Kun byrokratia pistää pään sekaisin

Kuulinpa tässä sellaisen väittämän, että Kela voi hylätä sairauspäivärahan, jos Kelan lääkäri on sitä mieltä, että potilas on työkykyinen tai osittain työkykyinen vaikka lääkäri olisi hänet työkyvyttömäksi todennutkin. En ole koskaan aikaisemmin törmännyt tällaiseen tilanteeseen, joten suoritin klassisen KVG-toiminnon. KVG-toiminnolla selvisi, että Kela voi todellakin evätä sairauspäivärahan ja tällaisiakin tapauksia löytyy.

Millainen sen kirjoitetun lääkärinlausunnon sitten pitää olla, että sairauspäiväraha evätään? Paskoja lausuntoja olen minäkin saanut, mutta luojan kiitos sentään sairauspäivärahaa ei ole koskaan evätty. Sairausloman saamisessa työkyvyttömänä ja sairauspäivärahaan oikeutettuna sen sijaan on ollut ongelmia. Jos sairauspäivärahakin voidaan kuitenkin työkyvyttömältä evätä niin millaisessa yhteiskunnassa me elämme? Voidaanko tällaisia asioita tulkita täysin mielivaltaisesti? Onko sellainen yhteiskunta hyvinvointiyhteiskunta, missä sairastuneelta viedään viimeisetkin toimeentulon rippeet alta? Haluaisin kuulla kyllä perustelut miten tällainen toiminta auttaa sairasta ihmistä, ja miten tällaisella esimerkiksi ehkäistään masennukseen sairastumista, masennuksen pahemista tai syrjäytymistä? Miten esimerkiksi sen vakavasti masentuneen tulisi kyetä hoitamaan tällainen paperisota?

Itse sain kuulla, että jos lausunnossa lukee fibromyalgia (joka on ihan todellinen fyysinen sairaus) niin sairauspäiväraha voidaan evätä. Siis sairauspäiväraha voidaan evätä, koska ihmisellä on sairaus? Koen itse, että kyseinen sairaus on invalidisoiva, vaikka osa tahoista mieltää, että sairaus on ”vain päässä”. Jokseenkin koomista on myös se, että aikanaan kun hain kuntoutusrahaa niin kuntoutusrahahakemuksesta tuli hylky. Toimitettuani lausunnon fibromyalgiasta Kelalle ja korostettuani sen aiheuttamia oireita niin päätös oikaistiinkin myönteiseksi. Myös TE-toimistossa fibromyalgia on otettu aina suhteellisen vakavasti. Terveydenhuollossa ollaan kuitenkin sitä mieltä, että parempi on olla edes mainitsematta sitä, koska se aiheuttaa hylkypäätöksiä.

On suunnattoman turhauttavaa saada jatkuvasti terveydenhuollon taholta viestiä, että fyysinen sairaus onkin ”vain päässä”. Sen jälkeen kun minua eräässä lausunnossa tituleerattiin luulotautiseksi niin en ole ymmärrettävästikään oikein pystynyt luottamaan hoitotiimiini.

Kun jokainen taho sanoo eri asiaa niin miten tässä pitäisi oikeasti tietää, mikä on järkevää tai etuni mukaista? Jokaisen tahon edustaja puhuu toki omista lähtökohdistaan ja yrittää esimerkiksi silotella niitä asioita, joissa on mahdollisesti toimittu väärin. Potilaan kannalta tällainen tilanne on aivan järkyttävä. Ei ole ihme jos pää menee tässä lopullisesti sekaisin, kun ei enää tiedä ketä uskoa. Onko ihme jos potilas alkaa suhtautua epäluuloisesti yhteiskuntaan, viranomaistahoihin ja toisiin ihmisiin? Olen tottunut lukemaan lakipykäliä ja tarkistamaan asioita itse. Joskus sitä on vain niin kovin väsynyt, eikä jaksaisi jatkuvasti käydä taistelua perusoikeuksistaan. Loppua tälle taistolle ei ole näkyvissä. Väliaikaisen tilanteen kestäisi vaikka aidan seipäänä, mutta kun muutosta parempaan ei ole näköpiirissä. Se on hyvin kuluttavaa, syrjäyttävää ja masentavaa.

Olen suunnitellut kirjoittavani taas eduskuntaan, että nyt pitäisi kiiruusti puuttua siihen, jotta kaikki sairastuneet saavat ihmisarvoisen elämän oli sairaus sitten yleinen, harvinainen, lyhytkestoinen tai pitkäkestoinen. Pitäisi myös puuttua siihen, että olemassaolevia sairauksia ei täysin laillisesti ja hyväksytysti voisi aliarvioida, kun ne kerran ihmisen kuntoon vaikuttavat. Olen myös suunnitellut joskus leiriytyväni eduskuntatalon portaille ja sanon, että en lähde tästä ennen kuin ongelmat sairaiden kohtelussa tiedostetaan ja otetaan todellakin työn alle. Mystisintä tässä hommassa on oikeasti se, että hyvinkin selkeisiin kysymyksiin saa kymmenen eri vastausta. Miten tässä todella enää tietää miten toimia? Kenen etua tällaisella ajetaan?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *