasasen tekstejä, niin kerrottakoon jotakin kirjoittajasta. Allekirjoittanut rakastaa meikkejä, hameita ja käsilaukkuja. En halua kutsua itseäni feministiksi, vaan haluan kutsua itseäni tasa-arvon kannattajaksi. Mielestäni yhteiskunnassamme tulee vastaan tilanteita, joissa mies on altavastaavana esimerkiksi usein isyysasioissa. Meikkaan, koska yksinkertaisesti rakastan itseäni meikattuna. Joskus sen sijaan rötvään kotona kirjoittelemassa ilman meikkiä ja tukka sekaisin. Olen kiinnostunut politiikasta ja rakastan tieteellistä ajattelua. Mutta jotta pääsisimme itse asiaan, niin siirrytään herra Laasasen teksteihin.

”Miehen miellyttäminen ulkonäöllä

Feministeillä tuntuu olevansa yleinen asenne: ”minä olen ruma piereskelevä feministi, enkä aio tehdä asialle mitään mieheni miellyttämiseksi”.

Feministille miehen miellyttäminen on kirosana.”

Laasasen kaltaisilla miehillä tuntuu olevan tietynlainen asenne: ”Minä olen sivistymätön, naisia alistava juntti, enkä aio tehdä asialle mitään”. On toisaalta aivan ymmärrettävää, että herra Laasasen kaltaisille ihmisille oman ajatusmaailman kehittäminen on kirosana. Eihän sitä voi enempää vaatia kuin mitä on annettu, joten älkäämme me yksinkertaiset naiset olko kuitenkaan liian julmia herra Laasaselle. Itselleni edelleen on jäänyt epäselväksi miksi naisen pitäisi miellyttää miehiä tai miehen naisia? Herra Laasasella on toki vastaus tähänkin. Minä olen vain yksinkertainen nainen ja kykenemätön Laasasmaiseen suureen ja laajaan ajatteluun.

”Feministit eivät ymmärrä vastavuoroisuuden periaatetta parisuhteessa, jossa kumpikin osapuoli pyrkii miellyttämään toista.”

Olenko ainoa, jonka korvaan tämä kuulostaa lapsen puheelta, joka on juuri kuullut sanan parisuhde? Aikuisen ihmisen käsitystä terveestä parisuhteesta tämä ei missään määrin vastaa. Esittelytekstissään Laasanen kyllä kuvaa itsensä aikuisvauvaksi… Mieheni ei tarvitse miellyttää minua, eikä minun miestäni. En halua rinnalleni ihmistä, jonka ainoa tarkoitus on miellyttää minua. Se ei vastaa käsitystäni parisuhteesta. Puoliso ei ole olemassa korostaakseen toisen osapuolen vallantunnetta.

”Jo pelkästään erektiota varten mies tarvitsee riittävän kauniin ja naisellisen naisen.”

Herra Laasanen onneksi pystyy sujuvasti kertomaan meille millaisista naisista kaikkien naisista seksuaalisesti viehättyvien miesten tulee kiihottua? Minä kun olen aina elänyt sellaisessa käsityksessä, että makuja on yhtä monta kuin ihmisiäkin, mutta minähän olenkin nainen, enkä pysty ajattelemaan asiaa tieteellisestä näkökulmasta. Tieteellinen näkökulma herra Laasasen kohdalla on ilmeisesti se, että kaikkien maailman naisten tulisi ulkonäöllään miellyttää juuri Laasasta, ja piereskelevät, tatuoidut ”miesten vaatteisiin” pukeutuvat puolilesbot eivät tätä tee. Onhan se melkoisen pelottavaa, että ihmiset ylipäänsä murtavat sukupuolirooleja, joten ymmärtäkäämme jälleen herra Laasasta, jonka maailma rakentuu yksinkertaisen ja lapsellisen jaottelun varaan. Herra Laasasta pelottaa, että hän ei enää voikaan erotella maailmaa yksiselitteisesti, ja tottahan toki se pelottaa ihmistä, joka on luultavasti lapsesta lähtien opetettu ja tottunut siihen, että kaikki on yksiselitteisesti jaoteltavissa.

