Diagnoosin pelko – kun diagnoosista tuli kirosana

Viime aikoina mediassa on noussut koko ajan etenevässä määrin puheenaiheeksi ylidiagnosointi. Diagnosoidaanko ihmisiä liikaa? Lääkitäänkö ihmisiä liikaa? Hoidetaanko ihmisiä liikaa?

”Ylidiagnosointiin liittyy se, että yhä useampi tavallinen vaiva, kuten hiustenlähtö, ylivilkkaus tai vanhempien naisten virtsankarkailu määritellään hoitoa vaativaksi sairaudeksi.

Oma lukunsa ovat terveille ihmisille tehtävät seulonnat, joiden avulla pyritään löytämään vakavia sairauksia ajoissa. Pasternack ei ole vakuuttunut niiden eduista.”

Kyllä, varmasti joissakin tapauksissa tapahtuu ylilääkintää ja joissakin taas alilääkintää. On varmasti ylihoidettuja potilaita ja alihoidettuja potilaita. Vaikea kysymys onkin, missä suhteessa nämä asiat ovat ja miten asiaan voitaisiin saada parannusta käytännössä? Lääkäritkään kun eivät ole jumalia. Ylipäänsä mielestäni yksi hyvä kysymys on onko kukaan terve ja ideaali ihminen? Tarvitseeko ihmisen olla terveen kirjoissa? Kun ihminen saa diagnoosin, ei aina kamalinta ole se diagnoosi vaan se, miten ympäristö suhtautuu ja leimaa. Asetelman terve ja sairas = normaali ja epänormaali pitäisi murtua.

Yhteiskunnassamme ei katsota hyvällä erilaisuutta, joka syö esimerkiksi tehokkuutta. Ylipäänsä sairaudet ja erilaisuus kuitenkin kuuluvat elämään. Suurin osa sairastaa elämänsä aikana. Pitääkö ihmisen olla terve vai voiko sairaanakin elää ihan hyvää elämää? Jos myönnät olevasi sairaana sinut itsesi kanssa ja tyytyväinen, niin saat kummastelevia katseita. Diagnoosi voi olla sekä hyvä, että huono asia. Usein diagnoosi antaa sen nimen asialle, jolloin ihminen voi opetella ymmärtämään sekä tilannetta, että itseään paremmin. Ympäröivät asenteet voivat kuitenkin kääntää diagnoosin huonoksi asiaksi yllättävän helposti.

Jos se virtsankarkailu tai ylivilkkaus ei vaivaa ihmistä itseään, niin silloin sille ei tarvitse tehdä mitään. Toinen kysymys onkin sitten, miten sosiaalisesti suhtaudutaan virtsankarkailuun tai ylivilkkauteen?

Iris Pasternackin asenteesta olin vähän haistelevinani sitä Jani Kokki-asennetta – kun ei tutkita, eikä tiedetä niin kaikki on varmasti kunnossa. En näe säännöllisiä terveystarkastuksia tai seulontoja pahoina asioina, koska on myös salakavalia sairauksia ja vaikka eläisit kuinka terveellisesti voit sairastua. Ei se tarkoita, että ihmisiin pitäisi lietsoa jotakin hysteriaa. Terveydenhuolto on normaali osa elämää. En ole koskaan ollut panikoijatyyppiä terveyden suhteen, ja suosittelen panikoimisesta luopumista kaikille. Totta kai kävin silti lääkärissä, kun kainaloni oli pitkään kipuillut rinnan vierestä. Totta kai helpotuin kun sain tietää, että rinnassa ei ole mitään huolta herättävää. Jokainen on joskus huolestunut terveydestään, ja sekin on täysin normaalia.

Usein pienet kivut ja oireet ovat harmittomia, mutta varmuus harmittomuudesta pidempään jatkuneen oireen kohdalla antaa mielenrauhan. Jos sen sijaan taas on oikeasti syytä lähettää potilas tutkimuksiin, niin ei sitä toki voida jättää tekemättä siksi, että potilas ei huolestuisi asiasta. Diagnosoimatta jättäminen ei sekään ole ratkaisu asioihin. Jostakin syystä sanasta diagnoosi on tullut leimaava kirosana, vaikka jokainen meistä saa elämänsä aikana jos jonkinlaisia diagnooseja nimenomaan siksi, koska sairaudet ja erilaisuuskin kuuluvat elämään. Erilaisuus, koska jotkut asiat kulkevat diagnoosi sanan alla olematta sen kummemmin mitään kamalia ja hirveitä sairauksia. Diagnoosi sanaa on alettu jostakin syystä ihan turhaan pelätä. Eikä sen ”hirveän ja kamalan” sairaudenkaan tarvitse leimata ihmistä, jos me päätämme murtaa ne leimat.

