Saako antipsykoottien haitoista puhua?

Ensimmäiseksi huomautan, että en suosittele ketään esimerkiksi lopettamaan lääkityksiään ilman lääkärin suostumusta. He ovat asiantuntijoita, minä en. Omat kokemukseni ovat omia kokemuksiani. Voisin nyt lainata Jussi Halla-ahoa ja sanoa, että tämä ei ole mikään taivaallinen totuus. Voin puhua vain omien ja ystäviltäni kuulemieni kokemusten pohjalta. Jokainen tapaus on uniikki. Jos sinulla antipsykootit toimivat, älä palauta purkkia apteekkiin minun kokemusteni takia. Jos ne sinulla toimivat niin loistava juttu. Käytä järkeä.

Sitten itse Lokakuun liikkeen sivuilla julkaistuun artikkeliin ja niihin omiin kokemuksiin: Olen samaa mieltä siitä, että antipsykootteja tungetaan jokaiseen psyyken vaivaan aina unettomuudesta ahdistuneisuuteen. Muiden ryhmien lääkkeitä saattaa olla jopa vaikea saada, vaikka ne osalla potilaista saattavat toimia paremmin ja vähemmillä sivuvaikutuksilla (esimerkiksi minulla).

Nämä ovat aina yksilöllisiä asioita, mutta liian moni tarina omani mukaan lukien tukee sitä, että en henkilökohtaisesti lähtisi innolla ensimmäisenä antipsykootteja ”pelkkään” unettomuuteen tai ahdistuneisuuteen tunkemaan. Itse olen jo monia kertoja kieltäytynyt antipsykooteista. Olen sanonut, että en halua niitä nykyisiin oireisiini enää koskaan ottaa, koska haittavaikutukset ovat liian kovia. Näen myös, että oireeni eivät vaadi antipsykootteja. Minulla ei ole psykoottisuutta, eikä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Silti taannoisella lääkärireissulla tungettiin taas uusi antipsykoottiresepti kouraan. Koin, että minua jopa painostettiin asiassa. Itselläni ne parjatut bentsodiatsepiinit toimivat pitkäaikaiskäytössäkin hyvin ilman korotustarpeita, ja pian pääsen toivottavasti tuosta viimeisestä Ketipinor-ripusta kokonaan eroon.

Antipsykooteilla on paikkansa, ja osalle niistä on paljonkin apua, mutta toivon, että potilaille ei kaunisteltaisi esimerkiksi sitä asiaa, että valtaosa käyttäjistä lihoo paljon jo pienelläkin annoksella. Toivon, että tätä lääkeryhmää ei nähtäisi pelkkänä ”taivaanlahjana”, vaan tunnustettaisiin rehellisesti näiden haittavaikutukset. Kaikissa lääkkeissä on mahdollisia haittavaikutuksia, mutta jos ne ovat näinkin yleisiä niistä olisi suotavaa puhua jo vastaanotolla. Ymmärrän, että mahdollisten haittavaikutusten listat ovat pitkiä, eikä niitä kaikkia voi käydä läpi. Näistä yleisiksi todetuista olisi kuitenkin syytä keskustella potilaan kanssa. Nämä vaikuttavat kuitenkin olennaisesti siihen, miten lääke mahdollisesti sopii kyseiselle potilaalle.

Niinhän sitä minulle tällä edellisellä lääkärireissulla Risperdalistakin sanottiin, että ”Eihän se nyt pienellä annoksella mitään lihota.” Tivattuani lukeeko painonnousu yleisissä haittavaikutuksissa vastaus oli kyllä. Sanoin, että lääke ei tule kysymykseenkään. ”Mutku ei se näin pienillä annoksilla…” Olin jo tuonut esille, että halua antipsykootteja enää käyttää, ja eikös seuraava lääke-ehdotus ollut antipsykootti… Korostan vielä: Minulla ei ole lääketieteen koulutusta. Jos lääkityksesi askarruttaa, niin käänny oman lääkärisi puoleen. Yksin tehdyt lääkemuutokset voivat olla pahimmillaan todella vaarallisia. Jos et siis oikeasti tiedä mitä teet, älä tee sitä neuvottelematta lääkärin kanssa.

