Enkeleitä onko heitä?

Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui Demokraatin haastattelussa hyvin turvapaikanhakijoista ja heihin kohdistuvista odotuksista.

”Arkkipiispa Kari Mäkinen on huolissaan, että myös Suomessa maahanmuuttokriittinen ja epäluulon sävyttämä puhetapa alkaa olla yhä hyväksytympää. Ihmisten mieliin pesiytyy vaivihkaa ajatus, että yhteen ihmisryhmään kuuluukin suhtautua niin.

Muisti eurooppalaisen historian tapahtumista tuntuu olevan lyhyt. Hän kritisoi sitä, että jotain ihmisryhmää olisi syytä pitää jo lähtökohtaisesti epäilyttävänä.

– Katupartiot herättävät minussa sen kaltaisia reaktioita, että näin lisäämme turvattomuutta emmekä turvallisuutta, Mäkinen sanoo Demokraatin haastattelussa.”

Itseäni keskusteluissa on jo pitkään ottanut päähän se, että monet eivät tunnu näkevän turvapaikanhakijoita lainkaan ihmisinä oikein millään tasolla. Turvapaikanhakija ja ylipäänsä maahanmuuttaja alennetaan usein olennoksi, jolla ei saa olla normaaleja inhimillisiä tunteita. ”Vääränlainen” ihminen ei saa koskaan esimerkiksi turhautua.

Kun valkoinenkristittyheterokantis menettää hermonsa vaikkapa siellä Kelassa, hänen toimintaansa saatetaan jopa ihailla. Ajatellaan, että oikeuksistaan pitää pitää huolta. Sen mielletään olevan oikein. Kun valkoinenkristittyheterokantis vastustaa vaikkapa puoli-ilmaiseksi teetettävää kuntouttavaa työtoimintaa terveille hän toimii monien mielestä oikein, koska kyllähän ihmisten pitää tehdystä työstä palkka saada. Jos se ”vääränlainen” tekee samaa, saattaa hän samojen ihmisten mielestä ollakin laiska ja kiittämätön. ”Vääränlaisen” pitäisi ilolla vaikka syödä ruokaa, joka vetää vatsan sekaisin. ”Vääränlaisen” pitäisi mukisematta tyytyä virikkeettömään elämään. ”Vääränlaisen” pitäisi olla superkiitollinen siitä, että on saanut edes jotakin ihmisoikeuksia ja pitäisi ymmärtää olla vaatimatta tasa-arvoisia oikeuksia. ”Vääränlaisen” pitäisi ilmeisesti olla tyytyväinen ja kiitollinen jopa siitä, että joku sylkee päälle.

Jokaiselle meistä lienee tuttu tilanne, että jokin pieni asia katkaisee kuormittavassa tilanteessa sen kamelin selän. Jokin pienempi asiakin saattaa olla silloin tunnetasolla liikaa. ”Vääränlaisen” kohdalla tällaista käytöstä ei kuitenkaan ymmärretä. Ei pystytä ollenkaan astumaan niihin toisten kenkiin tai ei ehkä edes haluta, koska ”vääränlaisia” ei mielletä edes ihmisiksi. Täten heillä ei myöskään ole oikeutta normaaleihin ihmisyyteen kuuluviin tunnereaktioihin.

”Vääränlaisten” pitäisi todellakin olla niitä enkeleitä. Epäihmisiä, jotka ovat suurin piirtein kiitollisia siitäkin, että joku yritti polttaa rakennuksen, jossa asut. Normaali ihminen-myytin tavoin luodaan myös myytti yhdestä ainoasta oikeasta turvapaikanhakijasta/maahanmuuttajasta/mamutaustaisesta. Tämä myytti on joustamaton, eikä siihen mahdu elävä ihmisyys. Todellisuudessa tällaisia myyttejä täyttäviä ihmisiä ei ole olemassa.

Maahantulijoiden pitäisi pystyä heti elättämään itsensä, mutta he eivät saisi kuitenkaan ”viedä kantis-Peran töitä”. Maahantulijoiden pitäisi pystyä heti toimimaan uudessa ympäristössä, mutta he eivät saisi kuitenkaan olla osallistuvia, eivätkä tuoda itseään esille, koska tällöin he ovat muka vaativia ja kiittämättömiä. Pitäisi sopeutua ja käyttäytyä suomalaiseen muottiin sopivasti, mutta turvapaikanhakija ei kuitenkaan saisi käydä esimerkiksi baarissa. Toisaalta myös hiljaisena ja vetäytyvänä oleminen on sekin ”väärin” ja ”epäilyttävää”. Sen sijaan, että pyrittäisiin näkemään se, että turvapaikanhakijatkin (kuten kaikki vähemmistöt) ovat ihmisiä halutaan nähdä kaikessa arkisessakin pelkkiä ongelmia. Oikein etsitään niitä ja jos ei tarpeeksi löydetä, niitä keksitään.

Sama kaava toistuu kaikissa keskusteluissa, jotka koskevat vähemmistöjä. Pitäisi tyytyä vähempään kuin ”normaalit” ihmiset. Pitäisi olla epäinhimillisen kiltti ja alistuva. Kun vähemmistöön näkyvästi kuuluva käyttäytyy samoin kuin normaalin ihmisen myyttiin näennäisesti istuva ihminen, muuttuu monien mielessä toiminnan luonne täysin päinvastaiseksi. Jos et suostu olemaan alistuja, oletkin muka kiittämätön paskiainen. Jos et suostu alistumaan loukkaatkin muka niitä, jotka kokevat oman epävarmuutensa ja pelkojensa takia tarvetta olla ylempänä.

Raivostuttavan kaksinaismoralistista. Toisia alentavat ovat lähes aina täysin sokeita kaksinaismoralismilleen ja itsensä ylentämiselle. Tämän mahdollistaa juuri se muiden epäinhimillistäminen. Kun ”kohde” kerran ei muka ole ihminen laisinkaan, niin miksi ihmeessä häntä täytyisi kohdellakaan kuin ihmistä? Miksi toisen kuitenkaan pitäisi tyytyä huonompaan kohteluun ja alentamiseen, kun et itsekään siihen tyytyisi?

Moni on kauhistellut esimerkiksi pientä vastaanottorahaa tai sitä, että turvapaikanhakijat haluaisivat itse tehdä ruokaa. No, mitä me suomalaiset köyhyysrajan alapuolella elävät teemme? Moni meistä keskustelee paljon siitä, miltä tuntuu elää ilman rahaa. Miltä tuntuu elää almuilla. Tällaista ei pidetä enää nykymittapuulla inhimillisenä, eikä oikeana vaan alentavana, syrjäyttävänä ja ihmisen minäkuvaa rikkovana.

Turvapaikanhakijoiden kohdalla asia on kuitenkin yllättäen aivan toisenlainen. Jos siis itse itket somessa köyhyyttäsi, niin älä myöskään tuomitse turvapaikanhakijaa, joka haluaisi käydä itse marketissa ja tehdä itse sitä ruokaa.

Keskusteluissa tasa-arvoisesta avioliittolaista, äitiyslaista tai translaista on tullut aina esille se, että ”Mitä ne vielä vaativat, kun niillähän on jo vähän oikeuksia?”. Toiveet, unelmat, itsemääräämisoikeus, halu arvostavaan ja tasa-arvoiseen kohteluun ja normaaliin arkeen. Nämä asiat eivät enää olekaan hyväksyttäviä kun kyseessä on ihminen, joka ei sovi tiettyyn muottiin. Täysistä ihmisoikeuksista haaveilukin on ”normaaleja” loukkaavaa, jos olet jotenkin ”erilainen”. Esimerkiksi turvapaikanhakijoilla, ulkomaalaiseen rakastuneilla ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvilla ei saisi joidenkin mielestä olla oikeutta edes perheeseensä.