Voidaanko ihmisen elinvuodelle sitten laskea hintaa on oikeastaan jo ihan oma kysymyksensä? Omasta mielestäni elämää ei ylipäänsä voi hinnoitella. Totta kai esimerkiksi hoidoissa pitää uskaltaa siirtyä myös uusille alueille, joskus esimerkiksi lääkkeiden suhteen tätä on tosin tunnuttu toteuttavan hieman liiankin tehokkaasti huomioimatta sitä, että vanhemmatkin valmisteet sopivat toisille potilaille uusia paremmin. Toki kuten jo mainitsinkin lääkärit eivät ole jumalia, eivätkä tietenkään voi ennakoida kaikkea.

Toinen asiaa sivuava kirjoitus oli Miika Pettersonin Onko ADHD uusi homo? Sinänsä kirjoituksessa oli hyvää pointtia, mutta jos nyt siirrytään kokonaan mielen puolelle, niin se ensimmäisen oppitunti asiansa tuntevan hyvän psykologin luona on nimenomaan se, että sinussa ei ole mitään vikaa. Ikävä kyllä huonojakin psykologeja ja myös psykiatreja mahtuu joukkoon, ja he alkavat myös nopeasti leimata koko ammattikuntaa. Diagnoosi, erilaisuus ja tunteet eivät tarkoita, että ihmisessä on mitään vikaa. Ei se, että asioista puhutaan niiden nimillä tarvitse olla leimaavaa. Se leimataanko ihmistä riippuu tosiaan aivan muista asioista kuin siitä, että asialle tulee nimi.

Ihan kuten se leimataanko homoseksuaalia ihmisenä riippuu ihan muista asioista kuin siitä, että ihminen sanoo ääneen olevansa homo. Ihminen on satoja muita asioita sen lisäksi, että hän on homo, ADHD, masentunut, ohitusleikattu tai syöpää sairastava. Diagnoosin tai minkään termin ei tarvitse tarkoittaa sitä, että viesti on ”Sinä olet huono ihminen, ja jos sinua ei voida ”korjata” olet täysin kelvoton”, eikä se psykologilla käyminen tarkoita sitä, että ihmisessä olisi jotakin korjattavaa.

Jos leimoista puhutaan, niin myöskään psykologilla tai psykiatrilla käymiseen ei pitäisi tosiaan lyödä sitä leimaa. Psykologilla voi myös käydä, vaikka ei olisi mitenkään sairas. Aina itse sanon, että jokaisen ihmisen olisi syytä käydä elämässään psykologilla, nimenomaan hyvällä sellaisella. Sanon myös aina, että kukaan ei ole terve ja ajattelen, että ”normaali ihminen” on helvetin rasittava myytti. Ei ihmisen pitäisi joutua kokemaan, että diagnoosi on merkki epänormaaliudesta.

Nämä ovat yhden, monta diagnoosia (jotka allekirjoitan myös itse) saaneen, psykologilla säännöllisesti käyvän ihmisen ajatuksia. Eivät lääkäreiden, lääketehtaiden edustajien tai ”tehokkuusmaniasta” kärsivien poliitikkojen ajatuksia. Minä syön mielialalääkkeitä, enkä tällä hetkellä pärjäisi ilman niitä. Siitä huolimatta olen mielestäni ihan loistava ihminen juuri omana itsenäni. Minä olen minä, eivätkä diagnoosit ole koko minuuteni. Ne ovat osa minua ihan siinä, missä vaikka sekin, että tykkään tatuoinneista tai eläimistä ja luonnosta. Ihmisyys on aina moniulotteinen. Mielenterveyden hoidon ja itsetuntemuksen kehittämisen tulisi olla osa jokaisen ihmisen arkea sen sijaan, että se löisi ihmiseen huonouden leimaa.

”Vaahteramäen Eemeli” on kyllä kieltämättä jokseenkin romanttinen ja kiva ajatus, mutta oliko se vanha kunnon entisaika nyt ihan oikeasti sellaista jos tarkemmin mietitään?

