Ei minun naapuriini!

Pakolaiskeskustelussa ja ylipäänsä maahanmuuttokeskustelussa tulee usein esiin myös ”argumentti” ”Enhän mää halua sellaisia ihmisiä naapuriini” ”Enhän mää halua tuntemattomia ihmisiä naapuriini!” ”En mää halua rikollisia naapuriini”. Tällaiset argumentit eivät oikeastaan olennaisesti eroa perusnimbyilystä mitenkään. Harva meistä voi totuudenmukaisesti kuitenkaan väittää, että muuttaessamme uuteen kotiin kaikki uudet naapurit olisivat etukäteen tunteneet meidät tai me olisimme tunteneet heidät. Tunnustan auliisti, että en tunne naapureitani niin hyvin, ettäkö voisin mennä takuuseen siitä, millaisia ihmisiä he todella mielensä sopukoissa ovat. Ei minulla ole kuitenkaan myöskään syytä uskoa heistä mitään pahaa, enkä hysteerisesti aamusta iltaan pohdiskele, että mahtaako jollakulla naapurilla olla pahoja mielessään.

Jos joku ei halua toista naapuriinsa, koska omaa ennakkoluuloja toisen ihonväriä, uskontoa, seksuaalista suuntautumista, sairautta, vammaa tai sosiaalista statusta kohtaan, niin voiko tällaisten ihmisten antaa dominoida päätöksentekoa? Ajatuskin siitä, että jos joku seudun asukas nyt ei halua ”naapuriinsa” ketään itsestään poikkeavaa ei ihmisellä ole oiketta alueella, kaupungissa tai jopa koko maassa asua tai oleskella on todella absurdi. Enpä minäkään ”syrjäytyneenä” ja monisairaana tehnyt naapureille saanko muuttaa tänne-kyselyä, kun muutimme keskiluokkaiselle omakotialueelle. On aivan mahdollista, että joku nykyisistä naapureistamme ei haluaisi minua naapurikseen, jos tietäisi minun käyvän mielenterveystoimistossa ja olevan työelämän ulkopuolella sairauksieni takia.

On surullista kun ennakkoluulot painavat vaa’assa enemmän kuin yksilön käytös. Mitä sitten vaikka minulla olisikin korkeampi riski esimerkiksi häiriökäyttäytymiseen kuin ”normaaleilla”? Minä en käyttäydy häiritsevästi. Minä en ole prosenttiluku, enkä tilasto. Minä olen minä.

Turussa paikallisessa S-marketissa on hermostuttu turvapaikanhakijoihin liittymäostoksilla. Harva meistä kai erityisesti jonottamista rakastaa, mutta jos kyseessä on todellinen ongelma olisi kannattanut olla yhteydessä paikalliseen vastaanottokeskukseen. Kuten vastaanottokeskuksen vastaava ohjaaja Heimo Nurmi artikkelissa kertookin ihmisen pitää osata jonottaa tuli sitten mistä päin tahansa. Jos joku käyttäytyy vähemmän soveliaasti, häntä ohjeistetaan. Turvapaikanhakijoiden suhteen kielimuurin tuoma ongelma on siinä mielessä helppo hoitaa, että voi olla yhteydessä vastaanottokeskukseen ja pyytää sieltä apua. Esimerkiksi turistin kanssa tällaista mahdollisuutta ei ole. Nykyään tuntuu kuitenkin olevan muotia, että sen sijaan, että asiat hoidettaisiin asianomaisten kesken halutaan päästä lehteen kertomaan asioista oli sitten kyse turvapaikanhakijoiden liittymäostoksista, homeisesta pullasta tai etanasta salaatissa.

Kannattaa muistaa, että turvapaikanhakija ei aina välttämättä tiedä, mihin kaikkeen hän voisi pyytää vastaanottokeskuksen henkilökunnalta apua. Kun ei ole yhteistä kieltä ja ihmisiä on suurempi joukko tulee haasteita. Nämä haasteet eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä, jos niistä ei sellaisia tehdä. Joskus myös ihan ”kantasuomalaisilla” ihmisillä asiointi kestää ja se on normaalia elämää. Itsekin on tullut turistina ihmeteltyä ja pällisteltyä, että miten ne asiat toisessa maassa toimivatkaan.

Ollessani työelämässä työskentelin päivittäistavarakaupassa, jonka vieressä oli hoitokoti. Hoitokodin asukkien kanssa tuli haastaviakin tilanteita. Oli asiakkaita, jotka eivät käytännössä kommunikoineet mitenkään. Oli asiakkaita, jotka maksoivat useiden kymppien ostoksia viisi-, kymmen-, ja kaksikymmentäsenttisillä. Joskus heillä oli mukanaan hoitaja ja joskus ei. Ymmärtämyksellä asioista kuitenkin selvittiin joka kerta. Se, että ymmärtää ei toki tarkoita, etteikö joskus voisi mielessään turhautua.

Koulut, hoitolaitokset, vastaanottokeskukset, terveyskeskukset, kirjastot. Oli kyseessä sitten mikä tahansa ”laitos” se vaikuttaa ympäristöönsä monella tavalla. Se on sitä ihan normaalia yhteiskunnan elämää.

”Jos ei ennen oo ollut rasisti, niin ei ole ihme, että nyt on”. Pitääkö minuakin vihata, jos joku mielenterveyspotilaan kirjoissa kulkeva tappaa, raiskaa tai ryöstää? Tai jos joku mielenterveyspotilas kaupassa ei osaa käyttäytyä? Jos joku mielenterveyspotilas ei ymmärräkään asioita kerralla? Voiko sitten sanoa, että en ole ennen vihannut mielenterveyspotilaita, mutta nyt vihaan, eikä se ihme ole?

Taajamassa ja yhteisöissä asuessa joutuu aina enemmän tai vähemmän sietämään erilaisuutta ja myös niitä haastavia tilanteita. Sosiaaliset tilanteet eivät aina ole minullekaan helppoja, mutta en minä siitä muita syytä, enkä myöskään leimaa ihmisryhmiä yksilöiden käyttäytymisen perusteella. En myöskään vastusta normaalia elämää ympärilläni.

Joku ei halua turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia naapuriin. Toinen ei halua vammaisia eikä vanhuksia naapuriin. Kolmas ei halua lapsia naapuriin. Neljättä eivät miellytä mielenterveyspotilaat ja viides vihaa koiria. Kenellä on oikeus määritellä missä minä saan asua tai minne minä saan muuttaa? Saanko käyttää kaniamme pihalla, jos naapurimme vihaisi kaneja? Joskus ne muutakin kuin kansalaisluottamusta harva se päivä nauttivat maahanmuuttokriittiset voisivat miettiä haluavatko kaikki heitäkään naapuriinsa?