”Markkina-arvotodellisuus

Hyvännäköiset ihmiset pärjäävät pahannäköisiä paremmin niin pariutumisessa kuin työpaikoillakin. Se on markkina-arvon vääjäämätön laki, jota mikään feminismi ei voi kumota.

Markkina-arvot ja hyvännäköisten ihmisten etulyöntiasema on seuraus ihmisten parinvalintapreferensseistä, joita kukaan feministi ei voi poistaa vaatimalla ”rumien naisten” ohituskaistaa.”

Tämä kyseinen ”herrasmieshän” jauhaa monessa kirjoituksessaan naisen markkina-arvosta. Kokonainen kirjoitus tämän ajattelijan blogissa on omistettu sille, miten muste iholla laskee naisen markkina-arvoa. Markkina-arvon kannalta on myös olennaista, että nainen ei osallistu ”kuumentuneisiin väittelyihin”, ja jos jonkin mielipiteen ilmaisee, niin sekin täytyy luultavasti varmistaa oikeaksi mieheltään (mielellään myös Laasaselta, joka on kaikkitietävä miehinen ylimies).

”Naisellisuus on siinä mielessä siunauksellisempaa, että kuka tahansa nainen voi opetella itsensä naisellisemmaksi ja nostaa siten markkina-arvoaan. Miehekkyyden ydin on puolestaan enemmän siinä vaikeammin opeteltavassa piirteessä, että olet vahva voittaja. Pienen nössön on vaikeaa päästä voittajaksi. Jostain syystä naiset ovat kuitenkin haluttomampia muuttamaan itsesään naisellisemmiksi (kuin miehet itseään miehekkäämmiksi), vaikka se olisi helppo tie oman markkina-arvon kohottamiseksi.”

Herra Laasasen itsetunto taitaa olla pelkkää romurautaa. Surullistahan tämä lähinnä on, että aikuinen mies blogittelee aivan tosissaan ihmisten markkina-arvosta. Aivan kuin olisimme jossakin karjanäyttelyssä, jossa ”rumalle naudalle” jää luu käteen.

”Ensimmäinen ero keskusteltaessa  naisellisuudesta ja miehekkyydestä on se, että naiset suuttuvat, jos naisellisuus määritellään eri tavalla kuin mitä nainen itse on. Nörttimiehelle voi sanoa, että et kovin miehekäs ja nörtti vastaa: ”Totta”. Miehet tietävät mitä on miehekkyys ja jos he eivät ole kovin miehekkäitä, he ovat auliita tunnustamaan sen. Naiset puolestaan (kuten tavallista) ampuvat viestin tuojan: ”Taas se Laasanen asettaa naisille vaatimuksia!” Eivät ne ole minun vaatimuksiani, vaan traditionaalisesti määritelty naisellisuuden sisältö, joka vaikuttaa joka tapauksessa naisen markkina-arvoon.”

Joskus ”traditionaalisesti” poskipunaa käyttävä nainen oli huora. Joskus miehetkin käyttivät yleisesti poskipunaa ja silkkiä vaatteissaan. Argumentointi tunnetusti on suuttumista, koska nainenhan ei saa sanoa herroille (eikä varsinkaan Laasaselle) vastaan. Kätevästi myös taas ulkoistetaan omaa ajattelua. Enhän minä näin sano vaan joku muu! Ette voi vastuuttaa minua omista puheistani! Minä näet vain toistan kuin ohjelmoitu robotti. Lämpimästi ja ystävällisesti kehotan herra Laasasta tutustumaan historiaan ja miettimään uudelleen käyttämäänsä termiä ”traditionaalisesti määritelty naisellisuuden sisältö”. Näin luonnollisesti miehenä tieteelliseen ajatteluun suuntautuneen Laasasen tulisi hoksata, että hänen kirjoituksensa eivät kulje aivan käsi kädessä tieteellisen ajattelun kanssa.