 ”Ketiapiini-lääkkeiden eduiksi on mainittu, ettei se aiheuta riippuvuutta. Lievien oireiden hoitoa ketiapiinilääkkeillä perustellaan myös sillä, että lääkettä voidaan määrätä myös pieninä päiväannoksina. ” 

Omalta kohdaltani voi todeta, että bullshit! Vuosia sitten minulle tungettiin tuo Ketipinor unettomuuteen, vaikka se 10 milligrammainen Tenox oli toiminut vuosia hyvin ilman korotustarpeita. Itsehän en siis fibromyalgian takia saavuta REM-unta lainkaan, eikä uni virkistä minua kuten terveillä ihmisillä. Uni on katkonaista ja uneen on vaikea päästä. Tenoxista piti kuulemma vain päästä eroon, koska se on paha, ja kaikista Tenoxia käyttävistä tulee käytännössä narkkareita. Olin silloin liian huonossa hapessa sanoakseni, että en halua syödä Ketipinoria, koska minulla on toimiva lääke. Pelotti, että Tenox otetaan pois, jos en suostu kokeilemaan mitään muuta. Miksi toimivaa lääkettä (vuosia samalla annoksella toiminutta) pitäisi väkisin vaihtaa on minusta varsin hyvä kysymys?

Pelkkä 25 milligrammainen Ketipinor ei yksinään auttanut, ja sitten minulle annettiin lupa syödä Tenoxia ja Ketipinoria yhdessä. Sitten kävikin niin, että kun halusin Ketipinorista eroon sitä ei niin vain lopetettukaan. Mikään muu ei enää nukuttanut kuin Ketipinor. Nyt olen pikkuhiljaa aina vähentänyt annosta ja toiveissa on, että pääsen mahdollisimman pian pelkkään Tenoxiin. Ketipinorista tuli kierre, joka on ollut todella vaikea katkaista tällaisen ihmisen, joka on aikanaan pelännyt pelkkää makuuhuonetta, koska aivot ovat yhdistäneet sen unettomien öiden pahaan oloon. Minulle ajatuskin siitä, että joudun mahdollisesti kärsimään unen saantivaikeuksista on oikeasti todella pelottava, koska ensimmäiset vuodet unettomuuden kanssa olivat järkyttäviä. Yritin suoriutua opiskelu- ja työelämässä, vaikka en saanut nukuttua. Huusin ja itkin monesti koko yön läpeensä. Raavin itseäni ja kiskoin hiuksia päästäni. Mieheni piti minusta kiinni, etten olisi pahemmin vahingoittanut itseäni. Näiden pelkojen vuoksi sitä helposti murtuu uniasioihin liittyvien lääkitysten suhteen.

Omalla kohdallani Ketipinor oli siis niin voimakkaasti nupin sekaisin pistävä ja väsyttävä, että muut lääkkeet alkoivat tuntua täysin tehottomilta. Tämä on ihan henkilökohtainen näkemykseni, mutta omasta mielestäni väite, että psykoosilääkkeet eivät käytännössä edes voi aiheuttaa riippuvuutta on perusteeton. Toki ne eivät varmasti aiheuta helposti sitä perinteistä lääkeriippuvuutta, jossa ilman valmistetta ei kyetä olemaan ja koko kroppa menee sekaisin. Riippuvuutta on kuitenkin monenlaista. Alunperin söin Ketipinoria tarvittaessa myös päiväahdistukseen, mutta se väsytti niin ja veti aivot täysin seis, että minusta tuli käytännössä toimintakyvytön moneksi tunniksi. Tilalle on sittemmin otettu Atarax, joka ei vie pahaa ahdistusta niin tehokkasti pois, mutta on on kuitenkin parempi minulle, koska se ei vie toimintakykyä.

Koen, että Ketipinor aiheutti minulle jonkin asteisen syömishäiriön. Ahmiminen, jota en ole pystynyt kontrollloimaan (vedetään voita ja sokeria kaapista sellaisenaan ja muroja syödään 6 lautasellista kerralla) on aiheuttanut ajottain minussa sairasta kontrolloinnin tarvetta. Välillä olen ajatellut, etten voi syödä tätä rahkaa, koska siinä on 120 kaloria. Vaikka siis en olisi vielä kyseisenä päivänä syönyt mitään muuta. Huomionarvoista on, että minulla ei ollut minkään sortin yösyömistä ennen Ketipinoria. Minulla oli ylipainoa, ja söin niitä ”normaaleja” herkkuja (esimerkiksi sipsejä ja suklaata) masennukseeni, mutta en syönyt pelkkää voita tai sokeria, enkä koskaan öisin. Viime vuosina ovat olleet kahden käden sormilla laskettavissa ne yöt kun en ole ahminut. Ketipinor sai minut öisin tuntemaan, että olin omassa päässäni vankina, ja kroppa päätti mennä syömään. Minä vain tuijottelin sieltä päästäni, pääni sisällä itkin ja huusin, mutta se ei auttanut. Tunne oli siis todellakin sellainen, että toimin vastoin tahtoani, ja se oli todella ahdistavaa ja pahensi masennustani erittäin merkittävästi.

Tällainen käytös ja siitä johtuva painonnousu saivat aikaan voimakkaita itseinhon tunteita. Sitten sain jankata pitkään lääkärini kanssa, että josko nyt kokeiltaisiin siirtyä tästä Ketipinorista pois. Ketipinoria ”markkinoitiin” minulle niin turvallisena vaihtoehtona, että en edes aluksi osannut ajatella, että se voi todellakin tehdä tällaista. Näen erittäin kyseenalaisena, että esimerkiksi Ketipinoria kirjoitetaan potilalle, joilla on jo ylipainoa edes kertomatta, että lääke aiheuttaa painonnousua. Varmasti Ketipinor saattaa toimia hyvin esimerkiksi niillä potilailla, joilla on ruokahaluttomuutta.

Eihän tietenkään sovi unohtaa, että Ketipinorin tilalle minulle yritettiin määrätä toista antipsykoottia Truxalia, joka pisti jo entisestään välillä temppuilevan pumpun niin sekaisin, että sen kanssa ei nukuttu. Pakkausselosteessa sanotaan, että Truxalia ei saisi käyttää potilas, jolla on ollut aikaisemmin sydämen rytmihäiriöitä. Olen kyllä rytmihäiriöistäni psykiatrillenikin puhunut. Ilmeisesti hän ei joko muistanut asiaa tai sitten ei uskonut minua. Lääkeen käyttö jäi kertakokeiluun, vaikka lääkärini yrittikin suostutella minua jatkamaan sen kokeilemista.

”Hän sanoo muun muassa, että Zyprexa on tappanut yli 200 000 ihmistä maailmassa. Gøtzshen mukaanmielialalääkkeet tappavat enemmän ihmisiä kuin pelastavat.”

Tämä väite kuulostaa jo vähän liian hurjalta minun makuuni. Minä tunnustan avoimesti, että en tällä hetkellä selviä ilman mielialalääkettä. Antipsykootteihin en silti halua koskea pitkällä tikullakaan. Muitakin vaihtoehtoja on.

”Hän kyseenalaistaa lääkkeiden käytön viitaten muun muassa siihen, että ”lääkityksen tarpeessa olevien” lasten ja nuorten lukumäärä on kasvanut vuosi vuodelta: ”Jos lääkkeet todella auttaisivat, ei niiden käyttö kasvaisi.””