Kukaan meistä ei todellakaan ole enkeli ja huonompaankin asemaan joutuneella ja keskivertonormaalin myytistä tavalla tai toisella poikkeavalla ihmisellä on oikeus tunteisiin, tasavertaiseen kohteluun ja myös oikeus yrittää vaikuttaa asioihin.

Kuva: http://www.funnyjunk.com/funny_pictures/4240516/Double+standards+at+their+best

Kuva: http://www.funnyjunk.com/funny_pictures/4240516/Double+standards+at+their+best

”Minun suomileijona on valkoihoinen, kristitty ja hetero (mies)!” – Je suis Kaikkien leijona

”Isänmaan häpäisy! Se rikoksista pahin. Saatana tätä leijonaa ei myydä! Järki käteen jo. Jos haluatte vehdata noiden kans nii menkää ihmeessä niiden kotimaahan vehtaamaan. Kyllä sylettää tommonen toiminta!”

Kuvataiteilija Emmi Mustosen suunnittelema kahvila-taidegalleria Ruplassa myynnissä oleva Kaikkien leijona-paita, jossa on kuvattuna sateenkaarileijona, valkoinen leijona, musta leijona ja muslimileijona, ei miellyttänyt ”isänmaallista” väkeä. Kuva leijonapaidasta levisi toki myös Rajat kiinni-ryhmään ja tästähän se riemu repesi. Saimme jälleen huomata, mistä isänmaalliset sananvapauden puolustajat on tehty. Sanan- ja ilmaisunvapaus kuuluu heille, mutta ei kenellekään muulle. Kertoo aika paljon ihmisen ajatusmaailmasta, jos ihan arkista moninaisuutta edustava paita on muka ”rikoksista pahin”.

Suomileijona on muka raiskattu. Huudellaan tutkintapyynnön tekemistä ja maanpetosta. On järkytytty syvästi. Suomileijonaa pidetään jopa profeettana. Onko muuten kenenkään muun mielestä melko erikoinen ajatus, että moninaisuuden (jota on Suomessakin aina ollut) esille tuominen on muka isänmaan häpäisyä? Kukaan ei ole tähän asti Ruplan Facebook-sivuilla olevassa ketjussa osannut mitenkään perustella, millä perusteella Kaikkien leijona-paita olisi isänmaan häpäisyä? Mölyä on paljon, mutta argumentteja ei yhtään. Suomessahan ei tunnetusti ole seksuaalivähemmistöjä, tummia ihmisiä tai muslimeja. Täällähän on pelkästään valkoisia kristittyjä heteroita (ja miehiä, koska suomileijonaa ei kuulemma saa pukea ”mekkoon” -> mekko kai mielletään naisten jutuksi ja täällähän ei mitään ”ämmiä” olla)…

Kuva: https://www.facebook.com/ruplahelsinki/photos/a.502914393182323.1073741829.501033340037095/629985027141925/?type=3&theater

Kuva: https://www.facebook.com/ruplahelsinki/photos/a.502914393182323.1073741829.501033340037095/629985027141925/?type=3&theater

Kaikkienleijona1

Myös meidän homolesbosuvakkien seksielämä päätyi ”yllättäen” taas keskusteluun. Me panemme kuulemma kaikkien kanssa. Me haluamme oman ISIS-soturin ja sen takia meidät saa vaikka raiskata. Se, miten ihmeessä vehtaaminen kenenkään kanssa liittyi asiaan jäi minulle avoimeksi? Millä perusteella me haluaisimme ”oman ISIS-soturin”?

Kaikkienleijona2

Mikä mahtaa muuten olla seksuaalivähemmistöjen kotimaa? Kenelle leijona on nyt myyty? Suomen symboleiden käyttöä luovassa toiminnassa ei ole kielletty. Kuka on siis myynyt leijonan ja kenelle? Jos minä käyn tatuoimassa itseeni sateenkaarisuomileijonan, niin onko sekin isänmaan häpäisyä? Kyllä tuo rasistipoppoo idiotismillaan on ihan itse se, joka isänmaamme häpäisee.

Kaikkienleijona3

Kaikkienleijona4

Kaikkienleijona5

Kaikkienleijona6 Kaikkienleijona7

Kommenteissa on timanttista tavaraa. Eräs neito on esimerkiksi sitä mieltä, että hänen ei ole pakko hyväksyä mustia ja muslimeita suomalaisiksi. Tämä sopii kyllä hyvin todellisuuskriittiseen linjaan. Ei, totuutta ei ole pakko hyväksyä, mutta ei se totuus siitä miksikään muutu. Osa ei ole koskaan päässyt sieltä peruskoulun käytävältä eteenpäin ”Mä en hyväksy sua meidän luokalle! Sä oot tyhmä! Ja vääränlainen! Ja ruma! En leiki sun kaa! Ja jos joku sanoo, että mä kiusaan ja syrjin, niin sekin on tyhmä!” Sen verran”säännöt” ovat kuitenkin koulun käytävältä muuttuneet, että aikuisten maailmassa ne, joille alat idioottimaisuuksia laukoa, saattavat sanoa helpommin takaisin.

Kaikkienleijona8Kaikkienleijona9

Kun satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa tehtiin terrori-isku tammikuussa 2015 myös mamukriittisten nassun paikalle vaihtui somessa Je suis Charlie-kuva. Oltiin niin Charlieita ja puolustettiin sanan- ja ilmaisunvapautta yhdessä ylevässä rintamassa. Entä jos Charlie Hebdo olisikin julkaisut Emmi Mustosen suunnitteleman kuvan? Olisivatko mamukriitikot olleet senkin jälleen Charlieita vai olisiko terrori-isku ollut silloin isänmaan puolustamista häpäisijöitä vastaan?

Myös naisten pukeutumiseen päästiin jälleen kerran...

Myös naisten pukeutumiseen päästiin jälleen kerran…

Oikeuteen tehdä puhuttelevia, joidenkin mielestä ehkä provosoiviakin, kuvia ei siis ilmeisesti kuulukaan suomalaisuuteen miellettävät aihepiirit? Miten sananvapauden puolustajat kannattavatkin nyt sensuuria? Paita kertoo vain ja ainoastaan totuuden suomalaisuuden moninaisuudesta. Miksi totuuden kertomisesta pitäisikin nyt rangaista? Jälleen voimme esittää kysymyksen, miten ääri-islamisti ja mamukriitikko oikeastaan pohjimmiltaan eroavat toisistaan? Paidan viestille on tarvetta, koska se aiheutti näin voimakkaat reaktiot.

Jälleen on muistutettava myös siitä, että niin Mustosen paidassa kuin Charlie Hebdon satiirissakin on oikea viesti. Niin satiirilehden pilapiirtäjät kuin Mustonenkaan eivät ole tehneet työtään leimatakseen perusteetta yhtä ihmisryhmää vain lietsoakseen vihaa, syrjintää ja rasismia.

Jo vuosia äärioikeistolaiset ovat yrittäneet kovasti omia suomileijonaa omaan kuvastoonsa ja ovat aika tehokkaasti siinä ikävä kyllä onnistuneetkin. Onkin upeaa nähdä maamme symboli yhteydessä, jossa ihmisyys merkitsee. Ihonväri, seksuaalisuus tai uskonto ei todellakaan määrittele kuka on suomalainen. Te rasistitkin olette (ikävä kyllä) suomalaisia, mutta koittakaa jo painaa kaaliinne, että te ette voi omia suomalaisuutta vain itsellenne. Myös meillä muilla on oikeus olla suomalaisia.