”Mitä naisellisuus oikeasti on?

Naisellisen naisen ominaisuudet: emotionaalinen, subjektiivinen, helposti vaikutettavissa, alistuva, ei pidä matematiikasta tai tieteestä, järkyttyy pikku kriiseistä, passiivinen, epälooginen, kotisuuntautunut, ovela, loukkaantuu helposti, vaikeuksia tehdä päätöksiä, itkee helposti, riippuvainen, puhelias, tahdikas, hellä, tietoinen muiden tunteista, uskonnollinen, kiinnostunut ulkonäöstään, siisti, voimakas turvallisuuden tarve, nauttii taiteesta ja kirjallisuudesta, ilmaisee helliä tunteita helposti, hoivaava.

Naisellisuus on maskuliinisten kykyjen ja piirteiden puutetta. Naisellisessa naisessa ei ole kilpailullisuutta, aggressiivisuutta, tehokkuutta, pelottomuutta ja voimaa. Naisellinen nainen suuntautuu naiseutta kohti ja on ylpeä ollessaan nainen. Naisellinen nainen tarvitsee miestä puolustamaan itseään.(1)

Naisellinen olemus: Naisellinen nainen käyttää pukeutumisessaan keveitä asusteita, kuten satiinia ja silkkiä. Sellaisia vaatteita, joita miehet eivät käytä. Värit ovat pehmeitä ja kirkkaita. Housut eivät ole erityisen naisellinen asuste. Naiselliset asut korostavat naisen vartaloa.

Naiselliset tavat: Pehmeät ja lempeät liikkeet. Älä taputtele ihmisiä selkään, kuten miehet tekevät, älä käytä voimakasta kädenpuristusta. Kävele hienostuneella tavalla, älä pitkin askelin kuten miehet. Älä puhu kovaan ääneen tai vulgaaristi. Älä mumise, narise tai puhu monotoonisella äänellä. Naurusi tulisi olla täynnä ilahduttavaa charmia. Miehelle puhuessa voit pehmentää ääntäsi ja käyttää samanlaisia ilmeitä kuin vauvalle puhuessasi – miehet pitävät siitä. Harjoittele hymyilemistä ja hellää suhtautumista ihmisiä kohtaan. Puheesi tulee olla täynnä sympatiaa. Älä osallistu kuumentuneisiin väittelyihin.”

Voiko tämän miehen kirjoituksille edes hymyillä hiukan charmikkaasti vai tyydynkö vain pudistelemaan päätäni ja olemaan surullinen tämän miehen puolesta?

”3. Naisellinen nainen tappele miesten kanssa, eikä varsinkaan Laasasen kanssa netissä.”

Tässähän se herra Laasasen ongelma näkyy suhteellisen selvästi yksinkertaisimmallekin ihmiselle. ”Kunnioita minua, koska en itse kykene kunnioittamaan itseäni ilman, että voin alentaa toiset” Olet epänaisellinen ja sivistymätön, jos kehtaat Laasasen kanssa yrittää jonkin sortin argumentointia käydä. Laasasta ei kyseenalaisteta, koska hän on miehinen mies. Mistä on tullut tämä tarve korostaa omaa ”miehisyyttään” ja auktoriteettiaan? Mistä on tullut tämä tarve alentaa naiset? Mistä on tullut sairaalloinen tarve saada toiset kumartamaan hänelle? Koska emme miehestä tarpeeksi tiedä, voimme vain arvailla mikä tällaisen käytöksen on laukaissut. Laasanen kuuluu luultavasti näihin miehiin, joiden maailmassa mies ei itke eikä tunteile. Mies vain panee naisellista naista, joka viehättää häntä ja aiheuttaa kyllin kestävän erektion ja naisellinen nainen pitää turpansa kiinni.

”Naisille on vaikea selittää asioita, koska he eivät halua kuulla totuutta, vaan sitä, mikä kuulostaa kivalle: ”jokainen on naisellinen omalla tavallaan””

Onko herra Laasanen koskaan ajatellut, että hän itse syyllistyy juurikin samaan ajattelumiinaan? Hän ei halua kuunnella mitään muuta kuin itseään. Hän ei edes kykene käymään keskustelua vetämättä esiin ”Ei sun kanssa voi keskustella, ja mä olen Laasanen ja tietysti mies”-korttia. Suhteellisen surullinen tapaus, jolle ei edes voi suuttua. Laaselle vielä saatesanoiksi, että minä en ole naisellinen nainen enkä minä ole miehekäs nainen. Minä olen ihminen kuten sinäkin herra Laasanen. Mikä meitä erottaa? Se, että minä olen tunnustanut psyykkiset ongelmani, ja usko pois se tekee hyvää. Eräs ennenkin käyttämäni kuva sopii kuvittamaan tätä kirjoitusta paremmin kuin nenä naamaan.

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/43393-millainen-on-naisellinen-nainen

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/115300-markkina-arvon-sabotointi-tatuoinneilla

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/142235-tama-on-feminismissa-vikana

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/142718-kun-naisellistuminen-menee-pieleen

http://pinthefuckups.blogspot.fi/2013/06/nain-sinustakin-tulee-naisellinen-nainen.html

 

”Luulotautisten” otusten kerho

Ensimmäisen kerran elämässäni  törmäsin tilanteeseen, jossa uniongelmani ja unettomuuteen liittyvät vakavat fyysiset oireet otettiin oikeasti vakavissaan. Tästä kunnia kuuluu TAYS:in neuro-psykiatriselle poliklinikalle. Tapaamani sosiaalityöntekijä jopa ehdotti itse, että pitäisikö nuo muut varatut aamuajat siirtää myöhemmäksi. Ilmeisesti näyttävä sisääntuloni, jossa ryntäsin aulan lattialle Totoro-tyynyni päälle makaamaan järkyttävän oloni vuoksi, teki ”vaikutuksen”. Minulle tarjottiin jääpussia, jonka otin vastaan erittäin kiitollisena, ja sosiaalityöntekijä jopa sammutti aulan valot, jotta minä saisin hetken levättyä.

Sosiaalityöntekijä oli kovin ihmeissään, kun kovasti kiittelin loistavasta palveluasenteesta. Hänestä hän ei tehnyt mitään erikoista. Pelkäsin kovasti etukäteen polille menoa, koska olen tottunut siihen, että masennuspotilaan kohdalla on helppo laittaa kaikki masennuksen piikkiin tutkimatta lainkaan. Nyt heräsi kuitenkin pieni toivon kipinä siitä, että asiat ehkä saattavat joskus edetäkin. Kun joudun menemään aikaisin aamulla johonkin, niin en siis pysty nukkumaan, ja saan aamuyöstä yleensä aina paniikkikohtauksen. Muutoinkin nukkumattomuus aiheuttaa päänsärkyjä, pahoinvointia ja sykkeen ja ruumiinlämmön heittelyä, puhumattakaan sitten päälle tulevasta paniikkireaktiosta. Sen verran kipua tämä tila aiheuttaa, että kyyneleet alkavat valua silmistä esimerkiksi auton kyydissä väistämättä. Kyse ei ole siis todellakaan mistään leikinlaskusta tai siitä, että en viitsisi hoitaa asioita aamulla. Liioittelematta välillä tässä tilassa sitä luulee kuolevansa ja ajattelee, että sekin olisi parempi kunhan kipu vain loppuisi.

Terveydenhuollon henkilökunta voi kuitenkin vaikuttaa potilaan kokemukseen todella pienillä asioilla. Pienet huomaavaiset teot ja potilaan kuunteleminen ovat avainasemassa. Aina ei voi muuttaa potilaan koko elämää tai ratkaista jokaista ongelmaa. Yksittäiset terveydenhuollon ammattilaisetkin voivat kuitenkin teoillaan välittää potilaille viestiä, että heidän luokseen uskaltaa tulla puhumaan avoimesti ja rehellisesti pelkäämättä ”luulotautisen” leiman saamista otsaansa.

Melko iso osa minussa on edelleen skeptinen sen suhteen, että kaikki voisi oikeasti mennä putkeen, eikä minun tarvitsisi ryhtyä puolustuskannalle. Huonot kokemukset muistuvat vain aina ensimmäisinä mieleen, ja niitä mieli alkaa pelottavissakin tilanteissa ensimmäisenä kelata laidasta toiseen. Potilasta ei koskaan tulisi nimitellä luulotautiseksi tai vihjailla täysin perusteetta siitä, että potilas käyttää väärin hänelle määrättyjä lääkkeitä. Tällaisen kommentit tuhoavat hoitosuhteen luottamuksen tehokkaasti, ja potilaalle on vaikea saada asianmukaista hoitoa, koska hän ei kerro rehellisesti tuntemuksistaan. On tärkeää muistaa, että potilas ei oikeasti ole mikään ylimääräinen häiriötekijä terveydenhuollon ammattilaisten työssä.

Kaikki ei aina onnistu ja aina ei ole hyviä uutisia kerrottavana. Tämä menee perille paljon tehokkaammin, kun potilasta ei kohdella tylysti ja asiattomasti. Me vaikeasti diagnosoitavat potilaat voimme vaikuttaa äkkiseltään varsinaiselta kirjavalta omituisten otusten kerholta, mutta me olemme olemassa ja potilaina olemme aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin.

 

 

Takapihan-Tainat ja liito-oravat

Mitä yhteistä on Espoon Venepuuntiellä ja Nokian Luhtatiellä? Molemmat sijaitsevat rauhallisella ja idyllisellä omakotitaloalueella. Molemmille on myös suunnitteilla hanke, joka kerää paikallisten asukkaiden vastustuksen niskaansa. Luhtatielle kaavaillaan lastenkotia ja Venepuuntielle kehitysvammaisten asuntolaa. Myös Seinäjoella on noussut hälyä autistien asuntolasta. Miksi juuri autisteja? Miksi juuri tänne? Kaikki muistavat varmasti vielä Tainan, joka ei halunnut kehitysvammaisia nuoria pilaamaan asuntonsa arvoa? Näitä ”Tainoja” mahtuu useampi jokaiselle alueelle.

”Ton­tin kaa­va­muu­tok­ses­ta tu­li Hel­sin­gin hal­lin­to-oi­keu­teen nel­jä va­li­tus­ta. Niis­sä ve­dot­tiin muun muas­sa asun­to­jen ar­von ale­ne­mi­seen, häi­rit­se­vään kul­je­tus­lii­ken­tee­seen, ra­ken­nuk­sen so­pi­mat­to­muu­teen pien­ta­lo­alueel­le – ja tie­tys­ti lii­to-ora­viin.”

Milloin omaa ahdasmielisyyttä ja pelkoja on verhottu tontin kaavoituksen muuttamisen ”moraalittomuuteen”, ja milloin peuroihin ja liito-oraviin. Onpahan toki esille tullut klassinen asuntojen arvon laskeminenkin. Alueiden asukkaita ei tosi asiassa kiinnosta paskan vertaa liito-oravat tai peurat. Vaan heitä tietysti kiinnostaa se, että ”poikkeavat ihmiset” eivät tule pilaamaan heidän ja heidän kallisarvoisten lastensa elämää. Tulee meteliä, tulee liikennettä ja tulee erilaisia ihmisiä kuin minä. Onhan se nyt melkoisen kamalaa, että naapurustossa on normaalia elämää. Rakennushankkeiden etenemistä nämä valitukset eivät ole pysäyttäneet, mutta hankkeiden etenemisen viivyttäjinä ne ovat tehokkaasti toimineet, ja täten vaikuttaneet paljon monien ihmisten elämään. Niiden ihmisten elämään, jotka todella olisivat näiden hankkeiden toteutumista tarvinneet.

”EN­NAK­KO­LUU­LO­JEN häl­ven­tä­mi­sek­si tu­le­vien asuk­kai­den van­hem­mat ko­ko­si­vat esit­te­ly­leh­ti­sen, jo­hon tu­li ku­va jo­kai­ses­ta nuo­res­ta ja ly­hyt ker­to­mus hä­nen vam­mai­suu­des­taan. He ja­koi­vat esit­teen lä­hi­seu­dun jo­kai­seen asun­toon. Ei aut­ta­nut.”

”KUN ke­hi­tys­vam­mais­ten seu­rue liik­kuu hil­jak­seen naa­pu­ri­ta­lo­jen ohi, pi­haan­sa hoi­ta­va mies sam­mut­taa ruo­hon­leik­ku­rin ja ka­toaa si­sä­ti­loi­hin.”

On yllättävää miten monen ihmisen on täysin mahdotonta asettua vammaisen, vammaisen omaisen tai lastenkodissa asuvan lapsen tai nuoren asemaan. Itseäni askarruttaa miten on mahtanut edetä tällaisen ihmisen elämä, joka kehtaa valittaa siitä, että kehitysvammaiset ajelevat hänen verorahoillaan inva-taksilla? Miten tällainen ihminen oikein ajattelee? Oman naapuruston suojeleminen täysin normaalilta elämältä kuulostaa minusta täysin järjettömältä. Miksi vammaiset ihmiset tai lastenkodin lapset eivät sopisi minun naapuriini? He ovat ihan tavallisia ja normaaleja ihmisiä, mutta me olemme kaikki jotenkin ”erilaisia”. Erilaisuus ei tee ihmisestä toisarvoista tai huonoa. Nämä Tainatkin ovat tosi asiassa jossakin asiassa erilaisia ja ”poikkeavia”. Jokainen meistä on. Jokainen meistä tarvitsee ja ansaitsee kodin. Hyvän ympäristön, missä elää normaalia arkeaan. Toivottavasti nämä täysin normaalin elämän vastustajatkin joskus heräävät ajattelemaan sitä, että jokainen meistä on erilainen. Te Tainatkin olette jossakin asiassa erilaisia, ja saattaa tulla päivä, jona tekin joudutte kohtaamaan sen, että elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan. Saattaa tulla päivä, jolloin te seisotte itse niiden joukossa, jota tänään ette naapuriksenne huoli.

”Toi­sen ta­lon edus­tal­la kak­si rott­wei­le­ria hauk­ku­vat lä­hes­ty­väl­le tun­te­mat­to­mien jou­kol­le. Koi­rien isän­tä Henrik Lampén tun­nus­tau­tuu asun­to­lan vas­tus­ta­jak­si. Syi­tä riit­tää: ”Met­säs­sä asuu lii­to-ora­via, jo­ten sii­hen pääl­le on vä­hän has­sua ra­ken­taa. Tut­ki­jat pa­ni­vat juu­ri pan­nan kau­laan yh­del­le, jo­ka oli ras­kaa­na. Li­säk­si on tik­ko­ja, ket­tu­ja, peu­ro­ja ja pöl­lö­jä.””

”Jä­te­huol­to ja ruo­ka­toi­mi­tuk­set tuo­vat pal­jon lii­ken­net­tä, ku­ten in­va­tak­sit, joil­la he mat­kus­ta­vat, mi­nun ve­ro­ra­hoil­la­ni.”

http://www.hs.fi/paivanlehti/09062013/kaupunki/Naapurit+hylkiv%C3%A4t+vammaisia/a1370663138491

http://m.iltalehti.fi/uutiset/2013060617117944_uu.shtml