Mielestäni tällaista johtopäätöstä ei voi kyllä oikein perustellusti tehdä. Psyykkiset ongelmat eivät ole tarttuvia sairauksia, ja monien psyykkisten sairauksien syntymekanismitkin ovat vielä jokseenkin hämärän peitossa. Veikkaan, että aika monien sairauksien lääkintä on kasvanut vuosi vuodelta monesta syystä. Yksinkertaisesti jotkut sairaudet ovat saattaneet lisääntyä erinäköisista syistä, ja nykyään toki sairauksia diagnosoidaan ja hoidetaan koko ajan tehokkaammin. En myöskään usko mihinkään suuriin salaliittoihin lääkkeidenkään suhteen. Korruptiota varmasti on lääkäreidenkin parissa, mutta tuskin esimerkiksi kaikki minun tapaamani lääkärit täällä Suomessa ovat olleet korruptoituneita. Oma näkemykseni on, että ainakin täällä Suomessa monet psykiatrit tuntuvat kovin vilpittömästi oikeasti uskovan antipsykoottien monikäyttöisyyteen kuuntelematta sen suuremmin potilaita ja heidän kokemuksiaan. Mittava haittavaikutuslista nyt sinänsä on arkea lääkkeessä kuin lääkkeessä. Ei sitä pelkkää listaa kannattaisi pelästyä, vaan lähinnä kuunnella omaa kroppaa. Itse kaipaisin myös sitä, että psykiatrit kontrolloisivat herkemmin esimerkiksi potilaiden maksa-arvoja. Yleisesti mielialalääkkeet varsinkin pitkäaikaiskäytössä kun saattavat vaikuttaa maksan toimintaan. Jos tätä ei huomata saattaa aiheutua maksavaurio.

Kaipaisin myös enemmän rohkeutta tarttua siihen, että mitä esimerkiksi ne antipsykootit todella tekevät aivoille pitkän aikavälin käytössä? En kuitenkaan pysty allekirjoittamaan esimerkiksi sitä, että mielialalääkkeet pitäisi kieltää alle 25-vuotiailta. Mielialalääkkeet ovat luultavasti pelastaneet minun henkeni, joten en voi niitä siinä mielessä parjata. Jos laki olisi estänyt niitä määräämästä alle 25-vuotiaille en enää välttämättä olisi tässä. On totta, että ihmisaivot kehittyvät hyvin pitkään ja lääkkeiden määräämistä lapsille ja nuorille kritisoidaan pitkälti sillä perusteella, että lasten ja nuorten aivot ovat kehittyvät. Mielestäni esimerkiksi mielialalääkkeen määräämistä alle 18-vuotiaalle täytyy miettiä hyvin hyvin tarkaan. En kuitenkaan usko, että kieltämällä mielialalääkkeet alle 25-vuotiailta pelastettaisiin niitä henkiä. Koulusurmaveto oli siinä mielessä hiukan outo, että emme pysty tältä seuraukselta sanomaan kumpi oli syy ja kumpi seuraus. On aika loogista, että tällaisten tekojen tekijät ovat kamppaileet mielenterveytensä kanssa tavalla tai toisella. Myöskään turhaan pelotteluun ja paniikin lietsotaan ei kannata ryhtyä. Yleislääkäriltä minäkin ensimmäiset lääkkeeni sain. Onneksi sain.

Toki ikävää, mutta varsin tavallista on, että mieliala voi hoidon alussa laskea entisestään. En ole vielä törmännyt psyykenlääkkeeseen, jossa mahdollisena haittavaikutuksena eivät olisi itsetuhoiset ajatukset. Tämä on yksi syy, miksi lääkitykset tulisi aloittaa valvotusti. Valvotusti tarkoittaa minusta kuitenkin esimerkiksi myös sitä, että lääkkeen määränneeseen lääkäriin voi olla yhteydessä. Tässä toki peräänkuulutetaan myös sitä valppautta esimerkiksi perheenjäseniltä. Perheenjäsenen ei tarvitse olla lääkäri, mutta hän on hyvä taho havainnoimaan omaisensa mahdollisesti muuttuvaa käytöstä. Esimerkiksi Venlafaxinin pakausselosteessa todetaan seuraavaa:

 ”Tällaisia ajatuksia saattaa esiintyä tavallista herkemmin jos

• olet aiemmin ajatellut itsemurhaa tai itsesi vahingoittamista
• olet nuori aikuinen. Kliinisissä tutkimuksissa on todettu, että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee, jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotakin psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä.

Jos ajattelet itsesi vahingoittamista tai itsemurhaa, ota heti yhteys lääkäriin tai mene heti sairaalaan.

Sinun voi olla hyvä kertoa jollekin sukulaiselle tai läheiselle ystävälle, että sairastat masennusta tai ahdistuneisuushäiriötä, ja pyytää häntä lukemaan tämä pakkausseloste. Voit pyytää häntä kertomaan, jos hän arvelee masennuksesi tai ahdistuneisuutesi pahenevan tai on huolissaan käyttäytymisessäsi tapahtuneesta muutoksesta.”

Pakkausselosteessa tästä erilaisesta vaikutuksesta nuoriin henkilöihin puhutaan. En tiedä paljonko sitten lääkärit korostavat tätä esimerkiksi niissä tapauksissa, joissa esimerkiksi alaikäisille määrätään psyykenlääkkeitä. En myöskään tiedä paljonko on tutkittu esimerkiksi jopa lapsina masennuslääkkeitä käyttäneiden aivojen kehitystä. Ainoa lääke, joka radikaalisti on pahentanut omaa masennustani huomattavan radikaalisti on ollut Mirtazapin. Sen käytön jouduin lopettamaan itsenäisesti, koska edes aika ei lievittänyt oireiden pahenemista vaan oireilu paheni koko ajan.

Itse toivon lähinnä sitä puolueetonta ja avointa suhtautumista asioihin. Fanaattisuus on tässäkin asiassa jälleen kerran pahasta. Oli sitten kyseessä lääke kuin lääke. Minusta on kuitenkin loistavaa, että antipsykoottien toistakin puolta nostetaan vihdoin esiin. Kautta psykiatrian historian on ollut näitä ”hoitotrendejä”, joista myöhemmin on löydetty huonoja puolia. Huonot puolet eivät toki silti tarkoita, että hoito olisi kelvoton, eikä voisikaan auttaa ketään. Ei niitä antipsykootteja silti kannata välttämättä joka asiaan määrätä. Psykiatrian puolellakaan tuskin hetimmiten tulee sitä ”yleispätevää hoitokeinoa”. Totuushan on, että valitettavasti näissä asiossa potilas on aina enemmän tai vähemmän ”koekaniini”, koska vaikutukset ovat niin yksilöllisiä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka inhottavalta ajatukselta, niin hyväkään lääkäri ei ole ennustaja. Tässä on jälleen yksi syy tukea esimerkiksi sitä, että joku omainen, johon potilas luottaa kävisi psykiatrilla potilaan kanssa, ja kertoisi mahdollisista omista havainnoistaan. Tärkeää olisi myös todella kertoa lääkärille rehellisesti lääkkeen vaikutuksista.