Minun Suomessani ei syrjitä ihmisiä ja Kaikkien leijona-paita edustaa juuri minun suomalaisuuttani. Ruplan kuvapäivityksen alla kyseltiin, että kuka tällaista paitaa pitää? No esimerkiksi minä. Suomileijona ei ole pelkästään rasistien omaisuutta ja tämä paita on loistava tapa muistuttaa siitä, että tämä leijona ei ole rasismin, syrjinnän ja vihan symboli. Tämä leijona ei edusta mitään keskenkasvuisten nasserassejen white power-paskaa.

Jotkut saattavat vielä muistaa musta Mannerheim-kohun, josta aikoinaan itsekin kirjoitin. Mamukriittiset haluaisivat median lisäksi kovasti kontrolloida taidetta ja luovia aloja ja haluavat säädellä, mitä tekijä saa julkaista ja mitä ei.

Tutkintapyynnöstä haaveileville sanon: Menkää ihmeessä tekemään tutkintapyyntö, älkääkä vain huutako netissä kuinka jonkun muun pitäisi se puolestanne tehdä. Suosittelen menemään ihan asemalle paikan päälle. Saisivatpahan poliisitkin huumoria päiväänsä. Sanan- ja ilmaisunvapaus ei ole pelkästään mamukriittisten yksinoikeus.

Arvokasta Suomen symbolien käyttöä. *tähän sarkasmihymiö* Kuva: http://hs13.snstatic.fi/webkuva/taysi/700/1305988810411?ts=476

Arvokasta Suomen symbolien käyttöä. *tähän sarkasmihymiö* Kuva: http://hs13.snstatic.fi/webkuva/taysi/700/1305988810411?ts=476

Euroviisut ja ”erilaisuus”

Viime vuonna Conchita Wurstin euroviisuvoiton jälkeen törmäsi netissä kitinään ”Ei kukaan siitä olis tykännyt, jos se ei olis ollu parrakas nainen!”. Nyt Suomi valitsi euroviisuedustajakseen Pertti Kurikan nimipäivät-yhtyeen ja silmiin on sattunut taas samantyyppistä kitinää. ”Ei kukaan niitä olis äänestäny, jos ei ne olis vammasii!”. Vuonna 2012 presidentinvaalien aikaan kuulin itse paljon väitettä ”Et sä äänestäis sitä, etkä sen puolesta kampanjoisi, jos se ei olis homo”. Ihmiset vetävät kaikennäköisiä johtopäätöksiä edes kysymättä toiselta, miksi ihminen teki tällaisen päätöksen. Aika usein nämä oletuksiin perustuvat johtopäätökset ovat vääriä.

Ihmisten henkilökohtaisia äänestysmotiiveja asiassa kuin asiassa on mahdotonta varmaksi olettaa. On loukkaavaa, jos joku äänestää säälistä. Yhtälailla loukkaavaaja alentavaa on myös olettaa, että kun joku jotenkin erilaiseksi miellettävä vaikkapa esiintyjä, kirjailija tai poliitikko menestyy, niin hänestä pidetään vain ”koska se on sellainen erilainen”. Tuntuu, että muilla on tavallaan oikeus määrittää ihminen ja hänen uransa kokonaan sen jonkun tietyn erityisenä pidettävän asian kautta. Jälleen olisi kai aika muistuttaa, että meissä kaikissa on jotakin erityistä. Kukaan meistä ei ole normaali.

Kokisin itse aika alentavana, jos joku väittäisi ihmisten lukevan minun blogiani vain siksi, että olen sairas, syrjäytynyt ja jonkun mielestä säälittävä. Ei niillä sairauksillani tai sosiaalisella asemallani ole kirjoittamiseni kanssa mitään tekemistä. Ihminen saattaa olla tehnyt paljon työtä asian eteen. Sitten tuleekin joku joka näkee sinut vain sairaana, vammaisena tai homona ja olettaa ihmisten kohtelevan sinua kuin ”pehmolelua” sen vuoksi, että et istu siihen normaalin ihmisen myyttiin. On ihan sama oletko hyvä, pätevä ja pidetty siinä, mitä teet jos vain olet ”erilainen”, niin se leimaa sinut helposti joidenkin ihmisten silmissä. Tällaiseen kirjoitteluun sisältyy osittain myös se ikävä taustaviesti, että et voi olla ”erilaisena” koskaan yhtä hyvä kuin ”tavalliset” ihmiset. Jos menestyt, onnistut tai olet hyvä alallasi sen oletetaankin johtuvan siitä, että ihmiset säälivät sinua.

Jotkut ovat myös esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan bändin musiikkia ei kuulemma saa arvostella, eikä siitä saa olla pitämättä, koska esiintyjät ovat vammaisia. On toki hieman eri asia arvostella bändin musiikkia kuin kirjoittaa sellaisia kommentteja, mitä Pertti Kurikan nimipäivistäkin on netissä nähty. ”Hyi vittu vammasii”-tyyliset kommentit ovat tuskin kenenkään mielestä bändin musiikin arvostelua… Joidenkin asenne on ollut juuri se, että vammaiset pitää ihan heidän itsensä vuoksi pitää pois yhteiskunnasta, että vammaisia ei saa päästää tekemään normaaleja asioita. Nämä asenteet kertovat siitä, että vielä on työtä tehtävänä.

Välillä tulee kieltämättä myös sellainen olo, että ihmisten pitäisi soittaa, laulaa ja esiintyä ja elääkin jätesäkit päällä ja paperipussit päässä, ettei vain mikään ulkomusiikillinen seikka vaikuttaisi kenenkään kokemukseen artistista… Omasta mielestäni Euroviisut on enemmänkin esiintymiskilpailu kuin varsinaisesti pelkkä musiikkikilpailu. Ylipäänsä yksiselitteisesti hyvää musiikkia on aika vaikea määritellä. Ihmiset yksinkertaisesti pitävät erilaisista asioista. Saako muuten euroviisuvoitosta olla innoissaan, jos ei fanita voittajan musiikkia? Itse ainakin olin vuonna 2006 innoissani Lordin voitosta, vaikka en liiemmin Lordin musiikista perustakaan. 

Emma Kari tiivisti asian loistavasti.

”PKN:n voiton ja “vammaissympatiaäänien” tekopyhä kauhistelu ei ole vammaisten oikeuksien puolustamista, vaan heidän sysäämistään takaisin marginaaliin. Se on vammaisten alentavaa holhoamista, jossa kukaan ei kysy, mitä nämä ihmiset itse haluavat. PKN kun halusi voittaa viisukarsinnat ja lähteä Wieniin.”

”Mutta minähän olen uskovainen!”

Veikkaan, että jokainen meistä on kohdannut joskus ihmistyypin, jolla on hihassaan niin sanotusti kortti, joka tekee hänestä omasta mielestään aina hyvän ihmisen. Aika usein tämä kortti on uskonto. Näiden ihmisten maailmassa logiikka toimii jokseenkin niin, että kun pari kertaa päivässä muistaa sanoa olevansa uskovainen niin on ihan sama, miten käytännössä elämässään toimii ja miten toisia kohtelee. Kun päivän lopuksi muistaa todeta ”Halleluja! Aamen!”, niin seuraavana päivänä voi jatkaa samaan malliin.

Voi haukkua toiset. Voi kiistää toisilta ihmisarvon. Voi korottaa itsensä muita korkeammalle. Voi toimia väärin, ja samalla moralisoida muita samasta toimintamallista. Voi määrätä toisia elämään omaa elämäänsä, kuten itse muka mielestään elää omaansa. Voi hekumoida kidutuksella ja tappamisella. Voi julistaa pettämisen hienoutta. Voi arvostella muiden uskontojen edustajia toisten kontrolloinnista, ja kuitenkin kontrolloida samalla itse muita omalla uskonnollaan. Voi puhua avioliiton pyhyydestä, vaikka on itse useamman kerran eronnut. Voi kokea suureksi uhaksi sen, että muut ihmiset ovat samalla viivalla ja heidätkin otetaan huomioon. Voi julistaa hienoja ohjeita somessa muille, vaikka ei itse elä lainkaan niiden mukaan. Voi huutaa itselleen ymmärrystä ja apua, mutta olla antamatta sitä muille. Kunhan vain muistaa mainita olevansa uskovainen. Uskovainenhan ei voi tehdä väärin, uskovainen ei voi koskaan olla itsekäs, eikä uskovaisen tarvitse tutkailla omaa toimintaansa, sillä emmehän me tekojen kautta pelastu, vaan armon kautta. Tätä voidaan sitten suvereenisti hyväksikäyttää aina kun itselle vain sopii.

 

Soinijakatolilaisuus

 

Näiden ihmisten mielestä vain heidän oma uskontonsa voi taata ihmiselle riittävän arvopohjan, moraalin ja epäitsekkään luonteen. Muut ihmiset ovat huonoja ja moraalittomia. Usein nämä ihmiset kuitenkin ovat itse niitä itsekkyyden perikuvia. Sokeus omia toimia kohtaan estää ihmisen kehittymisen. Eihän sitä tarvitse kehittyä, koska ei ole mitään kehitettävää. Minähän olen näet uskovainen! Ei minun tarvitse kehittyä, eikä tehdä itse mitään, koska Jumalahan sellaiset hommat puolestani hoitaa. Usein tähän ihmisryhmään kuuluvien kanssa väitellessäni ole ajatellut, että menenköhän minäkin mielipuolen määritelmään? Toisaalta en oikeastaan odota enää näiden kanssa erilaista lopputulosta, joten ehkä olen vielä jotenkin järjissäni. Yhtä kehittävää olisi hakea tuolta pihalta kivi, ja yrittää keskustella sen kanssa.

Pyhät kirjat ovat siitä käteviä, että ne eivät sano vastaan. Niiden tulkintaa voi loputtomiin muovata palvelemaan vaikka minkälaisia tarkoituksia. Ihmisiä saattaa taas olla vaikeampi hyväksikäyttää, koska hehän eivät välttämättä toimikaan kuten tällainen ihminen haluaisi heidän toimivan. Siitähän sitten se helvetti repeää. Ei ole olemassa sitä korttia, joka tekee ihmisestä automaattisesti niin sanotun hyvän ihmisen. Miettivätköhän nämä ihmiset koskaan, että arvostaako se heidän Jumalansa tällaista toimintaa? Muutama kristityksi itseään kutsuva nettituttu on aina kovasti mukana leimaamassa esimerkiksi muslimeita. Seuraavaa voisi ajatella jokainen uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta.

”Islam: Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen. (Profeetta Muhammed)

Kristinusko:Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Jeesus Vuorisaarnassa)

Juutalaisuus: Älä tee muille mitään, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän.

Zarathustralaisuus: Ainoastaan sellainen luonne on hyvä, joka ei tee toiselle mitään sellaista, joka ei olisi sille itselleen mieluista tai hyväksi.

Brahmalaisuus: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa.

Buddhalaisuus: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea.

Kungfutselaisuus: Älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle.

Taolaisuus:  Pidä naapurisi saavutuksia kuin omiasi ja hänen tappioitaan kuin omia tappioitasi.”

Sivistyneet ja fiksut ihmiset eivät arvosta itsensä ylentämis- ja toisten alentamisajattelua, vaan katsovat maailmaa ja ihmisyyttä laajemmin. He eivät käytä uskontoaan tai uskonnottomuuttaan hyväkseen, eivätkä koe erilaisuutta uhkana. Heille uskonto tai uskonnottomuus on muutakin kuin oman edun tavoittelua.

Sankarin viittoja ja sääliä

”“Hänelle sanottiin, että hän ei koskaan enää kävele, mutta sinnikkyydellään hän pääsi jälleen jaloilleen” on varsin yleinen tarina mediassa. Siinä on monta ongelmallista osaa. Moni saa kuulla ettei enää koskaan kävele ja heistä useimpien kohdalla näin onkin. He eivät pääse samalla lailla ääneen. Vika ei ole heidän asenteessaan tai sinnikkyyden puutteessa vaan siinä, että esimerkiksi selkäydinvammoja ei aina pystytä hoitamaan.
Ja tietysti siihen ajatus siitä, että on hirveä tragedia, jos ei koskaan enää kävele. Paskat. Vammaisuus ei ole tragedia. Monet vammaiset elävät hyvää elämää ja keskittyvät esimerkiksi uraan, parisuhteeseen, perheeseen tai harrastuksiin, kuten tervekehoisetkin – eivät parantumiseen. Monien suurin ongelma on yhteiskunnan asenteet vammaan, ei itse vamma (katso. tekstini vammaisuuden sosiaalisesta mallista).”

Vammaisuus ja asenne. 

Kuluneen viikon olen itse miettinyt omaa asemaani tässä yhteiskunnassa, ja kun luin tämän meinasi itku tulla. Tämä kirjoitus kuvasti omia tuntemuksiani kuin peili. Oma fyysinen sairauteni ei suoraan uhkaa henkeäni, mutta vaikeuttaa arjen elämää paljon. Fyysinen sairauteni aiheuttaa fyysisten oireiden lisäksi myös mielen oireita. Silti koen, että voisin elää hyvälaatuista elämää, mutta minun ei anneta tehdä sitä, koska ”minun pitää yrittää enemmän asioita, joita yhteiskunta haluaa minun yrittävän”. Sairauteni ei ole tragedia, ainoa mitä haluan on se, että rajoitteeni tunnustetaan todellisiksi. Niiden perusteella minua ei pidä sääliä ja arvottaa eriarvoiseksi.

Yhä edelleen erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuu mitä kummallisempia vaatimuksia ja odotuksia, joita kaikki tästä ryhmästä eivät pysty täyttämään. Itse monisairaana omaa masennustani pahentaa jatkuvasti se, että minulle ladataan odotuksia, joita en pysty täyttämään. En kykene olemaan se tarinoissa maalattu myyttinen sankari, joka rajoitteistaan huolimatta tekee kaikki asiat samalla tavalla kuin ”perus-Pena”. En silti ole alistunut sairaan rooliin, vaan esimerkiksi kirjoittaminen on minulle erittäin tärkeä asia, ja yritänkin tehdä tätä säännöllisesti. Ehkä jonakin päivänä oma vauvani, esikoiskirjani, syntyy. En ole uhriutunut koskaan, enkä halua tehdä sitä jatkossakaan. Jos rajoitteeni tunnustettaisiin todellisiksi ja saisin talouteni parempaan jamaan, niin elämäni olisi ihan hyvää.

Rajoitteisena on myös todennut, että meillä puhutaan papereissa siitä, että potilaalla on oikeus valita hoitonsa. Tämä ei aina käytännössä toteudu. Esimerkiksi minun tilanteessani eteeni on lyöty vaihtoehdot: Pienempi toimeentulo työttömyysetuudella, joka voidaan katkaista mielivaltaisesti tai hieman työttömyysetuutta parempi sairauspäiväraha, jonka ehtona kolmen kuukauden jälkeen nyt yllättäen onkin se, että minun pitää mennä dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Mitenkään terapiaa aliarvioimatta olen selittänyt sata kertaa, että fyysisiä rajoitteitani ei poista mikään puhe tai jutteleminen siitä, että miten sinä nyt voit kohdata tätä omaa arkeasi. Minä osaan kohdata oman arkeni helvetti soikoon. Minä elän sitä joka päivä, olet elänyt jo vuosia, ja olisin ihan tyytyväinen ilman jatkuvaa painostusta ja toimeentulolla kiristämistä. Tällä hetkellä en edes voi mennä avoimeen yliopistoon, ettei minua siirretä täysin työkykyisten kastiin, koska en sellainen ole.

Rajoitteiselle ihmiselle puhutaankin edelleen monissa paikoissa kuin pikkulapselle. Joskus tekisi mieli huutaa, että minä olen 27-vuotias oikeustoimikelpoinen ihminen. Oman psyykkisen kehitykseni olennaisin asia masennukseen sairastumiseni jälkeen on ollut, että osaan sanoa ei. Nyt kun sanon ei vaihtoehdolle, joka tuntuu minusta turhauttavalta, niin se onkin väärin. Minun pitäisi jälleen olla se kiltti tyttö, joka vain mielistelee muita. Nyt se henkinen kehitykseni, jossa minun mielipiteelläni on väliä, onkin ollut ihan turhaa, ja jopa vääräksi leimattavaa. Ilmeisesti rajoitteisuus oikeuttaa viemään ihmiseltä itsemääräämisoikeuden.

Eniten olen itse vuosien varrella kyllästynyt lauseeseen ”Olen pahoillani”. Minä en ole pahoillani omasta puolestani. Kun kukaan ei jaksa hoitaa asiaa tai etsiä minulle vastauksia he ovat pahoillaan. Minä yritän vain elää omaa elämääni. En tarvitse mitään naiiveja hengennostatus puheita tai selityksiä siitä, mihin minä pystyn ja mihin en. Minä tiedä aika tarkaan mihin minä pystyn ja millä ehdoilla ja mihin en. ”Mutta kun sää olet niin kyvykäs… Sun pitää katsoa tätä positiivisesti…” Tsiisus sentään, ei kai kukaan nyt halvaantuneellekaan sano, että on sinulla niin nätit jalat, että pakko sinun on niillä päästä kävelemään. Toisaalta totuus on tarua ihmeellisempää… Tämä ”sankarin viitta” on raskas kantaa, kun sitä haluaisi olla vain rauhassa oma itsensä. Ei mikään selviytymistarinoiden pioneeri. En halua elää roolissa, joka minulle on asetettu vaan haluan luoda oman roolini.

Taannoisessa keskustelussa CP-vammaisesta prostituoidusta tuli esiin mielenkiintoisia näkökulmia. En ota nyt kantaa itse juttuun, vaan siitä heränneeseen keskusteluun. Ihmiset näkevät, että rajoitteiselle ihmiselle voi kertoa, koska hän kärsii ja mikä hänen elämästään tekee huonoa. Jonkun pitää kertoa se hänelle, koska eihän hän nyt itse sitä osaa määritellä tuollainen säälittävä rajoitteinen raukka. Rajoitteinen ja vammainen nähdään edelleen monesti säälittävänä ressukkana, jonka elämä on niin kurjaa, koska hän ei ole samanlainen kuin terveet ihanaa elämää elävät ihmiset. Tässä nähdään tavallaan aina oletus siitä, että terveen ihmisen elämä on hyvää ja rajoitteisen vammaisen elämä on aina surkeaa. Jopa terveydenhuollon taholta nähdään oikeudeksi kertoa rajoitteiselle ihmiselle, että hommahan on kiinni siitä, että et vain usko itseesi. Oman pään ulkopuolinen taho yrittää siis määritellä minä-kuvaani. Itse koen vahvistuneeni vuosien varrella valtavasti, ja yllättäen minulle tullaankin kertomaan, että oma minä-kuvani on niin negatiivinen ja heikko. Joskus kun istuu psykiatrin tuolilla niin tuntuu, että emme me puhu samasta ihmisestä. En minä koe olevani heikko, huono tai kykenemätön elämässäni siitä huolimatta, että en kykene normaaliin työhön. Opiskelemaan tahtoisin vielä jonakin päivänä, vaikka en siihen ikinä tule läheskään normaalissa tahdissa kykenemään.

Toisten asenne vammaisiin ja sairaisiin tuli esille hyvin myös taannoisissa Mölkkyyn liittyvissä keskusteluissa. Monet Facebook-ystäväni tuomitsivat Mölkkyjen teettämisen työllistämistoimintana, mutta tulihan esille kommentteja, joiden mukaan on hyvä, että vammaiset saavat tehdä ”työtä”, koska eiväthän he saisi mistään oikeita töitä. Vammaiset kykenevät siis tekemään menestystuotetta, mutta kunnollista palkkaa heille ei tarvitse maksaa, koska kilttipienisöpöraukkavammainen nyt tekee Mölkkyjä ja nauttii siitä, että joku suotuu hyväksymään sen, että vammainen tekee työtä. Toisin sanoen joku alentuu antamaan vammaiselle töitä. ”Mutku hyväähän tällä tarkoitetaan!”

Samaan aikaan pitäisi kyetä olemaan sankari, mutta hyväksyä se, että olet säälin kohde, koska sairaus tai vamma. Monet saattavat jopa hyvää tarkoittavilla kommenteilla suhtautua vammaisiin ja sairaisiin uskomattoman alentavasti.

”Toinen keskustelussa toistunut teema on “mielensäpahoittaminen”. Amu Urhonen nähdään jonain ammattiloukkaantujana, joka on pahoittanut mielensä Pekan puolesta. Öö, ei. Amu loukkaantui ihan omasta puolestaan. Ja hänellä on siihen hyvät syyt. On oikeasti todella vaikea ymmärtää, millaista on elää vammaisena, jos ei ole siitä kokemusta (“mulla on ollut vammaisia kavereita”, argumentti jota Sarasvuokin käytti, ei ole ihan sama asia, vaikka toki vammaisen ihmisenä läheisenä oleminen voi auttaa ymmärtämään).

Vammainen kohtaa syrjintää eli ableismia kaikkialla. Se että tervekehoinen ei sitä näe ei tarkoita, että sitä ei ole olemassa, niin kuin se, jos valkoihoinen ei havaitse rasismia ei tarkoita, että sitä ei ole. Olen ristinyt tämän sokeuden nimellä VTKHMS eli valkoihoisen, tervekehoisen, (nominaalisesti) kristityn hetero(cis)miehen syndrooma.

Yhdysvalloissa rasismikeskustelut herättävät tyypillisesti argumentin, että tummaihoiset ja muut etnisten vähemmistöjen edustajat ovat “vihaisia” (tai joskus: liian herkkiä). Useampi twiittaaja sanoi, että minä ja Amu Urhonen olemme “yliherkkiä”.” 

Näin se monesti menee. Jos kehtaat ottaa esille epäkohdan ja ilmaista, että koit asian loukkaavana olet vain ammattimainen mielensäpahoittaja. ”Kun nuo vammaiset, sairaat, homot ja mustat nyt vain ovat niin yliherkkiä ja tietenkin vihaisia siitä, että eivät ole normaaleja!!!” Kiitos jälleen siitä, että ”normaalit” ottavat käsiinsä oikeuden määritellä erilaisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten henkilökohtaisia tunteita.

”Sun pitää nyt sopeutua” Siis mitä? Minä en koe, että minun tarvitsisi sopeutua mihinkään ihmeelliseen. Minä olen mitä olen ja siihen liittyy muutama sairaus ja se siitä. Minussa on muutakin, ja olen tyytyväinen itseeni. Ulkopuoliset kuitenkin kovin mielellään määrittelevät ”erilaiset” vain sen erilaisuuden kautta, koska ”ne nyt ovat niin reppanoita”. Ei me ”normaalista poikkeavat” emme ole reppanoita, vaan olemme ihmisiä. Minä olen tyytyväinen ilman sankarin viittaa tai sääliä. Haluan olla vain ihminen, oma itseni ja elää. Minä en voi olla ”normaali”, ja se siitä. Tahdon muutakin kuin näennäisen itsemäärämisoikeuden, mutta minulle se ei yhteiskunnan mielestä ole sallittua. Erilaisen tulisi edelleen lunastaa paikkansa olemalla sankari, ja tekemällä monin kerroin töitä, koska pitää yrittää niin saatanasti. Erilaisuuden todelliseen hyväksymiseen tavallisessa arjessa on vielä pitkä matka.

Totuus vai mielikuva?

Hömppävideolla kaksi tummempi hipiäistä hymyilevää kaunista nuorta naista juttelee niitä näitä Helsingistä, syrjinnästä ja muodista täysin sujuvalla suomen kielellä. Ilmeisesti naiset ovat Suomen kansalaisia. Nuorten naisten mielestä Helsinki on maailman mittapuulla melko pieni kaupunki. Video ei aiheuta minussa mitään sen kummempia tunteita. En itse erityisemmin pidä Helsingistä. Mielestäni maailmassa on viihtyisämpiäkin isoja kaupunkeja. Jos olisin tummahipiäisempi saisin tästä mielipiteestä välittömästi vihakommentteja. ”Ulkomaalaisen näköinen” ei saa armaassa isänmaassamme edes kertoa, että tänään on huono sää. Sehän on vinkumista suuren ja mahtavan isänmaamme tilasta, ja sellaista ei perkele suvaita!

”Mitäpä jos vinkujat poistuisitte sinne muille maille. Suomi (ja Helsinki) on ihan hyvä paikka asua, eikä täällä ketään väkisin pidetä.” 

”Onko nuo naiset maastapoistumiskiellossa vai mikä pakko heitä täällä pitää, Kertoisivat nyt ihan suoraan, mikä on se pointti, kun keskellä päivää joutavat olemaan ***** haastateltavina, olisiko yötyö vai muuten vain vieraanvarainen Suomi.” 

Katson kylpyhuoneen peiliin ja näen vaaleaihoisen naisen. Tuijotan kuvaani ja mietin, että joidenkin mielestä tämä murotaikinan värinen iho tekee minusta paremman ihmisen. Joidenkin mielestä tämä murotaikinanahka tuo minulle oikeuksia, joita esimerkiksi näillä kahdella nuorella naisella ei tulisi olla. Tuijotan kuvaani ja mietin pitääkö rasismia ymmärtää? Voiko sitä edes ymmärtää? Ihmisestä mitään tietämättä päivällä ulkona liikkuva tummahipiäinen voidaan tuomita siipeilijäksi, jota vieraanvarainen ja mahtava Suomi hyysää. Entäs nuo sadat ja taas sadat vaaleahipiäiset? Eikö heitäkään työnteko kiinnosta, koska aika paljon heitäkin näyttää ”parhaaseen työaikaan” kaupungilla liikkuvan?

Kun Aamulehti kirjoitti taannoin lompakkovarkaus-sarjasta Tampereen keskustassa ensimmäiset jutun kommentit koskivat sitä, miten suomalaiselle ei edes tule mieleenkään varastaa lompakkoa. Tätä ne liian avoimet rajat kuulemma teettävät. Tuijotan kalpeilta kalkkunanakeilta näyttäviä sormiani ja mietin. Ihoni värikö tekee minusta luotettavan, ahkeran ja hyvän ihmisen? Tekeekö se minusta suorastaan kyvyttömän tekemään vääryyttä?

Ennen vanhaan tietoa oli saatavilla erittäin rajoitettu määrä. Tiedon kulku oli hidasta, ja luuloilla ja tarinoilla oli usein suurempi asema kuin tiedolla. Vanhempien ihmisten ennakkoluuloja siis pystyy ehkä hiukan paremmin ymmärtämään, mutta entä minun ikäpolveni? Minun ikäpolveni käyttää nettiä sujuvammin kuin paskapaperia, mutta kaikki meistä eivät muka kykene löytämään yksinkertaista tietoa ihmisen geeniperimästä… Ei, kyse ei ole siitä, että he eivät löytäisi tietoa, vaan kyse on siitä, että he eivät halua omaksua sitä. He haluavat oikeuttaa ennakkoluulonsa tarinoilla ja uskomuksilla. He haluavat nostaa itsensä paremmaksi ihmiseksi. Olen tullut siihen tulokseen, että rasistisia ajatuksia omaavalla on pakko olla jonkin sortin tunnesäätelyvaikeuksia, ja siksi hän ulkoistaa kaiken itsestään. Tämä ei ole pahalla kirjoitettua sillä minulla on itselläni häiriö, joka aiheuttaa tunnesäätelyvaikeuksia.

Toiset pitävät sitkeästi kiinni teoriasta, että rasismi kumpuaa huono-osaisuudesta. Monet rasistisia aatteita viljelevät näyttävät kyllä olevan matalasti koulutettuja ja kirjoitustaidottomia. Toisaalta myös korkeasti koulutettuja rasisteja mahtuu joukkoon. Yksi asia kaikkia rasisteja näyttää kuitenkin yhdistävän; Totaalinen haluttomuus tai kyvyttömyys katsoa asioita useammasta näkökulmasta. Ehkä tämä piirre saattaa olla yleisempi huonommin koulutetussa väestössä, mutta löytyy tällaista niin sanotusti paremmistakin piireistä.

Minä olen kaikki nämä vuodet ajatellut, että minun pitää kirjoittaa tälle omalle mieleni paperille. Minä olen ajatellut, että minun pitää luoda itseni ja kehittyä, sekä myöntää vajavaisuuteni. Toiset sen sijaan kuvittelevat, että murotaikina iho tekee heistä täydellisiä ja etuoikeutettuja. He ovat liian ylpeitä kirjoittamaan omaan paperiinsa, sillä he uskovat, että geenit ovat kirjoittaneet jo heidän tarinansa heidän puolestaan. Mitä tähän voi sanoa muuta kuin, että hevonpaskaa. Täyttä haisevaa hevonpaskaa.

Minä perin ihanissa vaaleaihoisen geeneissäni sairauksia kuten moni muukin. Minä altistuin lapsena rasistisillekin vaikutteille kuten moni muukin. Minusta tuli tilastollisesti huono-osainen kuten monesta muustakin, mutta minusta ei tullut rasistia. Miksi? Ehkä siksi, että olen aina ollut huono omaksumaan sokeasti malleja. Ehkä siksi, että olen aina kyseenalaistanut melkeinpä kaiken. Ehkä siksi, että en ole koskaan sokeasti syyttänyt omasta kohtalostani toisia. Et voi aina vaikuttaa siihen mitä paskaa elämässä tulee vastaan, mutta siihen voit vaikuttaa mitä sinusta tulee. Voit vaikuttaa siihen, mitä siihen omalle paperillesi kirjoitat.

Jos sinulla on aikaa inistä siitä, että tummahipiäisempi nainen kehtaa kävellä päivällä ihmisten ilmoilla, niin sinulla on varmasti aikaa miettiä joskus omiakin tekemisiäsi. Sinulla on varmasti joskus aikaa miettiä omaakin elämääsi. Miten ylipäänsä kunnolla ja mahtavalla Suomi-poijalla on luppoaikaa lukea paskalehtien palstoja? Eikös kunnon Suomi-poika vietä jokaisen päivänsä hetken tehden ahkerasti töitä? Aina jostakin kumman syystä näillä isämmaan pulustajilla tuntuu olevan rajattomasti aikaa hengata netissä lätisemässä paskaa… Kuka osaisi ilman taustatietoja kertoa totuuden näistä naisista? Kumpi on tärkeämpi totuus vai mielikuva?

Katariina

 

jutta_urpilainen

Vain elämää

Espoon Riihilahden vammaisten asuntola-jutun nettijälkipuinneissa on tullut kiinnitettyä huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön näiden ihmisten taholta, jotka ovat tunteneet aavistuksen sympatiaa Nimby-ajatteluun syyllistyneisiin. Ihmisten lajittelu kuuluu näet monen ajatusmaailmassa seuraavasti; keskiluokkaisen omakotitaloalueen asukkaat ja vammaiset sekä heidän omaisensa ovat kaksi erillistä ryhmää. Aivan kuin keskiluokkaiselle omakotitalossa asujalle ei voisi syntyä vammaista lasta tai keskiluokkainen omakotitalossa asuja itse ei voisi loukkaantua vaikkapa onnettomuudessa. Keskiluokkainen omakotiasuja nostetaan oikeasti aivan huomaamatta keskustelussa tällaisten vammaisten ja vammaisuuden yläpuolelle. Vammat eivät tunnu koskettavan keskiluokkaista omakotitaloasujaa, koska ne eivät kuulu täydellisen elämän illuusioon. 

On todella hassua nähdä tällaista huomaamattomasti tehtävää jaottelua, koska eihän se elämä näin oikeasti mene. Ihminen ei voi valita naapureitaan eikä loputtomasti omaa kohtaloaan. Keskiluokkaisilla omakotialueilla asuu vammaisia halusi sitä joku elämässään täydellistä julkisivua pitävä tai ei. Keskiluokkaisilla omakotialuiella alkaa pikkuhiljaa näkyä myös maahanmuuttajia. Hui kauhistus sentään! Keskiluokkainen omakotiasuja ei ole elämän yläpuolella. Tästä pääsemmekin kysymykseen pelottavatko vammaiset keskiluokkaista ”menestynyttä” omakotiasujaa, koska he todellakin muistuttavat elämän arvaamattomuudesta? He muistuttavat siitä, että huomenna kuka tahansa meistä voi olla vammainen ja tarvita tukea ja apua. He muistuttavat siitä, että kuka tahansa meistä voi saada vammaisen lapsen tai lapsenlapsen. Elämän arvaamattomuutta ei voi enää paeta, kun naapurissa asuu vammaisia ihmisiä. Oma turvallinen illuusio rikkoutuu. Sen täydellisen kulissin takaa löytyy kuitenkin todellinen elämä, ja siellä vastaan voi tulla myös varjoja. Toiset ihmiset eivät kuitenkaan saa tuoda todellista, ”epätäydellistä” elämää liian lähelle, jotta oma illuusio ei sorru. Elämän arvaamattomudesta muistuttavan naapurin kanssa omien pelkojen pakeneminen vaikeutuu.

Luulen, että tosi asiassa näiden ”täydellisten” ihmisten oma elämä on loppujen lopuksi paljon kurjempaa kuin meidän vajavaisten ja elämän ennakoimattomuuden avoimesti kohtaavien ihmisten elämä. Meidän ei tarvitse ylläpitää täydellisen elämän kulisseja, eikä meidän tarvitse pelätä sitä, että uusi naapuri tuo todellisen ”epätäydellisen” elämän liian lähelle. Meidän ei tarvitse pelätä illuusion särkymistä, sillä me elämme elämää sellaisina kuin me olemme ja tiedostamme sen ”epätäydellisyyden”. Meidän ei tarvitse pelätä todellista elämää, eikä maalata ihmisen elämästä valheellista kuvaa. Meidän elämämme ei ole täydellistä eikä epätäydellistä, se on vain elämää. Tavallaan siis minäkin tunnen tietynlaista ”sympatiaa” Nimby-ajatteluun syyllistyviin. Mahtaa näet olla melko stressaavaa ja kuluttavaa elää jatkuvassa elämän pelossa ja ylläpitää illuusiota täydellisestä elämästä. Ojennan siis käden Nimbyilijöille ja toivotan heidät tervetulleeksi elämään kanssamme arvaamatonta elämää. Tervetuloa samaan paattiin meidän kanssamme. Tervetuloa risteilylle elämään.

 

Kaikessa arvaamattomuudessaankin tai ehkä juuri siksi...

Ennen oli kaikki paremmin…

Näin uudenvuoden kynnyksellä on hyvä kirjoittaa uudesta elämästä, tulevaisuudesta, lapsista. Kuka olikaan se fiksu ihminen, joka sanoi, että nykyvanhempaa monesti pelottaa lapsen ja nuoren normaalit rajojen rikkomisyritykset, jolloin niihin ei omatoimisesti osata puuttua. Monet vanhemmat eivät jostakin syystä jaksa enää kiistellä edes pienten lasten kanssa, vaan annetaan periksi. Syyt ovat varmasti perheestä riippuen moninaisia, mutta se että lapsi heittäytyy maahan parkumaan ja potkimaan, kun ei saa sitä lelua ei ole sama asia kuin käytösongelma. Usein tuntuu, että lasten ja nuorten kanssa elämisen oletetaan olevan helppoa ja täysin omalla painollaan sujuvaa. Ei se on helvetin vaikeaa, ja siksi minulla ei vielä olekaan niitä lapsia. Kuitenkin vaikka lapsi olisi käytösongelmainen se ei tarkoita, että jotakin on välttämättä mennyt pieleen. Erityislapsen saaminen voi olla hyvinkin kehittävää myös vanhemmalle, vaikka se voimia kysyykin.

Tämä avautuminen lähti siis liikkeelle Sari Kaasisen Etelä-Saimaassa olleesta kolumnista ”Elämä ei saa olla ”ihan sama”. Kaasinen kauhistelee totuttuun tapaan nykyajan lasten kasvatusta ja kuritonta meininkiä. Kolumnin alussa nyökyttelin, että jep onhan tässä hyvää asiaa. Luettuani kolumnin loppuun olin melkoisen hämmentynyt. Me ihmiset tuppaamme aina romantisoimaan mennyttä, ja monesti aivan turhaan.

”Mikä on mennyt pieleen, kun yhä useampi lapsi tarvitsee erityistukea jo ennen kouluikää?”

Ei mikään ole välttämättä mennyt pieleen. Nykyään vain ehkä ne erityistukea tarvitsevat lapset saavat helpommin sitä tarvitsemaansa tukea. Me kaikki olemme jollakin tavalla erityisiä. Moni meistä tarvitsee tukea jossakin asioissa. Silloin vanhaan hyvään aikaan oli yksi ihmisen muotti, johon oli sovittava. Ihmisen omalla ololla ja tuntemuksilla ei ollut merkitystä. Ei ole paha asia, että sitä ihmisten erilaisuutta opitaan tuntemaan ja ymmärtämään. Joskus näistä kirjoituksista tulee sellainen olo, että on jotenkin paha asia, että meillä on erityistukea tarvitsevia lapsia. On jotenkin paha asia, että näitä lapsia pyritään ymmärtämään, ja yhteiskunta yrittää auttaa heitä sen sijaan, että yrittäisi pakottaa heitä yhteen ”kunnollisen” ihmisen muottiin.

”Ei kannata ihmetellä, että monet, etenkin yläkoulun opettajat ovat todella loppuun palaneita työssänsä.”

Eikös tämä loppuunpalaminenkin ole vain nykyajan hömpötystä? Ennen ei uuvuttu vaan pärjättiin hamaan loppuun saakka vai miten se meni? En koskaan ole oppinut pitämään siitä, että asioista poimitaan vain ne omaa näkemystä tukevat asiat, ja muut unohdetaan. Tämä muistuttaa kovasti Päivi Räsäsen-logiikkaa.

”Ennen lapset opetettiin kunnioittamaan virkavaltaa, arvostamaan opettajia ja vanhempia ihmisiä.”

Josko yritettäisiin opettaa lapset kunnioittamaan ylipäänsä toisia ihmisiä. Itse olen aina inhonnut sitä, että kunnioitus riippuu iästä tai asemasta. Ei riipu, kaikkia ihmisiä tulee kunnioittaa oli sitten kyseessä se puiston spurgumies tai tohtorinainen. Kunnioittaminen ei tarkoita samaa kuin, että pitää sietää mitä vain. Vai haluaako joku tosissaan vielä opettaa lapselleen maailmankatsomusta, jossa sitä pappismiestä tulee kunnioittaa, vaikka hän raiskaisi sinut, koska kyseessä on aseman omaava vanhempi henkilö? Yhtä loogista olisi opettaa tytölle, että hän on huonompi kuin pojat. Lapsi ei ole pompotettava kumipallo, jota voi käskeä pelkällä siksi-verukkeella. En minäkään tottele siksi-veruketta, miksi lapsi tottelisi? Lapselle ei voi selittää liikaa miksi. Siksi-verukkeella ”opastaminen” ei kehitä lapsen omaa ajattelua.

”Opettajien tehtävähän olisi opettaa, eikä tunnista toiseen ojentaa, komentaa ja selittää, kuinka yhdessä toimitaan tai ettei kaveria saa tänäänkään kiusata tai lyödä.”

Se ensimmäiselle luokalla oleva Jesperi ei valitettavasti kokonaan vielä hallitse sosiaalisia käyttäytymissääntöjä. Koululle ei voi sysätä kasvatusvastuuta, mutta toki joskus opettajat joutuvat komentamaan pieniä oppilaita ja selittämään heille, miksi jotakin ei saa tehdä. Sellaista se oli silloinkin kun minä olin kakara. Tästä tulee myös vähän sellainen naiivi kuva, että koulukiusaaminenkin on vain jokin nykyajan ilmiö. Valitettavasti näin ei ole.

”Oli myös kunnia-asia pärjätä omillaan.”

Kauhea tunnustus, minä en pärjää omillani. Olen 27-vuotias enkä pärjää omillani. Onhan se monelle suomalaisellekin ollut niin kunnia-asia, että pärjää omillaan. Sitten kun ei enää pärjääkään, niin on lyöty kuula kalloon tai köysi kaulaan. Toivottavasti kukaan ei opeta lapsellensa mitään on kunnia asia pärjätä omillaan-paskaa. Apua saa ja pitää hakea, jos kokee sitä tarvitsevansa. Lapseen ei saa alkaa lyömään häpeä-leimaa. Lapsi ei ole heikko tai huono, jos ei hän aina pärjääkään omillaan. Lapsen eikä aina aikuisenkaan tarvitse pärjätä omillaan.

”Ei tarvitse kouluttautua, sillä kelasta ja sossusta saa kuitenkin rahaa joka kuukausi. Pääasia on, että minä itse saa kaiken.”

Kelasta ja sossustahan ne rahat saa tunnetusti tekemättä mitään. Kelan kanssa tappeleminen ei ainakaan ole mitään herkkua, eikä niillä Kelan rahoilla saada kaikkea mitä minä haluaisin. Kuinka paljon nämä tällaiset ihmiset oikein kuvittelevat sen Kelan tai sossun maksavan asiakkailleen? Tietävätkä nämä sossu- ja Kela-saarnaajat mitä eläminen nykyään maksaa? Välillä tuntuu siltä, että eivät tiedä. Kelan ja sossun tuilla ei juhlita. Niillä ei vietetä hienoa glamour-elämää. Niillä ei aina makseta edes laskuja. Itse en ainakaan mielelläni elä tuilla, ja ole riippuvainen niistä, mutta tällä hetkellä minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

”Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä ja opettaa kestämään niitä, totesi eräs arvostettu lastenkasvattaja. Ehkä meidän jokaisen kannattaisi aloittaa siitä. Ja syödä Sisuja päälle.”

Vanhemman tärkein tehtävä ei siis ole kasvattaa lapsesta itsenäisesti ajattelevaa yksilöä? Tärkeää ei ole opettaa lapselle käytöstapoja? Tärkeää ei ole opettaa tasa-arvon merkitystä, erilaisten ihmisten hyväksymistä ja sananvapauden vastuuta? Tärkeää ei siis ole opettaa lapselle peruskansalaistaitoja? Vaan tärkeää on tuottaa pettymyksiä. Pettymyksiä voi opetella kestämään ja käsittelemään myös ilman, että vanhempien täytyy niitä mitenkään erityisesti jatkuvalla syötöllä tuottaa. Kun lapselle opetellaan selittämään asiat, hän jossakin vaiheessa oppii luonnollisesti myös käsittelemään pettymyksiä järjen ja logiikan avulla.

Kolumnissa vastakkainasetellaan vanhanaikainen kasvatus ja vapaa kasvatus. Kultaista keskitietä ei tunnuta näkevän. Itse kannatan juurikin sitä kultaista keskitietä. Opastavaa, tukevaa ja selittävää. Ennenkuin joku ehtii ottamaan esille asian, että mitä se lapseton akka täällä lapsista ja niiden kasvattamisesta saarnaa, niin lainaan itseäni kirjoituksen alusta: ”Usein tuntuu, että lasten ja nuorten kanssa elämisen oletetaan olevan helppoa ja täysin omalla painollaan sujuvaa. Ei se on helvetin vaikeaa, ja siksi minulla ei vielä olekaan niitä lapsia.”  En koe, että olisin vielä kypsä äidiksi. Olen miettinyt asiaa paljon, ja jo terveydentilani on pakottanut minut miettimään sitä voinko koskaan harkitakaan perillisen yrittämistä. Toistaiseksi vastaus on ollut, että ainakaan vielä ei ole sen aika.

Ihmettelen myös minne hävisi suomalainen sisu? Milloin meistä tuli ”Ennen oli kaikki paremmin”-valittajia? Se, että joku on arvostettu lastenkasvattaja ei tarkoita, että hän on automaattisesti oikeassa. Millainen muuten on ”arvostettu lastenkasvattaja”? Sitä paitsi, syön mielummin Tervaleijonia kuin Sisuja. Ei elämä ei saa olla ihan sama. Elämä on henkisen kehityksen matka, ihmisenä kehittymisen matka. Elämässä kohdataan pettymyksiä, ja niitä opitaan käsittelemään, mutta elämä ei ole pelkkiä pettymyksiä. Yhteiskunta muuttuu, eikä aina huonoon suuntaan. Huolimatta nyky-yhteiskunnan ongelmista, elän mielummin nykyajassa kuin 60-luvun yhteiskunnassa. Arvostan vapaata ilmaisua ja erilaisuuden hyväksymistä. Tämä ei tarkoita samaa kuin, että ihmiset saisivat tehdä mitä vain. Vapaus tuo aina mukanaan myös vastuuta.

Täydellisiä ihmisiä ei ole, eikä vanhempien tarvitse yrittää sellaisia ollakaan. Jos kuitenkin taaperoikäiseltä on vaikea kieltää Colaa, koska se sitä haluaa niin kamalasti, niin ehkä vanhemmankin tulisi siinä vaiheessa hakea tukea kasvatukseen. Sitä saa ja pitää hakea. Vanhemmankaan ei tarvitse pärjätä aina yksin, usein myös ne lapset ”kasvattavat” meitä aikuisia.

Lähde: Etelä-Saimaa ”Elämä ei ole ”ihan sama”” http://www.esaimaa.fi/Mielipide—Kolumnit/2012/04/16/El%C3%A4m%C3%A4+ei+saa+olla++%E2%80%9Dihan+sama%E2%80%9D/2012113266741/67