Viha ei synny tyhjästä

Maanantaina 26.5.2014 alkoi suhteellisen poikkeuksellinen oikeudenkäynti. Naista ja miestä syytetään joukkosurman suunnittelusta. Suunnitelmat olivat edenneet sen verran pitkälle, että kaksikko oli alkanut kerätä asevarastoa iskun toteuttamista varten. Huomiota herätti kovasti naisen oikeudenkäynnissä tekemä ele, jonka moni tulkitsi natsitervehdykseksi. Lainaan tässä Paljastettu3-sivun statusta Facebookista:

”Poliisi oli tutkinut koneen, sähköpostiviestit ja saanut selville että nainen käytti nimimerkkiä nbk2012, käynyt yliopiston sivuilla, lukenut Finlexistä rikosnimikkeitä yms. Syytetty nainen yliopistoiskussa oli vielä kiinniottopäivänään kirjoitellut Suomi24-foorumille nimimerkillä AlienIndie. Tätä ei sitten saatu muka selville? Suomi24-foorumilla nikille AlienIndie löytyy 4558 osumaa joissa nainen kertoilee natsisympatioistaan ja koulusurmafantasioistaan. Näistä oli aiemmin vinkattu poliisille. Kiinniottipäivänä AlienIndien kirjoittelu loppui. 

Ja näin kertoo meille Ilta-Sanomat 27.5.2014: ”Esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ole tullut esiin viitteitä Helsingin yliopistoiskun suunnittelusta syytettyjen mahdollisista natsikytkennöistä tai –sympatioista. 

Myös 24-vuotiaan naisen oikeusavustaja Oona-Karita Vainio kertoo, ettei ole toimeksiannon aikana kohdannut mitään viitteitä natsityyppisistä ajatuksista.”

Notta pistää miettimään.

Tässä lisää aiheesta https://www.facebook.com/photo.php?fbid=717684094939804&set=a.609119982462883.1073741828.609115989129949&type=1

Uskon kyllä, että tekijät ovat olleet vakavasti masentuneita ja omalla tavallaan syrjäytyneitä. Tämä ei silti sulje mitenkään pois sitä, etteikö kaksikolla voisi olla äärioikeistokytköksiä. Jos kytkös on totta, ja henkilö on sama, on erikoista, että poliisi ei ole tätä yhteyttä löytänyt… Jätän nyt kuitenkin tästä kirjoittamisen muille. Yritän nyt tarjota näkökulman siihen, miksi tällaisten tekojen ja suunnitelmien syitä on tärkeää miettiä.

Masentuneilla, syrjäytyneillä ja kiusatuilla on valitettavasti suurempi alttius on joutua ääriliikkeiden ja jopa väkivallan pariin. Ikävä sanoa, mutta kokemukset siitä, miten kukaan ei voi auttaa, kukaan ei ymmärrä, eikä elämä tästä parane kuulostavat hyvin tyypillisiltä esimerkiksi itselleni. Huonojen kokemusten myötä myös tietynlaiset ihmisviha-ajatukset usein syntyvät. Tämä ei toki oikeuta niitä mitenkään.

Netissä on näkynyt paljon myös niitä näkemyksiä, joiden mukaan on turha miettiä, miksi he ovat alkaneet tällaista suunnitella? On kuulemma turha selittää teon suunnitelua? Itse ole tästä täysin eri mieltä. Miksi sitten näen tärkeäksi miettiä sitä, mikä henkilöt olisi mahdollisesti saanut tällaisen liikkeen pariin ja väkivaltaiseen ajatusmaailmaan? Yksi sana: ennaltaehkäisy. Mikäli emme tiedä, emmekä ole kiinnostuneita siitä, miksi ihmiset toimivat miten he toimivat meidän on todella vaikea ennaltaehkäistä väkivallan tekoja. En koe minkään sortin sympatioita syytettyjä kohtaan. Heidän suunnitelmansa on yksinkertaisesti helvetin karmiva ja väärin kaikella tapaa. Silti on tärkeää tunnustaa se tosiasia, että viha ei synny tyhjästä. Meillä on tuolla mittava joukko mielenterveysongelmaisia ja syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa olevia. Itsekin tähän ryhmään kuuluvana sanon, että nyt olisi korkea aika miettiä, mitä tehdä asialle muutenkin kuin paperilla ja hienoilla sanoilla. Olen itsekin ajoittain kokenut, että minut yritetään jopa hoitotiimini taholta ajaa itsemurhaan. Olen kokenut, että minulle ei anneta mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämääni ja valintoihini. Koen osittain olevani juuri tällainen ”syrjäytetty”.

Kun ihminen on esimerkiksi ollut vuosia yksinäinen ja viettänyt aikaansa pääasiassa kotona, ihmiselle tulee kasvava tarve kuulua johonkin. Vaikka sen yhteenkuuluvuuden tunteen tarjoaisi taho, joka on ihmiselle vahingollinen siihen saatetaan tarttua, koska ihminen on epätoivoinen. Hyväksytyksi tulemisen tarve on niin kova, että mennään jopa mukaan liikkeisiin, jotka eivät tosiasiassa ehkä hyväksykään ihmistä muuta kuin ”työkaluksi”. Ihminen janoaa kuitenkin tässä vaiheessa niin voimakkaasti hetkellistä hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, että hän on sokea. Tällaisista ihmisistä esimerkiksi ääriliikkeiden ja uskonlahkojen johtajat osaavat kyllä ottaa ”ilon irti”. Heidät saatetaan houkutella tekemään niin sanottuja likaisia töitä. Ihminen luulee toimivansa omien etujensa mukaan, vaikka hän tosiasiassa toimiikin niitä vastaan.