Toki kannattaa myös muistaa se, että harva meistä on kehittynyt psyykkisesti täydelliseksi. Väittäisin, että suurimman osan psyykessä on kehitettävää. Tämä ei tarkoita, että ihmisessä olisi sen kummemmin vikaa, vaan tämä on aivan luonnollista. Itse pitäydyn näkemyksessäni, että kaikkien olisi syytä käydä elämässään psykologilla mielensä kehittämiseksi. Tämä ei tarkoita, että kaikkien täytyisi syödä jotakin lääkkeitä. Toiset kuitenkin saattavat tarvita lääkkeitä. Mieli on toki älyttämän vaikea alue hoitaa, koska kukaan ei näe toisten pään sisään. On myös vaikea mitata yksiselitteisesti psyykkisten ongelmien määrää, ja niiden mahdollista kasvua. Määrättyjen lääkkeiden määrä könttänä ei sinänsä ole luotettava mittari. Moniakin psyykenlääkkeitä näet määrätään ihan perustellusti esimerkiksi kivun hoitoon. On kuitenkin hyvin ongelmallista säätää esimerkiksi lakeja siitä, mitä lääkettä saisi määrätä minkäkin ikäisille tai saako yleislääkäri määrätä mitäkin lääkettä, koska jokainen tapaus on todellakin yksilöllinen.

Myöskään antipsykoottien kanssa ei toki kannata syyllistyä siihen samaan, mihin on syyllistytty uuden sukupolven lääkkeiden markkinoille tulon myötä. Vanhan sukupolven lääkkeet on aikanaan tehokkaasti demonisoitu, vaikka jotkut niistä saattaisivat hyvinkin sopia toisille ilman merkittäviä haittoja. Demonisointiin syyllistyminen ei hyödytä, mutta eipä se hyödytä totuuden kieltäminenkään. Antipsykooteilla on monille potilaille vakavia haittoja. Moni kokee jopa lääkkeen pilanneen elämänsä vuosiksi. Näen jokseenkin arveluttavana antipsykoottien määräämisen alaikäisille tai unettomuuteen ja ahdistukseen potilailla, joilla ei ole todettu psykoottisuutta tai kaksisuuntaista mielialahäiriöitä. Totta kai myös potilaalla, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai psykoottisten oireiden historiaa on oikeus sanoa ei.

Toki tässä tulee esille myös laajempi ongelma, Mitä sitten kun resurssit potilaan auttamiseen loppuvat esimerkiksi tietyissä tilanteissa, joiden potilas kokee aiheuttavan masennusta? Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Mitä voidaan tehdä esimerkiksi minun kohdallani, kun fyysistä sairauttani ei oteta huomioon ja se ajaa minut jatkuvaan epävarmuuteen ja köyhyyteen? Tilanteeseen, jossa en voi vajavaisilla voimillani yrittää tehdä asioita voimieni mukaan. Mitä tehdä kuin lainsäädäntökin toimii potilaan tilannetta vastaan? Psykiatrit katsovat, että heidän eväänsä loppuvat, eivätkä he voi tehdä muuta kuin kirjoittaa oireita helpottavia lääkkeitä. Ainakaan täällä Suomessa ei voida yksiselitteisesti syyttää pelkkiä psykiatreja. Moni heistä varmasti yrittää parhaansa, mutta kun eväät loppuvat niin mistäs niitä otetaan lisää, jos jääkaappi on tyhjä ja kauppa kiinni?

Tämä antipsykoottitrendi olisi kuitenkin tärkeää ottaa nyt keskusteluun. Liian moni potilas on kärsinyt näiden lääkkeiden vaikutuksista, ja silti niitä yritetään jopa samoille potilalle määrätä uudelleen ja uudelleen. Tämä on mielestäni todella uskomatonta. Ylipäänsä se, että potilasta painostetaan lääkityksiin on hyvin kyseenalaista. Muistutan vielä siitä, että meillä potilaillakin on oikeus sanoa ei, jos jokin ei tunnu hyvältä hoitoajatukselta. Potilasta ei saisi painostaa, eikä kiristää. Ei ole tarkoituksenmukaista, että persoonamme turrutetaan ja kokonaan muutetaan lääkkeillä. Lääkkeiden pitäisi olla tuki. Myös lääkäreiden olisi nyt korkea aika herätä ongelmaan. Jokainen tapaus on todellakin ainutkertainen, eikä yksi oppikirjahoitomalli välttämättä sovellu kaikille potilalle. Kuunnelkaa potilasta. Ei pelottelua, ei demonisointia, ei fanatismia vaan keskustelua asian moninaisuudesta. Myös poliitikoille olisi paljon työtä tässä asiassa. Poliittiset paineet säätelevät aivan liikaa myös terveydenhuoltoa ihan ruohonjuuritasolla.

2 thoughts on “Saako antipsykoottien haitoista puhua?

  1. Mika sanoo:

    Lääkkeet eivät ole ratkaisu. Diagnooseja tehtaillaan lisää yhä enemmän ja enemmän ja niihin löytyy taas uusi ja uusi lääke. Jopa ujous on nykyään diagnostisoitavissa sairaudeksi, sosiaaliseksi peloksi. Psykoterapia on hyvä ratkaisu. Liikunta ja ravinto myös. Ihmiset ovat sokeita. Masennuslääkkeet ovat kusetusta, serotoniiniteoria on kyseenalaistettu useasti. Jos toisella ihmisellä matala serotoniini, hän voi olla iloinen, mutta jollain toisella on korkea ja hän masentuu. Luin jopa ettei elävältä ihmiseltä voi pitoisuutta edes mitata, tiedä sitten. Itse syön silti Opamoxia, koska olen varsinkin psyykkisesti koukussa.

    • Elisa sanoo:

      En nyt sanoisi lääkkeitä kuitenkaan kusetukseksi. Jos itse en syö mielialalääkettä masennus ja ahdistus muuttuvat sellaisiksi, että en saa mitään tehtyä. Ilman mielialalääkkeitä en olisi varmasti enää edes hengissä sen verran paha on tilanne ollut. Itse uskon teoriaan sisäsyntyisestä ja ulkosyntyisestä masennuksesta, sekä niiden yhdistelmästä. Hoito pitäisi sitten mitoittaa aina tämän mukaan, ja ylipäänsä aina yksilön tilanteen mukaan ja omia toiveita kuunnelle.

      Itselläni on myös fibromyalgia, jonka johdosta minulla on univaikeuksia väistämättä. Univaikeuksiin olen vuosia käyttänyt ilman korotustarvetta Tenoxia, eivätkä parjatut bentsot tosiaan muutoinkaan aiheuta minulle sen kummempia riippuvuuksia. Nämä ovat aina yksilökohtaisia asioita. Vierastan kuitenkin myös asennetta, että masennuslääkkeitä tai mielialalääkeitä pelkästään parjataan. Kaikissa lääkkeissä on mahdollisia haittavaikutuksia.

      Lähinnä ongelma on se, että kun uutta tietoa lääkkeistä tulee se omaksutaan hitaasti, mutta sitten kun se on omaksuttu se on omaksuttu niin, että kenenkään potilaan kohdalla ei tehdä poikkeuksia, vaikka potilaalle poikkeuksesta saattaisi olla hyötyä.

      Ujoudessa riippuu toki sen syistä ja asteesta kokeeko ihminen sen itse haitalliseksi vai ei? Persoonallisuuden piirteitähän periaatteessa persoonallisuushäiriöihin liittyvät ongelmatkin ovat, joku sitten kokee joidenkin häiriöihin liityvien ominaisuuksien haittaavan arkeaan ja elämäänsä ja toinen ei. Toki on myös ihmisiä, joilla ei ole sairauden tuntoa eli vaikka elämä menee päin prinkkalaa ei itse hoidon tarvetta nähdä.

      Psykoterapiasta on hyötyä, jos potilas on siihen motivoitunut. Tämä pätee terapiahoitoihin yleensäkin. Itse koin hyvin ahdistavana sen, että yritettiin väkisin tuputtaa terapioita jatkuvasti silloin kun en ollut niihin vielä valmis. Ilman lääkkeitä en saisi terapiakäynneistäkään mitään irti, koska menisin niin huonoon kuntoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *