Pois suuren karhun kainalosta

Ukrainan kriisi ja Venäjän toimet Krimin niemimaalla ovat näyttäneet herättäneen myös jotkut suomalaiset miettimään sitä pitäisikö Suomen hakea Nato-jäsenyyttä? Yrjö Rautio kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvän kolumnin siitä, että Ukrainan tapahtumat ovat saaneet hänet miettimään kantaansa Nato-jäsenyyteen uudelleen. Mielestäni Rautio tiivisti hyvin oman suhtautumiseni Nato-jäsenyyteen:

”Ukrainan kriisi on saanut ainakin yhden suomalaisen harkitsemaan uudelleen kantaansa Nato-jäsenyyteen. Minut.

Jäsenyys ei ole ollut minulle ideologinen asia, eikä se ole herättänyt suuria tunteita. Se on ollut käytännön kysymys. Olen arvioinut jäsenyyden haitat hyötyjä suuremmiksi. Siksi olen ollut enemmän jäsenyyttä vastaan kuin sen kannalla.

En ole oikein ymmärtänyt, mihin tarvitsisimme Naton turvaa. Venäjä on ainoa ajateltavissa oleva uhka turvallisuudellemme, mutta en ole uskonut, että se todella uhkaisi meitä. Enää en ole siitä varma. Siksi olen nyt enemmän jäsenyyden kannalla kuin sitä vastaan.”

Maantieteellistä sijaintiamme Venäjän kainalossa emme voi muuttaa, mutta silti voimme tehdä valinnan. Voimme vapautua Venäjän hallinnon taakasta, jos meillä on uskallusta tehdä se. Ukrainan kriisi on osoittanut sen, että tilanteet voivat kehittyä erittäin nopeasti. Jos minulta olisi kysytty muutama kuukausi sitten pitäisinkö realistisena ajatusta, että seuraavan viiden vuoden sisään yllämme voi leijua uhka kolmannesta maailmansodasta, olisin todennäköisesti vastannut, että en pidä ajatusta realistisena. Vaikka meillä Suomessa ei nyt olekaan välitöntä aseellisen konfliktin uhkaa on ilmapiiri silti muuttunut. Venäjän johdon toiminta on kaikkien huulilla. Toki valitettavasti Venäjän johdon toimintaa puolustaviakin löytyy, mutta suurin osa ihmisistä tyrmistelee Venäjän johdon toimia.

Toisaalta nyt olisi todellakin oiva aika lähteä valmistautumaan irrottautumista Venäjän kainalosta. Mielestäni on selvää, että Venäjän johdon toimia ei voi hyväksyä, ja se pitää näyttää myös käytännön toimilla. Eu suunnitteleekin nyt vähentävänsä riippuvutta Venäjältä tulevasta energiasta. Myös Venäjällä on paljon pelissä, sillä jos energiatulot muualta loppuvat Venäjän talous syöksyy entisestään. Niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä linjaansa, ja nykyhallinto on vallassa tulisi riippuvuus Venäjästä vähentää minimiin. Surullista tässä on se, että Venäjän kansa kärsii johtajiensa typeristä toimista.

Nato-asiassa näen, että Suomen olisi myös mielekkäämpää panostaa armeijaan, kun meillä todellakin Naton avulla olisi se oikeasti uskottava puolustus. Suomen maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén on myös sitä mieltä, että ilman Natoa Suomi ei pysty vastaamaan Venäjän mahdolliseen uhkaan. Selvää on, että mahdollisessa sotilaallisessa konfiktissa Venäjää vastaan Suomi tarvitsisi apua ja tukea. Tämä ei ole oman armeijamme vähättelyä, vaan realiteettien myöntämistä. On otettava huomioon, että Venäjän johto saattaa toimia tulevaisuudessakin arvaamattomasti ja vähemmän järkevästi. Mielestäni myös Suomen on varauduttava tähän ihan tosissaan. Toivon, että Ukrainan kriisi on herättänyt laajemmin niitä suomalaisia, joiden mielestä maanpuolustus on tähän asti ollut riittävä nykyisellään, miettimään Nato-asiaa.

Venäjälle asetettavia talouspakotteita on Suomessa pelätty, sillä talouspakotteiden asettamisen nähdään vaikuttavan negatiivisesti työllisyyteen ja mahdolliseen talouskasvun elpymiseen. Tähän ei voi jälleen kerran sanoa muuta kuin, että työpaikkoja syntyy ja kuolee. Tilanteita tulee ja menee. Pelkkä Venäjän hallinnon toimien sanallinen tuomitseminen ei selkeästikään auta. Alistuminen Venäjän nykyiseen politiikkaan on mielestäni liian kova hinta maksettavaksi työpaikoista tai pienestä talouskasvusta. Työpaikkoja ja kasvua pitää luoda kestävälle pohjalle, ja nykyisen Venäjän hallinnon mielistely on kaikkea muuta.

Toivon kuitenkin suomalaisten muistavan myös sen, että meidän ei tule vihata tai vastustaa venäläisiä vaan Venäjän johdon toimintaa. Venäjällä on paljon tyytymättömyyttä, eikä kansa todellakaan seiso johdon tukena niin voimakkaasti kuin monesti annetaan ymmärtää.

Tämän pätevämpää argumenttia Natoa vastaan en kyllä hetimmiten keksi:

”Olisko sitten Natolassa homojen hyvä olla??. Minunmielestä homoja varten ei tarvitse liittyä Natoon.”

Kun termi määrittelee ihmisen

Termi feminismi herättää nykyään kovasti keskustelua. Poimitaanpa yksi kommentti Facebookista:

”Feminismi on aate, joka ajaa naisten etuja. Ei miesten. Feminismin ydin on kuvitelma siitä, että miehillä on valta ja naiset ovat alistettuja. Näin ollen feministinen aate lähtee siitä, että tasa-arvo saavutetaan, kun miehiltä siirretään riittävästi valtaa naisille.

Kerro minulle mitä feminismi on tehnyt miesten tasa-arvon hyväksi. Esimerkiksi räikeissä rakenteellisissa syrjintätapauksissa kuten avioerojen huoltajuusoikeudenkäyntien tuomioissa.

Jos tilastot olisivat toisin päin jokainen feministi huutaisi naama punaisena instituutionaalisesta syrjinnästä.”

Itse kutsun itseäni mielummin tasa-arvon kannattajaksi kuin feministiksi. Tästä huolimatta en tajua sitä, miksi kaikki feministit leimataan nykyään monesti idiooteiksi tyyliin ”Ne tahtovat leffaan naishahmoja, koska niitä on pakko olla, vaikka kirjassa, josta leffa tehtiin ei niitä ollutkaan!”. Kaikki itseään feministeiksi kutsuvat eivät kuitenkaan ole näitä ”höyrypäitä”, eivätkä ”kiukuttele miehille” tai ”vihaa miehiä”. Höyrypää-ilmiötä emme valitettavasti voi välttää oli kyseessä sitten mikä tahansa aate tai asia. Ikävää on se, että usein nämä höyrypäät ovat niitä äänekkäimpiä yksilöitä. Minä olen usein tullut paremmin toimeen miesten kanssa toimeen kuin naisten kanssa, mutta en minä silti voi alkaa leimata naisia selkäänpuukottajiksi ja idiooteiksi. Emme voi tehdä johtopäätöksiä siitä, ”mitä jokainen femisti tekisi tietyssä tilanteessa”. Feministeilläkään ei ole yhtä universaalia mieltä.

Vallan siirtäminen-ajatuksessa on vähän sama kompa kuin siinä, että jos homot saavat samat oikeudet kuin heterot niin tämä on heteroilta pois. Tasa-arvoisten oikeuksien ajatus on juurikin yksinkertaisesti se tasa-arvo. Se, että minulla on yhtäläinen oikeus päättää asioistani kuin naapurillani omistaan, ei ole pois siitä naapurini omasta päätäntävallasta. Siihen, miksi en halua kutsua itseäni feministiksi vaikuttaa osaltaan varmasti se, että en näe ihmisiä yksiselitteisesti miehinä tai naisina. Näen heidät ihmisinä. Silti en halua lähteä leimaamaan ketään itseään feministiksi kutsuvaa muutaman ääriajattelijan mukaan. Mielestäni se on täysin epärationaalista. Tunnen monia fiksuja ihmisiä, sekä miehiä että naisia, jotka kutsuvat itseään feministeiksi ja kannattavat sitä ihan oikeaa tasa-arvoa naisten ylivallan sijaan.

Omakohtaista kokemusta lähiperhepiiristä on siitä, miten epätasa-arvoiset miehen oikeudet ovat esimerkiksi vanhemmuudessa verrattuna naiseen. Feminismi on kuitenkin alunperin aate, joka ajaa naisten oikeuksia niin, että oikeudet olisivat tasa-arvoisia. Se, että joku kuuluu feministiseen järjestöön, ja tämä järjestö tekee työtä naisten oikeuksien puolesta ei tarkoita sitä, etteivätkö järjestöön kuuluvat voisi ajatella myös miesten oikeuksia. Minä kuulun Setaan, ja samalla yksinkertaistetulla logiikalla voisi sanoa, että ”Miksi minä en tee mitään heteroiden oikeuksien eteen?”. Se, että joku puolustaa ryhmän x oikeuksia ei sulje automaattisesti pois toista. Yhtälailla vaikka syöpäjärjestöt keskittyvät syöpäsairaisiin, vaikka muidenkin sairaiden tilanteessa olisi parannettavaa.

Usein ajatellaan, että koska meillä Suomessa on esimerkiksi juridinen palkkatasa-arvo työtä ei enää ole tehtävänä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että asenneilmapiiri ei ole sama asia kuin laki. Minä kuulun niihin, joiden mielestä miesten oikeuksissa esimerkiksi vanhemmuudessa olisi ihan juridisesti paljon parannettavaa. Vastustan myös nykyistä syrjivää ja eriarvoistavaa asevelvollisuusjärjestelmää. Tämä ei silti sulje pois sitä, ettenkö voisi tarpeen tulleen ottaa myös naisasiaa esille esimerkiksi tilanteessa, jossa naista syrjitään sukupuolensa vuoksi. Otetaan tähän esimerkki siitä, että vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki menisi läpi niin se ei tarkoita, ettäkö seksuaalivähemmistöjen puolesta asenteiden muuttamisessa tehtävä työ loppuisi siihen paikkaan. Se, että tietyn ryhmän puolesta puhutaan ei tarkoita, että tätä ryhmää pidettäisiin automaattisesti itsessään heikkona. Jos minä puhun vaikkapa siitä, että fibromyalgiapotilailla on hankala asema byrokratiassa, niin en pidä meitä fibropotilaita ihmisinä mitenkään heikkoina. Näen epäkohdan, ja puhun ja kirjoitan siitä. Saavutettuja asioita ei myöskään saisi koskaan pitää itsestäänselvyyksinä.

Mielestäni ei myöskään tule yhdistää tasa-arvoa ja tasapäistämistä keskenään. Esimerkiksi kiintiöt eivät ole mielestäni mitään tasa-arvoa, ja tasa-arvoajatuksen on tarkoitus taata esimerkiksi työnhaussa nimenomaan se, että pätevin riippumatta sukupuolesta, uskonnosta, ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumista ynnä muista saa sen työpaikan. Tasa-arvo ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi koulutustausta työnhakutapauksessa vaikuta asiaan.

Yksi asia, jossa myös miehiä tulisi tuoda enemmän esiin on perheväkivallan uhrina oleminen. Edelleen elämme strereotypiassa, jonka mukaan nainen on perheväkivallassa uhri (kuten myös nainen nähdään usein aina lapselle hyvänä huoltajana), vaikka näin ei aina todellakaan ole. Väkivalta ja syrjintä ovat kaikessa muodossaan tuomittavia riippumatta siitä keneen ne kohdistuvat. Josko lopettaisimme määrittelemästä ihmisiä kokonaan sen perusteella kutsuvatko he itseään feministeiksi, hipeiksi, Setan jäseniksi, fibropotilaiksi tai homoiksi? Josko lähtisimme tässäkin asiassa siitä, että määrittelyistä huolimatta me olemme kaikki yksilöitä? Yhdestä ominaisuudestamme ja ajatuksestamme huolimatta meissä on myös monia muita ominaisuuksia ja ajatuksia. Yksi termi ei voi määritellä koko ihmistä. Ongelmista ja epäkohdista puhuminen ei koskaan ole heikkoutta tai heikoksi leimaamista, vaan mielestäni se on vahvuutta.

 

Naistenpäivä kiristi pipoa…

Naistenpäivä oli ja meni. Itseäni jäi kuitenkin mietityttämään se, että toisia tällainenkin kalenteriin merkitty päivä rassaa aivan suunnattomasti.

”Minä en jaksa ottaa osaa tähän naistenpäiväidiotismiin. Jos joku on sitä mieltä, että sorretut naiset tarvitsevat oman päivän, lakatkoon sortamasta naisia. Minusta se riittää.” 

”Kuule ihan sama sun pipos kireys on mulle. En vaan ole mitään mediaa avannut niin ettei tää tulis koko aika silmille. Kutsun sitä kohkaamiseksi ja sanoin vaan, etten viitti ottaa osaa. Kummasti se tosiaan näyttää pipoa kiristävän.”

Tunnustan, että minä en edes muistanut koko naistenpäivää ennen kuin näin netissä jo pitkään kiertäneen kuvaklassikon, jossa Pulkkisen Paavo toteaa, että naisen paikka on kotona, koska naiset ovat pilanneet maailman. Jotenkin näiden kommenttien myötä vain taas muistui mieleen, että kyllä meillä taidetaan edelleenkin tarvita naisten- ja miestenpäiviä. Mihin niitä sitten tarvitaan? Ehkä muistutukseksi siitä, että meillä on ihmisiä, joilla asiat eivät ole hyvin? Mieleeni muistuu Aamulehden juttu Romaniasta, jossa kerrottiin 14-vuotiaasta tytöstä. Hän oli naimisissa ja hänellä oli lapsi, koska ”näin vain toimitaan”. Monissa arabimaissa naisten asema on edelleen onneton. Asia ei ole ihan niin yksinkertainen, että jos jonkun mielestä sorretut naiset tarvitsevat oman päivän niin lakkaa vain sortamasta naisia… Usein kun ne, jotka sortavat jotakin ihmisryhmää eivät näe omassa toiminnassaan mitään väärää. Monissa maissa on edelleen järjestettyjä avioliittoja. Naisia raiskataan, jotta heistä saataisiin vaimoja. Naisia tuomitaan kidutukseen ja kuolemaan, koska heidät on raiskattu.

Muistan varmasti hautaan asti sen päivän, kun mies kieltäytyi keskustelemasta kanssani maanpuolustuksesta, koska olen nainen. Tällaiset tilanteet ovat omalla kohdallani olleet suhteellisen harvassa, mutta kyllä näitä ennakkoluuloja edelleen löytyy ihan meiltä kotimaastakin varmasti puoleen ja toiseen. Naisten- ja miestenpäivä ovat hyviä muistutuksia tasavertaisten oikeuksien tärkeydestä, ja minusta on käsittämätöntä, miten tällainen voi vaivata jotakuta. Joskus on myös hyvä katsoa omaa nenäänsä pidemmälle. Se, että ei itse näe syrjintää tai koe sitä ongelmaksi ei tarkoita, että sitä ei olisi olemassa.

Eikö tarvitse tosiaan välttämättä lähteä merta edemmäs kalaan, kun ongelmia löytyy. Naistenpäivänä Malmössä järjestettiin mielenosoitus naisia kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, ja äärioikeistolaiset hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun. 

”Tänään he käyttävät väkivaltaa kaduilla. Syyskuussa he ovat ehdolla eduskuntavaaleissa.”

Saavutetut oikeudet ja niiden säilyminen eivät ole myöskään itsestäänselvyys. Se, että Pohjoismaissa naisten asema on suhteellisen hyvä ei tarkoita, etteikö se voisi uudelleen huonontua. Naisten oikeuksista puhuminen mielletään usein siksi, että miesten ongelmia ei huomioida. Tämä on ainakin omalla kohdallani täysin päinvastoin. Olen itse erittäin huolissani esimerkiksi siitä, että miehet uskaltavat aivan liian harvoin ilmoittaa poliisille lähisuhdeväkivallasta, koska miehet kokevat heihin kohdistuneen väkivallan edelleen häpeänä. Machomieskulttuuri valitettavasti elää ja voi hyvin. Väkivallan kohteeksi joutunut mies saatetaan edelleen leimata heikoksi, vaikka väkivalta ei koskaan uhrin syytä, eikä uhri ole heikko joutuessaan uhriksi. Epäkohtia löytyy puolin ja toisin, ja toisten oikeuksista puhuminen ei sulje pois sitä, etteikö voisi ajatella myös muita ryhmiä. Puhutaan sitten miesten tai naisten oikeuksista niin ainakaan omana tarkoituksenani ei ole edistää kummankaan ryhmän ylivaltaa vaan nimenomaan ratkaista niitä olemassa olevia ongelmia.

Jos muuten jokin päivä ja siitä ”kohkaaminen” niin suunnattomasti ärsyttää niin jokaisella on onneksi vapaus myös jättää Facebook ja lehdet avaamatta tällaisina päivinä. Voi vaikka lähteä metsään kävelylle tai katsoa leffan tai ihan mitä vain. Tosin sittenhän ei saisi valittaa siitä, että toiset kohkaavat jostakin ”turhanpäiväisestä”, ja sehän olisi kamalaa se.

Rohkeutta sekä miehille, että naisille pitää meteliä sekä omista, että muiden oikeuksista!

PaavoPulkkinen

Kuva: http://facepalm.naurunappula.com/screen/cc/99/cc990e9eabbab20e/0/482601.jpg

Sarasvuo, Korppila ja ”pipopää”

Kannabis-iltaan osallistunut ms-tautia sairastava opiskelija Tuomas Lustig sai Twitterissä liikkeelle pilkkavyöryn. Muun muassa Jari Sarasvuo ja Renne Korppila lähtivät mukaan sairaan miehen pilkkaamiseen, koska ilmeisesti he olettivat miehen kalpean olemuksen ja ensimmäisen tunnin hiljaisen käytöksen johtuvan kannabiksesta. ”Pipopääksi” Twitterissä tituleerattu Lustig ei itse ottanut erityisen raskaasti häneen kohdistuneita kommentteja. Lustig ihmetteli sitä, että ihmiset leimataan kovin helposti, ja totesi itse tottuneensa kuulemaan kaikenlaista. Tapahtunut kuitenkin nostaa esille sen tärkeän asian, että leimaaminen on edelleen arkipäivää yhteiskunnassamme. Jokaisella meillä on joskus ennakkoluuloja, ja jokaisen mieli kertoilee joka päivä niin sanotusti tarinoita, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Joskus olisi fiksua kuitenkin miettiä, että sitä oman mielen tuotetta ei ehkä aina kannata heti ensimmäisenä sanoa ääneen tai kirjoittaa Twitteriin. Ainakaan jos oikeasti tiedä ihmisestä tai tapahtuneesta mitään.

Netti on pullollaan keskusteluja, joissa uupuneet ihmiset leimataan laiskoiksi heistä mitään tietämättä. Kun keskustelukumppani ei miellytä usein vastataan ”Olet tainnut popsia vähän liikaa niitä Xanoreita!”-tyylisellä kommentilla. Rauhoittavat lääkkeet, uupumus tai ihmisen ulkoinen olemus ja moni muu asia ovat täysin arkisia pilkan aineita halusimme me myöntää sitä tai emme. Ei tarvitse olla julkisuuden henkilö, että voi kohdata ihmisten niin sanotun nettivainon.

”- #Pipopää avas pelin. Maali saman tien. ”Mmmmhh..ööö..mihin mun pitäisi kommentoida?” Selvä. #a2ilta, twiittasi mm. Jari Sarasvuo.”

”- Ja noin. #pipopää syöpyi juuri lähtemättömästi painajaisiini. #a2ilta, twiittasi puolestaan Renne Korppila.”

Lustigiin kohdistuneet kommentit ovat valitettavasti esimerkiksi sairaiden ihmisten pilkkaamisessa sieltä kauneimmasta päästä täällä netin ihmemaailmassa. Julma kielenkäyttö on arkipäivää nettikeskusteluissa ja usein ihmisiltä tuntuu unohtuvan se, että ihmisillä siellä tv:ssä ja täällä koneiden ruutujen takanakin on tunteet. Kuten jo mainitsin ihmisten mieli tekee johtopäätöksiä, jotka eivät ole totta ja tämä on aivan normaalia mielen toimintaa. Joka päivä kuitenkin ihmetyttää se, miksi aikuiset ihmiset eivät osaa yhtään miettiä, mitä he tänne nettiin kirjoittavat? Itsekritiikki tuntuu monelta häviävän täysin, kun tietokoneen ääreen päästään.

Yleinen asenne valitettavasti tuntuu edelleen olevan se, että tiettyjä ominaisuuksia ihmisissä on oikeus pilkata miettimättä edes, mistä ne johtuvat. Kaikki rauhoittavien lääkkeiden käyttäjät eivät ole narkkareita, uupumuksesta kärsivät eivät ole laiskoja, eikä pipopään voi päätellä olevan pihalla tästä maailmasta ulkoisen olemuksensa vuoksi. Ei edes siinä tilanteessa, että kyseessä on Kannabis-ilta. Johtopäätöksemme eivät aina ole oikeita ja mielen tekemiä johtopäätöksiä on hyvä oppia jokaisen kyseenalaistamaan. On myös hyvä muistaa, että jokainen meistä omaa jonkin ominaisuuden, jota voisi pilkata. Ei ehkä ole hyvä idea kirjoittaa oman ennakkoluulonsa värittämää käsitystä heti someen. Kuten aina sanon, ennakkoluulot ovat normaaleja, mutta me voimme vaikuttaa siihen, miten me itse käsittelemme niitä omia ennakkoluulojamme.

Ihmisillä on nykyään kauhea kiire päästä someen kommentoimaan asiaohjelmiakin kesken ohjelman. Vaikka reaaliaikainen viestintä on ajan hengen mukaista, kannattaa silti pitää mielessä, että ohjelma voi edetessään tuoda yllätyksiä. Toki voimme kysyä olisiko ”pipopään” pilkkaaminen ollut hyväksyttyä edes siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kannabiksen viihdekäyttäjä? Kannabiksen viihdekäyttäjilläkin on monenlaista habitusta, ja viihdekäyttöä on monenlaista. Satunnaisen viihdekäyttäjän muiden silmään ”erikoinen habitus” saattaakin johtua jostakin ihan muusta kuin siitä kannabiksen satunnaisesta käytöstä. Kun kyseessä on Kannabis-ilta kaikki normista poikkeava käytös tai habitus yhdistetään valitettavasti automaattisesti vain ja ainoastaan kannabikseen kuten nämä Lustigiin kohdistuneet kommentit osoittavat.