Lähestymistapaani toki vaikuttaa myös se, että haaveilin joskus kriminaalipsykologin ammatista, olen kiinnostunut kriminaalipolitiikasta ja olen lukenut paljon aiheesta. Ei siksi, että hyysäisin rikollisia tai hyväksyisin rikosten tekemisen. Vaan nimenomaan siksi, että näen ihmismielen toiminnan selvittämisen avaimena siihen, miten tekoja vähennetään ja miten rikollisia kuntoutetaan. Toki tähän vaikuttaa myös tämä, että olen itse monesti käynyt siellä ”mielen pimeällä puolella”. Tietyissä olosuhteissa minäkin olisin voinut olla ääriliikkeisiin päätyvä rikollinen. Luojan kiitos näin ei ole käynyt.

Itseäni kiinnosti myös se aspekti, että miksi esimerkiksi kiusattu ihminen ei tapakaan kiusaajiaan vaan sattumanvaraisia ihmisiä? Sitten tajusin, että ajatuksena saattaa hyvinkin olla se, että kiusaajat jäävät syyllistämään itseään teosta. Tärkeimpänä ei enää olekaan se, että viattomia ihmisiä kuolee vaan se, että kiusaajat kärsivät. Virheellisten tulkintojen vähentämiseksi selvennän tässä yhteydessä, että minusta myöskään kiusaajien tappaminen ei tietenkään ole oikeutettua. Tarkoituksena on nimenomaan havainnollistaa tekijän mahdollista ajatuskulkua tilanteessa. Myöskin se kansankielellä sanottuna sekaisin oleva ihminen yleensä oikeuttaa ne tekonsa päässään jotenkin. Niin karua ja hirvää kuin se onkin perhesurmaaja saattaa omassa päässään ajatella tekevänsä perheelleen palveluksen. Järjissään olevien ihmisten mielissä hirmutekona nähtävä teko saattaakin ihmisen itsensä mielestä olla ”rakkauden teko”. Ihmisen on oikeutettava toimintansa voidakseen toteuttaa sen. Terveen ihmisen mielessä tällaiset ajatukset ovat sananmukaisesti sairaita, mutta näille tekijöille ne saattavat valitettavasti olla täysin valideja ajatuksia.

Ihminen ei kuitenkaan yleensä huvikseen päätä käyttää elämäänsä tappamisen suunnitteluun ja mahdollisesti tappamiseen. Kuten vankilapsykiatri lehdessä jo totesi kostofantasiat esimerkiksi kiusatuille ovat suhteellisen normaaleja. Toinen asia on lähteä toteuttamaan niitä. Ihan yhtälailla masentunut tai syrjäytynyt ei tuosta vain lähde lahtaamaan porukkaa, eikä suurin osa itsemurhaa suunnittelevista toteuta tekoaan. Riski kuitenkin kasvaa, ja sen vuoksi olisi tärkeää puuttua ongelmiin ajoissa, eikä antaa niiden kasvaa ja kehittyä. Yksi ongelma on toki se, että jos ihminen ei osaa/jaksa/ymmärrä hakea apua. Itse kuitenkin näkisin, että ongelmana on myös juurikin se, että jopa siellä hoidon piirissä olevat menettävät uskon avun saamiseen koska kokevat, että heitä ei yksinkertaisesti kuunnella. Hoito on kaavamaista ja byrokraattista. Meistä jokainen voi kansan kielellä sanottuna kilahtaa, eikä kaikkea voi tietenkään ennakoida. Pitäydyn myös väitteessäni, että tietyissä olosuhteissa ja tilanteissa jokainen ihminen kykenee tappamaan. Tämä ei tarkoita, että olisimme pahoja tai, että tappaminen olisi jotenkin luonnollinen tai hyväksyttävä asia.

Keskustelussa on otettu esille myös Breivik, ja se miten Breivik todettiin täysin järjissään olevaksi. Ikävä sanoa, mutta itse pitkän linjan mielenterveyspotilaana en usko luotettaviin mielentilatutkimuksiin. Esimerkiksi psykopaatti tai sosiopaatti voi mennen tullen huijata näissä tutkimuksissa. Breivik sai sen mitä hän halusikin. Hän pääsee vapaaksi aikanaan, ja häntä ei pidetäkään vain ”kilahtaneena”. Omasta mielestäni myös ajatus, että mieleltään vakavastikin sairas ei voi kyetäkään suunnitelmalliseen toimintaan tai jopa esittämään tietyissä tilanteissa järjissään olevaa on outo. Jokaisen yksilön tila on kuitenkin erilainen. Mielestäni kukaan ihminen, joka lähtee lahtaamaan toisia ei ole psyykeltään ”normaali”. Niin vastenmielinen kuin esimerkiksi äärioikeisto-ideologia minusta onkin on kuitenkin tärkeää tunnustaa asioiden syitä. Voimme laittaa joukkomurhan suunnittelijoita ja tappajia vankilaan (itse tosin laittaisin kaikki tällaiset hoitoon), mutta tärkeää olisi myös ennaltaehkäistä sitä, että ihminen ei päädy näin toivottomaan ja vihan sokaisemaan tilaan.

Jos seuraa noiden ääriliikkeissä mukana olevien ihmisten kirjoituksia voi helposti nähdä, ettei heillä ole kaikki päässä kunnossa. Mielestäni esimerkiksi nämä yliopistoiskun suunnittelijat kuuluvat todellakin hoitoon sekä itsensä, että yhteiskunnan takia. Näistä ihmisistä on myös mahdollisuus oppia asioita. Luojan kiitos he eivät ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa. Keskustelussa tärkeää olisi muistaa, että ihmisen sairaustila tai järkkynyt mieli ei tee hänen teostaan tai suunnitelmastaan mitenkään hyväksyttävää tai oikeutettua, eikä se ole lieventävä asianhaara. Tämä ei myöskään tarkoita, että teolla ei olisi seurauksia. Se vaikuttaa vain siihen pistetäänkö vankilaan vai hoitoon.

Joku saattaisi kysyä, että miltä se sitten tuntuu kun näkee osan itsestään sellaisen ihmisen kirjoituksissa, joka on suunnitellut tappavansa 50 ihmistä? Näen tämän tabun murtamisen paikkana. Rohkaisuna siihen, että puhuisimme tunteistamme ja kuuntelisimme toistemme tunteita ennen kuin ne kehittyvät tällaisiksi suunnitelmiksi tai teoiksi. Itse koen kahlanneeni sen verran, että omat kellukkeeni ovat aika vahvat. En voi kuitenkaan olla miettimättä niitä, joilla näitä kellukkeita ei ole. En ole koskaan miettinyt toisen ihmisen vahingoittamista tosissani. Arvostan ihmishengen niin korkealle, että omat kostafantasiani ovat liittyneet lähinnä ilkivaltaan, ja näitäkään en ole koskaan vienyt ajastustasoa pidemmälle, enkä tällaista hyväksy missään määrin. Ajatustasolta on vielä pitkä matka itse tekoon, mutta pienestä pallosta kasvaa iso ajan kanssa, jos sen annetaan vieriä.

Haluan murtaa sen tabun, että ajoittaiset rankatkaan ajatukset eivät ole esimerkiksi syy viedä ihmistä pakkohoitoon. Haluan murtaa sen tabun, etteikö järkevä ja looginen ihminenkin voisi ajatella ”typeriäkin” ajatuksia masennustilassaan. Nämä ajatukset eivät ole syy tuomita, eikä niiden ilmaisemista tulisi pelätä. Näiden ajatusten tulisi kuitenkin herättää siihen mitä tehdä, että pallo ei jatka kasvamistaan. Mitä voisimme tehdä, jotta nämä ajatukset eivät muutu teoiksi? Yhteiskunnan apuverkko ei ole niin vahva kuin moni ehkä kuvittelee sen olevan. Mietimällä ääriliikkeiden ja väkivallantekojen syntymekanismia, voimme ehkäistä niiden syntymistä, leviämistä ja toteutumista. Mielestäni tämä on sekä yksilöiden, että yhteiskunnan kannalta tehokkaampi tapa lähestyä asiaa, vaikka se monia varmasti ahdistaakin. Vielä kerran muistutan siitä hyväksymisen ja ymmärtämisen erosta. Minua ei saa hyväksymään eikä oikeuttamaan minkään sortin väkivaltaa. Minusta väkivalta on aina vastenmielistä ja tuomittavaa. Tämä ei tarkoita sitä, etten voisi pohtia asioiden syitä. En missään määrin myöskään hyväksy tai sympatiseeraa mitään ääriliikkeitä.

Sirkushuveja hinnalla millä hyvänsä

”Olet muka niin masentunut että ystäväsi joutuu ulkoiluttaa koirasi, pestä pyykkisi ja kyyditä sua. Et muka pääse sängystä ylös. Mutta kyllä solariumiin ja baareihin jaksat lyllertää! Olet kuvottava hyväksikäyttäjä!!!!!”

Masennuksella tuntuu yleisen käsityksen mukaan olevan jokin tietty kaava. Ne ihmiset, jotka eivät ole kohdanneet masennusta itse tai läheisillään, muodostavat ahkerasti käsityksiä siitä miten masennus näkyy ihmisessä, ja millasen kaavan mukaan masentuneen arki etenee. Masentunut ei hymyile tai laittaudu. Masentunut ei lähde ovesta ulos. Masentunut ei myöskään saisi hetkellisesti piristyä kauheista kaupallisista asioista kuten vaikkapa uudesta veskasta. Tämähän on moraalitonta. Masentuneen suorastaan kuuluu näyttää kurjalta ja surkealta aamusta iltaan. Jos erehdyt hymyilemään, niin kyllä joku heristää sormea, että ei näin sovi tehdä tai sitten olet maagisesti parantunut. Ihmiset, jotka eivät tiedä asiasta mitään esittävät mielellään asiantuntijaa.

”Kai ne ny ihmettelee kun olet tollainen koko kansan klovni, oikein synonyymi sanoille friikki tai tyhmä.”

Tosiasiassa jokaisen masennus- ja mielenterveystie on uniikki. Mitään yhtä ”oikeaa” kaavaa masennuksen ilmenemiseen tai sairastamiseen ei ole. Minä olen itse sairastanut vakavaa masennusta noin 7 vuotta, ja osan tästä ajasta olen käynyt aivan ”normaalisti” töissä. Kun astun ulos asunnostani olen laittauttunut ja siisti. Kukaan ulkopuolinen ei osaisi sanoa, että olen pitkän tien mielenterveyspotilas. Tämä ei kuitenkaan pyyhi totuutta pois. Nykyään olen kuitenkin avoimesti erilainen. Olen ”friikki”, ja olen ylpeä siitä.

Minä piristyn siitä, että pääsen vaikkapa pienelle matkalle tai saan uusia meikkejä. Tämä ei tarkoita, että masennukseni paranisi meikeillä tai matkoilla. Kuten ihan ”tavallinen” ihminenkin, moni masentunutkin tykkää joskus käydä vaikka ostoksilla, ja saattaa pitää siitä. Tässä ei ole mitään moraalitonta, eikä tämäkään pyyhi sairautta pois. Mielenterveysongelmainenkin saa elää, ja nauttiakin joskus elämästään. Se ei ole moraalitonta. Joskus sitä kysyy itseltään, että onko niillä tervettä esittävillä niin paha olla, että he kokevat pahana sen, että masentunut tai mielenterveysongelmainen iloitsee jostakin?

”Kun ystävä oli kusettanut rakit, pessyt pyykit ja syöttänyt sut, niin jaksoit ängetä sängystä ylös ja lyllertää solariumiin? Eikä masentanut enää ollenkaan? Olet hyväntahtoisten ihmisten hyväksikäyttäjä!”

Mielenterveyden ongelmista tai alkoholismista kärsivien pilkkaaminen tuntuu olevan tällä hetkellä vähän pop-juttu. Mielenterveysongelmaiselle tai alkoholistille nauraminen on hienoa, ja kaikki muutkin tekevät sitä, joten tämähän on sosiaalisesti hyväksyttyä. Omat tekemiset mitoitetaan siis toisten tekemisten kautta. Eikä niillä hulluilla ja spurguilla sitä paitsi mitään todellisia ongelmia ole, kunhan teeskentelevät ja pummivat kaikkea… Saavathan autolta kauppaan kävelevät invaliditeetin omaavatkin kuraa niskaansa, koska he näyttävät ihmisten mielestä ”ihan normaaleilta”. Heidän inva-parkkilupansa on siis pakko-olla väärennetty. Jotkut sairaudet eivät välillä näy ulospäin. Tämä ei ole sen ihmisen vika, joka on sairauteen sairastunut.

”Jos me ollaan koulukiusaajia niin mikä sä olet?”

Ihmiset tuntevat kai jotenkin itsensä paremmaksi, kun he seuraavat esimerkiksi mielenterveysongelmaisen vaikeaa elämää. He tuntevat itsensä hyviksi, koska heillä on työ, lapsia, auto, kesämökki ja koira, eivätkä he ryyppää kuin ainoastaan kerran viikossa. He pesevät pyykkinsä ja tiskaavat tiskinsä aina ajallaan. Heistä on hauskaa, kun toinen kokee vastoinkäymisiä. He tuntevat onnistuneensa omassa elämässään, kun toinen ei onnistukaan kaikessa, ja perusasiatkin saattavat olla hänelle vaikeita. Mielenterveysongelmaisella tai alkoholistilla ei ole ihmisarvoa, heille saa nauraa. Se totuus, että kukaan meistä ei tiedä kuka meistä on tulevaisuudessa alkoholisti, mielenterveyspotilas tai rikollinen, unohtuu täysin.

”Ruoka on ruokaa, ja jokainen syö päivittäin. On taas postauksen aihe!!! Muutenkin nämä sun kuvat ovat surkeita. Et osaa edes siis kuvata, plösäri!”

Moni mielenterveysongelmainen tai alkoholisti on vuosia teeskennellyt ”normaalia” elämää ja yrittänyt kätkeä sairautensa. Mielenterveysongelmaiset ja alkoholistit ovat tässä varsinaisia mestareita. Kätkeminen ei kuitenkaan poista ongelmaa. Toisaalta onko se ihme, että ihmiset eivät uskalla kertoa ongelmistaan, koska ilmapiiri on edelleen melko tuomitseva ja pilkkaava. Työpaikalla avoimuudesta saa todennäköisesti ongelmia niskaansa. Ensin tulevat ”Ei olisi ikinä uskonut”-kommentit, ja sitten ne vaihtuvat lopulta ”Jotakin outoahan siinä kaverissa aina oli”-kommentteihin. Ihmisiä jotenkin ahdistaa ja pelottaa se, että mielenterveys- tai alkoholiongelma ei olekaan heti tunnistettavissa ihmisestä, joten he alkavat uskotella itselleen, että ainahan se oli oikeastaan aika pirun omituinen kaiffari.

”Ihosi on kuin rupikonnalla ja yhä pahenee. ”Söpöt pisamat” ovat kamalia maksaläikkiä, sellaisia on vanhoilla ihmisillä. Tyhmän tyhjänpäiväistä elämää, arvotonta.”

Kenenkään elämä ei myöskään ole arvotonta. Tarvitaanko tämän tajuamiseen todellakin vuosien mielenterveysongelma-tausta, koska suurin osa ihmisistä ei näytä arvostavan elämää pätkääkään. Elämän arvo ei riipu ihmisen sosiaalisesta asemasta tai ihon kunnosta pätkääkään, vaan kaikilla meillä on sama ihmisarvo. Minä sairastin aikanani kaksi kertaa aknen, enkä voinut sairauden iskemistä ihonhoidolla estää. Elämän kunnioittamiseen ei sisälly vain oman elämän kunnioittaminen, vaan myös toisten elämän kunnioittaminen. Vaan ihmisten on saatava sirkushuvinsa, ja sirkuksen ”karvaiselle naiselle”, omituiselle friikille, epänormaalille on helppo nauraa. Hyvät käytöstavat ja asiallinen tapa antaa kritiikkiä ja keskustella tuntuvat tosin nykyään olevan epämuodikasta asiassa kuin asiassa. Ei ole mediaseksikästä olla hyväkäytöksinen, vaan on mediaseksikästä olla ”suora ja rehellinen” eli suomeksi juuri minun tarvitse miettiä miten minä asiani ilmaisen. Toinen osapuolihan vain väärinkäsittää suoruuteni, jos hän kummastelee asiatonta käytöstäni! Mitä enemmän ihmisten touhuja seuraan sitä varmempi olen, että Juokse tai kuole-ohjelmaformaatti saisi suuren suosion. Päivän viihdekiintiö on näet saatava täyteen hinnalla millä hyvänsä.

”Ei se onnistuisi, olisi aina väärä kuvakulma ja pitäisi photoshopata kolmoisleuat, allit ja makkarat pois”

Tässä oikeastaan pätkä, joka kertoo aika paljon tästä ajan hengestä ja ihmisten mentaliteetista:

”Jaa-a, kuule. Sylkykuppi tarjottu, niin eiköhän sitä käytetä, ei ole mitään syytä olla käyttämättä 🙂 Eihän siihen traumoja tarvita :D” 

Eli jos joku laittaa päälle ”rumat vaatteet”, niin hänhän suorastaan tarjoaa itsensä kiusattavaksi. ”Älä nyt väärinkäsitä minun suoria kommenttejani!” Haukuttavan syyhän se toki on, että häntä täytyy haukkua, jopa radiossa kuulemma sanottiin näin, joten tämähän vapauttaakin minut ihanasti kaikesta vastuusta tai sitten ei.

”Tänään tuli radiosta ohjelma, jossa mainittiin että tällä hetkellä on oikein muotia aikuisten käyttää tuota koulukiusaamissanaa, jos jonkun sanominen ei miellytä.”

Edit: Toki unohdin mainita sen itsestäänselvyyden eli tämän klassisen ”Ota nyt vain itseäsi niskasta kiinni senkin laiska luuseri!”-kommenoinnin.

 

 

 

”Luulotautisten” otusten kerho

Ensimmäisen kerran elämässäni  törmäsin tilanteeseen, jossa uniongelmani ja unettomuuteen liittyvät vakavat fyysiset oireet otettiin oikeasti vakavissaan. Tästä kunnia kuuluu TAYS:in neuro-psykiatriselle poliklinikalle. Tapaamani sosiaalityöntekijä jopa ehdotti itse, että pitäisikö nuo muut varatut aamuajat siirtää myöhemmäksi. Ilmeisesti näyttävä sisääntuloni, jossa ryntäsin aulan lattialle Totoro-tyynyni päälle makaamaan järkyttävän oloni vuoksi, teki ”vaikutuksen”. Minulle tarjottiin jääpussia, jonka otin vastaan erittäin kiitollisena, ja sosiaalityöntekijä jopa sammutti aulan valot, jotta minä saisin hetken levättyä.

Sosiaalityöntekijä oli kovin ihmeissään, kun kovasti kiittelin loistavasta palveluasenteesta. Hänestä hän ei tehnyt mitään erikoista. Pelkäsin kovasti etukäteen polille menoa, koska olen tottunut siihen, että masennuspotilaan kohdalla on helppo laittaa kaikki masennuksen piikkiin tutkimatta lainkaan. Nyt heräsi kuitenkin pieni toivon kipinä siitä, että asiat ehkä saattavat joskus edetäkin. Kun joudun menemään aikaisin aamulla johonkin, niin en siis pysty nukkumaan, ja saan aamuyöstä yleensä aina paniikkikohtauksen. Muutoinkin nukkumattomuus aiheuttaa päänsärkyjä, pahoinvointia ja sykkeen ja ruumiinlämmön heittelyä, puhumattakaan sitten päälle tulevasta paniikkireaktiosta. Sen verran kipua tämä tila aiheuttaa, että kyyneleet alkavat valua silmistä esimerkiksi auton kyydissä väistämättä. Kyse ei ole siis todellakaan mistään leikinlaskusta tai siitä, että en viitsisi hoitaa asioita aamulla. Liioittelematta välillä tässä tilassa sitä luulee kuolevansa ja ajattelee, että sekin olisi parempi kunhan kipu vain loppuisi.

Terveydenhuollon henkilökunta voi kuitenkin vaikuttaa potilaan kokemukseen todella pienillä asioilla. Pienet huomaavaiset teot ja potilaan kuunteleminen ovat avainasemassa. Aina ei voi muuttaa potilaan koko elämää tai ratkaista jokaista ongelmaa. Yksittäiset terveydenhuollon ammattilaisetkin voivat kuitenkin teoillaan välittää potilaille viestiä, että heidän luokseen uskaltaa tulla puhumaan avoimesti ja rehellisesti pelkäämättä ”luulotautisen” leiman saamista otsaansa.

Melko iso osa minussa on edelleen skeptinen sen suhteen, että kaikki voisi oikeasti mennä putkeen, eikä minun tarvitsisi ryhtyä puolustuskannalle. Huonot kokemukset muistuvat vain aina ensimmäisinä mieleen, ja niitä mieli alkaa pelottavissakin tilanteissa ensimmäisenä kelata laidasta toiseen. Potilasta ei koskaan tulisi nimitellä luulotautiseksi tai vihjailla täysin perusteetta siitä, että potilas käyttää väärin hänelle määrättyjä lääkkeitä. Tällaisen kommentit tuhoavat hoitosuhteen luottamuksen tehokkaasti, ja potilaalle on vaikea saada asianmukaista hoitoa, koska hän ei kerro rehellisesti tuntemuksistaan. On tärkeää muistaa, että potilas ei oikeasti ole mikään ylimääräinen häiriötekijä terveydenhuollon ammattilaisten työssä.

Kaikki ei aina onnistu ja aina ei ole hyviä uutisia kerrottavana. Tämä menee perille paljon tehokkaammin, kun potilasta ei kohdella tylysti ja asiattomasti. Me vaikeasti diagnosoitavat potilaat voimme vaikuttaa äkkiseltään varsinaiselta kirjavalta omituisten otusten kerholta, mutta me olemme olemassa ja potilaina olemme aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin.