Taloudellisesta taantumasta henkiseen taantumaan

Usein kun mielenterveysongelmista tai alkoholismista kärsinyt ihminen kuolee alkaa saman tien nettikommentointi tyylillä ”Hyvä kun kuoli pois yhteiskunnan varoja syömästä, ei tuollaisilla saatanan loisilla mitään tee”. Luottotietoihinsa merkinnän saanut on ”vitun luuseri, jota ei kiinnosta maksaa laskujaan”. Työpaikkansa menettänyt on ”työhaluton, joka pitäisi vähän pistää orjatyöhön, jotta oppii olemaan”.

Mielenterveysongelmista, riippuvuuksista, talousvaikeuksista ja oikeastaan ihan mistä tahansa elämän vastoinkäymisistä kärsivät joutavat kuolla. Me olemme vain rasitteita. Uudeksi ja hienoksi termiksi on lanseerattu nettoveronmaksaja. Me kaikki, jotka emme ole nettoveronmaksajia olemme ylimääräistä kuonaa. Loisia, jotka pitäisi suorastaan hävittää. Universalistisen hyvinvointivaltion ajatus rappeutuu askel askeleelta. Ajatus myös heikkoja tukevasta ja auttavasta yhteiskunnasta herättää paljon jopa suoranaista vihaa.

Internet on koko olemassaolonsa ajan ollut mainio väline vihakommentointiin. Silti sanoisin, että pitkittyneen taantuman myötä myös empatiavaje on kasvanut tai ainakin nykyään naputellaan helpommin julki ajatuksia, jotka aikaisemmin jupistiin kotona kahvikupposen äärellä.

Itse mietin usein, että miksi minä olen toisten mielestä kuonaa siksi, että olen sattunut sairastumaan? Fibromyalgia, epävakaa persoonallisuushäiriö, masennus ja epäilys uupumusoireyhtymästä. Nekö tekevät minusta ihmisen, joka ei ansaitse elää? Sekö, että jatkoin opiskelujani vaikeista unihäiriöistä huolimatta aiheuttaen todennäköisesti tällä itselleni fibromyalgian aktiivisen vaiheen, tekee minusta huonon ihmisen? Oikeuttaako taloudellinen taantuma siihen, että me ”heikommat ja sortuneet” emme enää ole ihmisiä lainkaan? Sairaat, mamut, homot, alkoholistit, työttömät. Viharetoriikka toistuu kaikkien ryhmien kohdalla. Onko sellainen yhteiskunta tai ihminen vahva, joka kohtelee heikompia tai erilaisia ihmisiä kaltoin?

Nyt on taas se aika vuodesta kun puidaan ihmisten verotietoja. Samalla myös hyvintoimeentulevat päästetään ääneen kertomaan siitä, miten kurjaa on maksaa veroja. Miksi heidän tulisi kustantaa köyhien, sairaiden ja työttömien luusereiden elämää? Onhan se nyt varsin hirveää jos yli 900 000 eurosta jää käteen vain yli 615 000 euroa. Yksinkertaistetulla matematiikalla 615 000 eurosta tulisi käteen 51 250 euroa kuussa. Miten tällaisella summalla oikein mahtaakaan kukaan pärjätä… Pitäisiköhän laittaa jokin hyväntekeväisyyskampanja pystyyn reppanoiden tukemiseksi? Terveisiä vain Purson hallituksen puheenjohtaja Jari Ollilalle allekirjoittaneelta. Olisipa minullakin yhtä paljon pokkaa kuin sinulla.

”Nyyhkytarinoillaan” nämä suurituloiset tulevat joko tietoisesti tai tietämättään lietsoneeksi vihaa meitä huono-osaisempia kohtaan. Yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön nousemme jälleen me ”loiset” ja se, että me olemme ongelma. Syrjäytyminen, työttömyys, masennus ja alkoholismi ovat ongelmia, joita pitää mahdollisuuksien mukaan hoitaa. Asiat eivät muutu tai parane ihmisarvon riistävällä kohtelulla tai viharetoriikalla. Usein ennaltaehkäisy on kaikista tehokkainta, mutta sehän on nyt on turhaa ”hyysäreiden löpinää”. Surkeinta on seurata tätä ilmiötä, jossa itsekin huonossa asemassa olevat käyvät toisia huono-osasia vastaan.

Sivistyneessä yhteiskunnassa huolehditaan myös niistä, joiden elämä ei ole mennytkään putkeen. Taantuma tuo ihmisten raadolliset puolet hyvin esiin, ja paljastaa sen, että monen kohdalla sivistys on pelkkää pintaa. Kukaan ihminen ei jouda kuolla. Meillä on kaikilla ainutkertainen elämä. Jos sinulla on käsittelemättömiä vihantunteita, kehottaisin menemään psykologille sen sijaan, että oksennat niitä nettiin. Masentuneilla, päihdeongelmaisilla ja syrjäytyneilläkin on omaisia. He ehkä harvemmin ajattelevat, että heidän omaisensa sai kuolla, koska hänen elämänsä ei mennyt kuten oppikirjassa. Taantumassa meidän tulisi tukea toisiamme ja vetää yhtä köyttä pitäen huolta heikoista sen sijaan, että lietsomme vihaa eri ryhmien välille tai syyllistämme heikompia taantumasta. Henkinen taantuminen ei edistä talouskasvua, eikä sivistyneen yhteiskunnan kehittymistä.

Saako antipsykoottien haitoista puhua?

Ensimmäiseksi huomautan, että en suosittele ketään esimerkiksi lopettamaan lääkityksiään ilman lääkärin suostumusta. He ovat asiantuntijoita, minä en. Omat kokemukseni ovat omia kokemuksiani. Voisin nyt lainata Jussi Halla-ahoa ja sanoa, että tämä ei ole mikään taivaallinen totuus. Voin puhua vain omien ja ystäviltäni kuulemieni kokemusten pohjalta. Jokainen tapaus on uniikki. Jos sinulla antipsykootit toimivat, älä palauta purkkia apteekkiin minun kokemusteni takia. Jos ne sinulla toimivat niin loistava juttu. Käytä järkeä.

Sitten itse Lokakuun liikkeen sivuilla julkaistuun artikkeliin ja niihin omiin kokemuksiin: Olen samaa mieltä siitä, että antipsykootteja tungetaan jokaiseen psyyken vaivaan aina unettomuudesta ahdistuneisuuteen. Muiden ryhmien lääkkeitä saattaa olla jopa vaikea saada, vaikka ne osalla potilaista saattavat toimia paremmin ja vähemmillä sivuvaikutuksilla (esimerkiksi minulla).

Nämä ovat aina yksilöllisiä asioita, mutta liian moni tarina omani mukaan lukien tukee sitä, että en henkilökohtaisesti lähtisi innolla ensimmäisenä antipsykootteja ”pelkkään” unettomuuteen tai ahdistuneisuuteen tunkemaan. Itse olen jo monia kertoja kieltäytynyt antipsykooteista. Olen sanonut, että en halua niitä nykyisiin oireisiini enää koskaan ottaa, koska haittavaikutukset ovat liian kovia. Näen myös, että oireeni eivät vaadi antipsykootteja. Minulla ei ole psykoottisuutta, eikä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Silti taannoisella lääkärireissulla tungettiin taas uusi antipsykoottiresepti kouraan. Koin, että minua jopa painostettiin asiassa. Itselläni ne parjatut bentsodiatsepiinit toimivat pitkäaikaiskäytössäkin hyvin ilman korotustarpeita, ja pian pääsen toivottavasti tuosta viimeisestä Ketipinor-ripusta kokonaan eroon.

Antipsykooteilla on paikkansa, ja osalle niistä on paljonkin apua, mutta toivon, että potilaille ei kaunisteltaisi esimerkiksi sitä asiaa, että valtaosa käyttäjistä lihoo paljon jo pienelläkin annoksella. Toivon, että tätä lääkeryhmää ei nähtäisi pelkkänä ”taivaanlahjana”, vaan tunnustettaisiin rehellisesti näiden haittavaikutukset. Kaikissa lääkkeissä on mahdollisia haittavaikutuksia, mutta jos ne ovat näinkin yleisiä niistä olisi suotavaa puhua jo vastaanotolla. Ymmärrän, että mahdollisten haittavaikutusten listat ovat pitkiä, eikä niitä kaikkia voi käydä läpi. Näistä yleisiksi todetuista olisi kuitenkin syytä keskustella potilaan kanssa. Nämä vaikuttavat kuitenkin olennaisesti siihen, miten lääke mahdollisesti sopii kyseiselle potilaalle.

Niinhän sitä minulle tällä edellisellä lääkärireissulla Risperdalistakin sanottiin, että ”Eihän se nyt pienellä annoksella mitään lihota.” Tivattuani lukeeko painonnousu yleisissä haittavaikutuksissa vastaus oli kyllä. Sanoin, että lääke ei tule kysymykseenkään. ”Mutku ei se näin pienillä annoksilla…” Olin jo tuonut esille, että halua antipsykootteja enää käyttää, ja eikös seuraava lääke-ehdotus ollut antipsykootti… Korostan vielä: Minulla ei ole lääketieteen koulutusta. Jos lääkityksesi askarruttaa, niin käänny oman lääkärisi puoleen. Yksin tehdyt lääkemuutokset voivat olla pahimmillaan todella vaarallisia. Jos et siis oikeasti tiedä mitä teet, älä tee sitä neuvottelematta lääkärin kanssa.

 ”Ketiapiini-lääkkeiden eduiksi on mainittu, ettei se aiheuta riippuvuutta. Lievien oireiden hoitoa ketiapiinilääkkeillä perustellaan myös sillä, että lääkettä voidaan määrätä myös pieninä päiväannoksina. ” 

Omalta kohdaltani voi todeta, että bullshit! Vuosia sitten minulle tungettiin tuo Ketipinor unettomuuteen, vaikka se 10 milligrammainen Tenox oli toiminut vuosia hyvin ilman korotustarpeita. Itsehän en siis fibromyalgian takia saavuta REM-unta lainkaan, eikä uni virkistä minua kuten terveillä ihmisillä. Uni on katkonaista ja uneen on vaikea päästä. Tenoxista piti kuulemma vain päästä eroon, koska se on paha, ja kaikista Tenoxia käyttävistä tulee käytännössä narkkareita. Olin silloin liian huonossa hapessa sanoakseni, että en halua syödä Ketipinoria, koska minulla on toimiva lääke. Pelotti, että Tenox otetaan pois, jos en suostu kokeilemaan mitään muuta. Miksi toimivaa lääkettä (vuosia samalla annoksella toiminutta) pitäisi väkisin vaihtaa on minusta varsin hyvä kysymys?

Pelkkä 25 milligrammainen Ketipinor ei yksinään auttanut, ja sitten minulle annettiin lupa syödä Tenoxia ja Ketipinoria yhdessä. Sitten kävikin niin, että kun halusin Ketipinorista eroon sitä ei niin vain lopetettukaan. Mikään muu ei enää nukuttanut kuin Ketipinor. Nyt olen pikkuhiljaa aina vähentänyt annosta ja toiveissa on, että pääsen mahdollisimman pian pelkkään Tenoxiin. Ketipinorista tuli kierre, joka on ollut todella vaikea katkaista tällaisen ihmisen, joka on aikanaan pelännyt pelkkää makuuhuonetta, koska aivot ovat yhdistäneet sen unettomien öiden pahaan oloon. Minulle ajatuskin siitä, että joudun mahdollisesti kärsimään unen saantivaikeuksista on oikeasti todella pelottava, koska ensimmäiset vuodet unettomuuden kanssa olivat järkyttäviä. Yritin suoriutua opiskelu- ja työelämässä, vaikka en saanut nukuttua. Huusin ja itkin monesti koko yön läpeensä. Raavin itseäni ja kiskoin hiuksia päästäni. Mieheni piti minusta kiinni, etten olisi pahemmin vahingoittanut itseäni. Näiden pelkojen vuoksi sitä helposti murtuu uniasioihin liittyvien lääkitysten suhteen.

Omalla kohdallani Ketipinor oli siis niin voimakkaasti nupin sekaisin pistävä ja väsyttävä, että muut lääkkeet alkoivat tuntua täysin tehottomilta. Tämä on ihan henkilökohtainen näkemykseni, mutta omasta mielestäni väite, että psykoosilääkkeet eivät käytännössä edes voi aiheuttaa riippuvuutta on perusteeton. Toki ne eivät varmasti aiheuta helposti sitä perinteistä lääkeriippuvuutta, jossa ilman valmistetta ei kyetä olemaan ja koko kroppa menee sekaisin. Riippuvuutta on kuitenkin monenlaista. Alunperin söin Ketipinoria tarvittaessa myös päiväahdistukseen, mutta se väsytti niin ja veti aivot täysin seis, että minusta tuli käytännössä toimintakyvytön moneksi tunniksi. Tilalle on sittemmin otettu Atarax, joka ei vie pahaa ahdistusta niin tehokkasti pois, mutta on on kuitenkin parempi minulle, koska se ei vie toimintakykyä.

Koen, että Ketipinor aiheutti minulle jonkin asteisen syömishäiriön. Ahmiminen, jota en ole pystynyt kontrollloimaan (vedetään voita ja sokeria kaapista sellaisenaan ja muroja syödään 6 lautasellista kerralla) on aiheuttanut ajottain minussa sairasta kontrolloinnin tarvetta. Välillä olen ajatellut, etten voi syödä tätä rahkaa, koska siinä on 120 kaloria. Vaikka siis en olisi vielä kyseisenä päivänä syönyt mitään muuta. Huomionarvoista on, että minulla ei ollut minkään sortin yösyömistä ennen Ketipinoria. Minulla oli ylipainoa, ja söin niitä ”normaaleja” herkkuja (esimerkiksi sipsejä ja suklaata) masennukseeni, mutta en syönyt pelkkää voita tai sokeria, enkä koskaan öisin. Viime vuosina ovat olleet kahden käden sormilla laskettavissa ne yöt kun en ole ahminut. Ketipinor sai minut öisin tuntemaan, että olin omassa päässäni vankina, ja kroppa päätti mennä syömään. Minä vain tuijottelin sieltä päästäni, pääni sisällä itkin ja huusin, mutta se ei auttanut. Tunne oli siis todellakin sellainen, että toimin vastoin tahtoani, ja se oli todella ahdistavaa ja pahensi masennustani erittäin merkittävästi.

Tällainen käytös ja siitä johtuva painonnousu saivat aikaan voimakkaita itseinhon tunteita. Sitten sain jankata pitkään lääkärini kanssa, että josko nyt kokeiltaisiin siirtyä tästä Ketipinorista pois. Ketipinoria ”markkinoitiin” minulle niin turvallisena vaihtoehtona, että en edes aluksi osannut ajatella, että se voi todellakin tehdä tällaista. Näen erittäin kyseenalaisena, että esimerkiksi Ketipinoria kirjoitetaan potilalle, joilla on jo ylipainoa edes kertomatta, että lääke aiheuttaa painonnousua. Varmasti Ketipinor saattaa toimia hyvin esimerkiksi niillä potilailla, joilla on ruokahaluttomuutta.

Eihän tietenkään sovi unohtaa, että Ketipinorin tilalle minulle yritettiin määrätä toista antipsykoottia Truxalia, joka pisti jo entisestään välillä temppuilevan pumpun niin sekaisin, että sen kanssa ei nukuttu. Pakkausselosteessa sanotaan, että Truxalia ei saisi käyttää potilas, jolla on ollut aikaisemmin sydämen rytmihäiriöitä. Olen kyllä rytmihäiriöistäni psykiatrillenikin puhunut. Ilmeisesti hän ei joko muistanut asiaa tai sitten ei uskonut minua. Lääkeen käyttö jäi kertakokeiluun, vaikka lääkärini yrittikin suostutella minua jatkamaan sen kokeilemista.

”Hän sanoo muun muassa, että Zyprexa on tappanut yli 200 000 ihmistä maailmassa. Gøtzshen mukaanmielialalääkkeet tappavat enemmän ihmisiä kuin pelastavat.”

Tämä väite kuulostaa jo vähän liian hurjalta minun makuuni. Minä tunnustan avoimesti, että en tällä hetkellä selviä ilman mielialalääkettä. Antipsykootteihin en silti halua koskea pitkällä tikullakaan. Muitakin vaihtoehtoja on.

”Hän kyseenalaistaa lääkkeiden käytön viitaten muun muassa siihen, että ”lääkityksen tarpeessa olevien” lasten ja nuorten lukumäärä on kasvanut vuosi vuodelta: ”Jos lääkkeet todella auttaisivat, ei niiden käyttö kasvaisi.””

Mielestäni tällaista johtopäätöstä ei voi kyllä oikein perustellusti tehdä. Psyykkiset ongelmat eivät ole tarttuvia sairauksia, ja monien psyykkisten sairauksien syntymekanismitkin ovat vielä jokseenkin hämärän peitossa. Veikkaan, että aika monien sairauksien lääkintä on kasvanut vuosi vuodelta monesta syystä. Yksinkertaisesti jotkut sairaudet ovat saattaneet lisääntyä erinäköisista syistä, ja nykyään toki sairauksia diagnosoidaan ja hoidetaan koko ajan tehokkaammin. En myöskään usko mihinkään suuriin salaliittoihin lääkkeidenkään suhteen. Korruptiota varmasti on lääkäreidenkin parissa, mutta tuskin esimerkiksi kaikki minun tapaamani lääkärit täällä Suomessa ovat olleet korruptoituneita. Oma näkemykseni on, että ainakin täällä Suomessa monet psykiatrit tuntuvat kovin vilpittömästi oikeasti uskovan antipsykoottien monikäyttöisyyteen kuuntelematta sen suuremmin potilaita ja heidän kokemuksiaan. Mittava haittavaikutuslista nyt sinänsä on arkea lääkkeessä kuin lääkkeessä. Ei sitä pelkkää listaa kannattaisi pelästyä, vaan lähinnä kuunnella omaa kroppaa. Itse kaipaisin myös sitä, että psykiatrit kontrolloisivat herkemmin esimerkiksi potilaiden maksa-arvoja. Yleisesti mielialalääkkeet varsinkin pitkäaikaiskäytössä kun saattavat vaikuttaa maksan toimintaan. Jos tätä ei huomata saattaa aiheutua maksavaurio.

Kaipaisin myös enemmän rohkeutta tarttua siihen, että mitä esimerkiksi ne antipsykootit todella tekevät aivoille pitkän aikavälin käytössä? En kuitenkaan pysty allekirjoittamaan esimerkiksi sitä, että mielialalääkkeet pitäisi kieltää alle 25-vuotiailta. Mielialalääkkeet ovat luultavasti pelastaneet minun henkeni, joten en voi niitä siinä mielessä parjata. Jos laki olisi estänyt niitä määräämästä alle 25-vuotiaille en enää välttämättä olisi tässä. On totta, että ihmisaivot kehittyvät hyvin pitkään ja lääkkeiden määräämistä lapsille ja nuorille kritisoidaan pitkälti sillä perusteella, että lasten ja nuorten aivot ovat kehittyvät. Mielestäni esimerkiksi mielialalääkkeen määräämistä alle 18-vuotiaalle täytyy miettiä hyvin hyvin tarkaan. En kuitenkaan usko, että kieltämällä mielialalääkkeet alle 25-vuotiailta pelastettaisiin niitä henkiä. Koulusurmaveto oli siinä mielessä hiukan outo, että emme pysty tältä seuraukselta sanomaan kumpi oli syy ja kumpi seuraus. On aika loogista, että tällaisten tekojen tekijät ovat kamppaileet mielenterveytensä kanssa tavalla tai toisella. Myöskään turhaan pelotteluun ja paniikin lietsotaan ei kannata ryhtyä. Yleislääkäriltä minäkin ensimmäiset lääkkeeni sain. Onneksi sain.

Toki ikävää, mutta varsin tavallista on, että mieliala voi hoidon alussa laskea entisestään. En ole vielä törmännyt psyykenlääkkeeseen, jossa mahdollisena haittavaikutuksena eivät olisi itsetuhoiset ajatukset. Tämä on yksi syy, miksi lääkitykset tulisi aloittaa valvotusti. Valvotusti tarkoittaa minusta kuitenkin esimerkiksi myös sitä, että lääkkeen määränneeseen lääkäriin voi olla yhteydessä. Tässä toki peräänkuulutetaan myös sitä valppautta esimerkiksi perheenjäseniltä. Perheenjäsenen ei tarvitse olla lääkäri, mutta hän on hyvä taho havainnoimaan omaisensa mahdollisesti muuttuvaa käytöstä. Esimerkiksi Venlafaxinin pakausselosteessa todetaan seuraavaa:

 ”Tällaisia ajatuksia saattaa esiintyä tavallista herkemmin jos

• olet aiemmin ajatellut itsemurhaa tai itsesi vahingoittamista
• olet nuori aikuinen. Kliinisissä tutkimuksissa on todettu, että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee, jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotakin psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä.

Jos ajattelet itsesi vahingoittamista tai itsemurhaa, ota heti yhteys lääkäriin tai mene heti sairaalaan.

Sinun voi olla hyvä kertoa jollekin sukulaiselle tai läheiselle ystävälle, että sairastat masennusta tai ahdistuneisuushäiriötä, ja pyytää häntä lukemaan tämä pakkausseloste. Voit pyytää häntä kertomaan, jos hän arvelee masennuksesi tai ahdistuneisuutesi pahenevan tai on huolissaan käyttäytymisessäsi tapahtuneesta muutoksesta.”

Pakkausselosteessa tästä erilaisesta vaikutuksesta nuoriin henkilöihin puhutaan. En tiedä paljonko sitten lääkärit korostavat tätä esimerkiksi niissä tapauksissa, joissa esimerkiksi alaikäisille määrätään psyykenlääkkeitä. En myöskään tiedä paljonko on tutkittu esimerkiksi jopa lapsina masennuslääkkeitä käyttäneiden aivojen kehitystä. Ainoa lääke, joka radikaalisti on pahentanut omaa masennustani huomattavan radikaalisti on ollut Mirtazapin. Sen käytön jouduin lopettamaan itsenäisesti, koska edes aika ei lievittänyt oireiden pahenemista vaan oireilu paheni koko ajan.

Itse toivon lähinnä sitä puolueetonta ja avointa suhtautumista asioihin. Fanaattisuus on tässäkin asiassa jälleen kerran pahasta. Oli sitten kyseessä lääke kuin lääke. Minusta on kuitenkin loistavaa, että antipsykoottien toistakin puolta nostetaan vihdoin esiin. Kautta psykiatrian historian on ollut näitä ”hoitotrendejä”, joista myöhemmin on löydetty huonoja puolia. Huonot puolet eivät toki silti tarkoita, että hoito olisi kelvoton, eikä voisikaan auttaa ketään. Ei niitä antipsykootteja silti kannata välttämättä joka asiaan määrätä. Psykiatrian puolellakaan tuskin hetimmiten tulee sitä ”yleispätevää hoitokeinoa”. Totuushan on, että valitettavasti näissä asiossa potilas on aina enemmän tai vähemmän ”koekaniini”, koska vaikutukset ovat niin yksilöllisiä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka inhottavalta ajatukselta, niin hyväkään lääkäri ei ole ennustaja. Tässä on jälleen yksi syy tukea esimerkiksi sitä, että joku omainen, johon potilas luottaa kävisi psykiatrilla potilaan kanssa, ja kertoisi mahdollisista omista havainnoistaan. Tärkeää olisi myös todella kertoa lääkärille rehellisesti lääkkeen vaikutuksista.

Toki kannattaa myös muistaa se, että harva meistä on kehittynyt psyykkisesti täydelliseksi. Väittäisin, että suurimman osan psyykessä on kehitettävää. Tämä ei tarkoita, että ihmisessä olisi sen kummemmin vikaa, vaan tämä on aivan luonnollista. Itse pitäydyn näkemyksessäni, että kaikkien olisi syytä käydä elämässään psykologilla mielensä kehittämiseksi. Tämä ei tarkoita, että kaikkien täytyisi syödä jotakin lääkkeitä. Toiset kuitenkin saattavat tarvita lääkkeitä. Mieli on toki älyttämän vaikea alue hoitaa, koska kukaan ei näe toisten pään sisään. On myös vaikea mitata yksiselitteisesti psyykkisten ongelmien määrää, ja niiden mahdollista kasvua. Määrättyjen lääkkeiden määrä könttänä ei sinänsä ole luotettava mittari. Moniakin psyykenlääkkeitä näet määrätään ihan perustellusti esimerkiksi kivun hoitoon. On kuitenkin hyvin ongelmallista säätää esimerkiksi lakeja siitä, mitä lääkettä saisi määrätä minkäkin ikäisille tai saako yleislääkäri määrätä mitäkin lääkettä, koska jokainen tapaus on todellakin yksilöllinen.

Myöskään antipsykoottien kanssa ei toki kannata syyllistyä siihen samaan, mihin on syyllistytty uuden sukupolven lääkkeiden markkinoille tulon myötä. Vanhan sukupolven lääkkeet on aikanaan tehokkaasti demonisoitu, vaikka jotkut niistä saattaisivat hyvinkin sopia toisille ilman merkittäviä haittoja. Demonisointiin syyllistyminen ei hyödytä, mutta eipä se hyödytä totuuden kieltäminenkään. Antipsykooteilla on monille potilaille vakavia haittoja. Moni kokee jopa lääkkeen pilanneen elämänsä vuosiksi. Näen jokseenkin arveluttavana antipsykoottien määräämisen alaikäisille tai unettomuuteen ja ahdistukseen potilailla, joilla ei ole todettu psykoottisuutta tai kaksisuuntaista mielialahäiriöitä. Totta kai myös potilaalla, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai psykoottisten oireiden historiaa on oikeus sanoa ei.

Toki tässä tulee esille myös laajempi ongelma, Mitä sitten kun resurssit potilaan auttamiseen loppuvat esimerkiksi tietyissä tilanteissa, joiden potilas kokee aiheuttavan masennusta? Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Mitä voidaan tehdä esimerkiksi minun kohdallani, kun fyysistä sairauttani ei oteta huomioon ja se ajaa minut jatkuvaan epävarmuuteen ja köyhyyteen? Tilanteeseen, jossa en voi vajavaisilla voimillani yrittää tehdä asioita voimieni mukaan. Mitä tehdä kuin lainsäädäntökin toimii potilaan tilannetta vastaan? Psykiatrit katsovat, että heidän eväänsä loppuvat, eivätkä he voi tehdä muuta kuin kirjoittaa oireita helpottavia lääkkeitä. Ainakaan täällä Suomessa ei voida yksiselitteisesti syyttää pelkkiä psykiatreja. Moni heistä varmasti yrittää parhaansa, mutta kun eväät loppuvat niin mistäs niitä otetaan lisää, jos jääkaappi on tyhjä ja kauppa kiinni?

Tämä antipsykoottitrendi olisi kuitenkin tärkeää ottaa nyt keskusteluun. Liian moni potilas on kärsinyt näiden lääkkeiden vaikutuksista, ja silti niitä yritetään jopa samoille potilalle määrätä uudelleen ja uudelleen. Tämä on mielestäni todella uskomatonta. Ylipäänsä se, että potilasta painostetaan lääkityksiin on hyvin kyseenalaista. Muistutan vielä siitä, että meillä potilaillakin on oikeus sanoa ei, jos jokin ei tunnu hyvältä hoitoajatukselta. Potilasta ei saisi painostaa, eikä kiristää. Ei ole tarkoituksenmukaista, että persoonamme turrutetaan ja kokonaan muutetaan lääkkeillä. Lääkkeiden pitäisi olla tuki. Myös lääkäreiden olisi nyt korkea aika herätä ongelmaan. Jokainen tapaus on todellakin ainutkertainen, eikä yksi oppikirjahoitomalli välttämättä sovellu kaikille potilalle. Kuunnelkaa potilasta. Ei pelottelua, ei demonisointia, ei fanatismia vaan keskustelua asian moninaisuudesta. Myös poliitikoille olisi paljon työtä tässä asiassa. Poliittiset paineet säätelevät aivan liikaa myös terveydenhuoltoa ihan ruohonjuuritasolla.

”Sillähän on niitä mielenterveys- ja päihdeongelmia…”

Pirkanmaalla käydään nyt keskustelua siitä, että millaiset eristysolosuhteet ensiapu Acutassa Tampereella on. On tullut vastaan mielipiteitä ja kokemuksia, joiden mukaan eristykseen joutuva potilas jää sinne suhteellisen oman onnensa nojaan. Ilmeisesti on puutteita myös siinä pääseekö potilas vessaan tai saako hän juotavaa. Tyypilliseen tapaan on ilmestynyt myös kommentteja, että ”pakkohan ne vaaralliset ihmiset on muista eristää niin muiden kuin itsensäkin takia!”. Ei kyse käsittääkseni keskustelussa ole missään vaiheessa ollut kuitenkaan siitä, ettei saisi eristää selkeästi aggressiivista itselleen ja muille vaarallista potilasta, vaan siitä millaisiin olosuhteisiin ihminen voidaan eristää. Jos ihminen joutuu paskomaan housuihinsa, koska ei pääse vessaan, eikä saa janoonsa vettä niin ei olla oikealla tiellä. Jokainen voi vain miettiä, miten nöyryyttävää ja hirveää tällainen olisi.

Usein eristettävät ovat päihde- tai mielenterveysongelmaisia. Itsekin mielenterveyspuolen asiakkaana kiinnitin myös huomiota siihen, että valitettavasti epäkohdista keskustelu kuitataan edelleen mielenterveys- ja päihdeongelmaisten kohdalla usein sillä, että he eivät vain muista asioita oikein. Osassa tapauksissa saattaa tällaistakin todella olla. Jos ihminen on todella niin sekavassa tilassa, että hän ei mihinkään pysty järkevästi reagoimaan, eikä häntä normaalikeinoilla saada yhtään rauhoittumaan niin pitäisikö tässä tapauksessa käyttää sitten kenties niitä lääkkeitä tai lepositeitä? En tiedä onko tällaisissa tilanteissa olemassa hyviä ratkaisuja, mutta ei hädissään ja paniikissa olevaa potilasta voida jättää yksin eristyshuoneeseen.

Vaikka olen itsekin saanut pahoja paniikkikohtauksia niin en ole koskaan ollut vaarallinen muille. Ulkopuolisen silmään omakin kohtaukseni saattaa näyttää hirveältä ja järkyttävältä. Jos olisin oikeasti vaikkapa psykoosissa, niin itse toivoisin eristyksen sijaan mielummin lääkkeellistä rauhoittamista. Valitettavaa kyllä ilmeisesti ensiavussakaan ei ole resursseja reagoida näin nopeasti, vaan potilas laitetaan yksin eristykseen odottamaan omaa vuoroaan.

Mielenterveys- ja päihdeongelmaisiakin tulisi kuitenkin kohdella inhimillisesti. Resurssipulan keskellä tuntuu olevan kasvava trendi sanoa, että ”sehän on mielenterveys- tai päihdeongelmainen”. Tällä on sitten helppo kuitata kaikki mielenterveys- ja päihdeongelmaisten huonot kokemukset terveydenhuollosta. Vaikka minä en paniikkikohtauksessani juuri puhu enkä pukahda, niin tiedostan kyllä ympäristöäni. Vaikka ihminen olisi todellakin kansankielellä sanottuna aivan umpisekaisin, niin hän on silti ihminen, eikä häntä voida kohdella ihan miten tahansa.

Itse olen valitettavasti usein törmännyt siihen, että mielenterveysongelmilla voidaan kuitata kaikki. Acutan edustaja ei varmasti ajatellut millaista viestiä hän antaa kommentillaan, että potilaat eivät vain välttämättä muista. Kuten jo mainitsin osan kohdalla tässä on varmasti totuutta, mutta yleisenä viestinä tämä on huolestuttava. Tuntuu valitettavasti, että joskus tätä käytetään jopa tarkoituksenmukaisesti. Mielenterveys- tai päihdeongelmaista tai tällaista taustaa omaavaa voidaan kohdella eri tavoin, koska ainahan voidaan myöhemmin vedota siihen, että muistikuvat eivät ole oikeita. Tarkoitukseni ei ole nyt syyttää nimenomaan Acutan henkilökuntaa mistään, vaan pohtia tätä asiaa yleisesti. Mielenterveysongelmaisen tai päihdeongelmaisen kokemusta ei tulisi koskaan automaattisesti kuitata sillä, että kyseessä on ihminen, jonka kokemukset ja muistikuvat ovat vääriä. Jos nyt radikaalisti kuvitellaan vaikka, että potilas on alkoholipsykoosissa ja todellakin täysin ”ulkona tästä maailmasta” niin tässäkään tapauksessa potilasta ei voida heittää yksin eristyshuoneeseen ilman perustarpeista huolehtimista.

Ehkä olen omien kokemusteni myötä tullut jopa liian skeptiseksi terveydenhuoltoa kohtaan, mutta voi myös kysyä, että jos mielenterveys- tai päihdeongelmaiselle annetaan kello, jota voi soittaa kun on hätä, niin kuinka nopeasti soittoon reagoidaan? Entä jos potilas painaa kelloa jatkuvasti? Jätetäänkö jossakin vaiheessa vain menemättä? Ensiavuissa on usein ruuhkaa ja kiirettä, ja on turha syytellä ketään yksittäisiä tahoja, mutta mielestäni on tärkeää ottaa yleiseen keskusteluun se, millaista kohtelua mielenterveys- ja päihdeongelmaiset saavat. Vaikka ihminen voisi kuinka huonosti tai olisi kuinka sekaisin, hän on silti ihminen. Kaikki mielenterveys- tai päihdeongelmaiset eivät myöskään ole kykenemättömiä tekemään havaintoja ulkomaailmasta.

Sirkushuveja hinnalla millä hyvänsä

”Olet muka niin masentunut että ystäväsi joutuu ulkoiluttaa koirasi, pestä pyykkisi ja kyyditä sua. Et muka pääse sängystä ylös. Mutta kyllä solariumiin ja baareihin jaksat lyllertää! Olet kuvottava hyväksikäyttäjä!!!!!”

Masennuksella tuntuu yleisen käsityksen mukaan olevan jokin tietty kaava. Ne ihmiset, jotka eivät ole kohdanneet masennusta itse tai läheisillään, muodostavat ahkerasti käsityksiä siitä miten masennus näkyy ihmisessä, ja millasen kaavan mukaan masentuneen arki etenee. Masentunut ei hymyile tai laittaudu. Masentunut ei lähde ovesta ulos. Masentunut ei myöskään saisi hetkellisesti piristyä kauheista kaupallisista asioista kuten vaikkapa uudesta veskasta. Tämähän on moraalitonta. Masentuneen suorastaan kuuluu näyttää kurjalta ja surkealta aamusta iltaan. Jos erehdyt hymyilemään, niin kyllä joku heristää sormea, että ei näin sovi tehdä tai sitten olet maagisesti parantunut. Ihmiset, jotka eivät tiedä asiasta mitään esittävät mielellään asiantuntijaa.

”Kai ne ny ihmettelee kun olet tollainen koko kansan klovni, oikein synonyymi sanoille friikki tai tyhmä.”

Tosiasiassa jokaisen masennus- ja mielenterveystie on uniikki. Mitään yhtä ”oikeaa” kaavaa masennuksen ilmenemiseen tai sairastamiseen ei ole. Minä olen itse sairastanut vakavaa masennusta noin 7 vuotta, ja osan tästä ajasta olen käynyt aivan ”normaalisti” töissä. Kun astun ulos asunnostani olen laittauttunut ja siisti. Kukaan ulkopuolinen ei osaisi sanoa, että olen pitkän tien mielenterveyspotilas. Tämä ei kuitenkaan pyyhi totuutta pois. Nykyään olen kuitenkin avoimesti erilainen. Olen ”friikki”, ja olen ylpeä siitä.

Minä piristyn siitä, että pääsen vaikkapa pienelle matkalle tai saan uusia meikkejä. Tämä ei tarkoita, että masennukseni paranisi meikeillä tai matkoilla. Kuten ihan ”tavallinen” ihminenkin, moni masentunutkin tykkää joskus käydä vaikka ostoksilla, ja saattaa pitää siitä. Tässä ei ole mitään moraalitonta, eikä tämäkään pyyhi sairautta pois. Mielenterveysongelmainenkin saa elää, ja nauttiakin joskus elämästään. Se ei ole moraalitonta. Joskus sitä kysyy itseltään, että onko niillä tervettä esittävillä niin paha olla, että he kokevat pahana sen, että masentunut tai mielenterveysongelmainen iloitsee jostakin?

”Kun ystävä oli kusettanut rakit, pessyt pyykit ja syöttänyt sut, niin jaksoit ängetä sängystä ylös ja lyllertää solariumiin? Eikä masentanut enää ollenkaan? Olet hyväntahtoisten ihmisten hyväksikäyttäjä!”

Mielenterveyden ongelmista tai alkoholismista kärsivien pilkkaaminen tuntuu olevan tällä hetkellä vähän pop-juttu. Mielenterveysongelmaiselle tai alkoholistille nauraminen on hienoa, ja kaikki muutkin tekevät sitä, joten tämähän on sosiaalisesti hyväksyttyä. Omat tekemiset mitoitetaan siis toisten tekemisten kautta. Eikä niillä hulluilla ja spurguilla sitä paitsi mitään todellisia ongelmia ole, kunhan teeskentelevät ja pummivat kaikkea… Saavathan autolta kauppaan kävelevät invaliditeetin omaavatkin kuraa niskaansa, koska he näyttävät ihmisten mielestä ”ihan normaaleilta”. Heidän inva-parkkilupansa on siis pakko-olla väärennetty. Jotkut sairaudet eivät välillä näy ulospäin. Tämä ei ole sen ihmisen vika, joka on sairauteen sairastunut.

”Jos me ollaan koulukiusaajia niin mikä sä olet?”

Ihmiset tuntevat kai jotenkin itsensä paremmaksi, kun he seuraavat esimerkiksi mielenterveysongelmaisen vaikeaa elämää. He tuntevat itsensä hyviksi, koska heillä on työ, lapsia, auto, kesämökki ja koira, eivätkä he ryyppää kuin ainoastaan kerran viikossa. He pesevät pyykkinsä ja tiskaavat tiskinsä aina ajallaan. Heistä on hauskaa, kun toinen kokee vastoinkäymisiä. He tuntevat onnistuneensa omassa elämässään, kun toinen ei onnistukaan kaikessa, ja perusasiatkin saattavat olla hänelle vaikeita. Mielenterveysongelmaisella tai alkoholistilla ei ole ihmisarvoa, heille saa nauraa. Se totuus, että kukaan meistä ei tiedä kuka meistä on tulevaisuudessa alkoholisti, mielenterveyspotilas tai rikollinen, unohtuu täysin.

”Ruoka on ruokaa, ja jokainen syö päivittäin. On taas postauksen aihe!!! Muutenkin nämä sun kuvat ovat surkeita. Et osaa edes siis kuvata, plösäri!”

Moni mielenterveysongelmainen tai alkoholisti on vuosia teeskennellyt ”normaalia” elämää ja yrittänyt kätkeä sairautensa. Mielenterveysongelmaiset ja alkoholistit ovat tässä varsinaisia mestareita. Kätkeminen ei kuitenkaan poista ongelmaa. Toisaalta onko se ihme, että ihmiset eivät uskalla kertoa ongelmistaan, koska ilmapiiri on edelleen melko tuomitseva ja pilkkaava. Työpaikalla avoimuudesta saa todennäköisesti ongelmia niskaansa. Ensin tulevat ”Ei olisi ikinä uskonut”-kommentit, ja sitten ne vaihtuvat lopulta ”Jotakin outoahan siinä kaverissa aina oli”-kommentteihin. Ihmisiä jotenkin ahdistaa ja pelottaa se, että mielenterveys- tai alkoholiongelma ei olekaan heti tunnistettavissa ihmisestä, joten he alkavat uskotella itselleen, että ainahan se oli oikeastaan aika pirun omituinen kaiffari.

”Ihosi on kuin rupikonnalla ja yhä pahenee. ”Söpöt pisamat” ovat kamalia maksaläikkiä, sellaisia on vanhoilla ihmisillä. Tyhmän tyhjänpäiväistä elämää, arvotonta.”

Kenenkään elämä ei myöskään ole arvotonta. Tarvitaanko tämän tajuamiseen todellakin vuosien mielenterveysongelma-tausta, koska suurin osa ihmisistä ei näytä arvostavan elämää pätkääkään. Elämän arvo ei riipu ihmisen sosiaalisesta asemasta tai ihon kunnosta pätkääkään, vaan kaikilla meillä on sama ihmisarvo. Minä sairastin aikanani kaksi kertaa aknen, enkä voinut sairauden iskemistä ihonhoidolla estää. Elämän kunnioittamiseen ei sisälly vain oman elämän kunnioittaminen, vaan myös toisten elämän kunnioittaminen. Vaan ihmisten on saatava sirkushuvinsa, ja sirkuksen ”karvaiselle naiselle”, omituiselle friikille, epänormaalille on helppo nauraa. Hyvät käytöstavat ja asiallinen tapa antaa kritiikkiä ja keskustella tuntuvat tosin nykyään olevan epämuodikasta asiassa kuin asiassa. Ei ole mediaseksikästä olla hyväkäytöksinen, vaan on mediaseksikästä olla ”suora ja rehellinen” eli suomeksi juuri minun tarvitse miettiä miten minä asiani ilmaisen. Toinen osapuolihan vain väärinkäsittää suoruuteni, jos hän kummastelee asiatonta käytöstäni! Mitä enemmän ihmisten touhuja seuraan sitä varmempi olen, että Juokse tai kuole-ohjelmaformaatti saisi suuren suosion. Päivän viihdekiintiö on näet saatava täyteen hinnalla millä hyvänsä.

”Ei se onnistuisi, olisi aina väärä kuvakulma ja pitäisi photoshopata kolmoisleuat, allit ja makkarat pois”

Tässä oikeastaan pätkä, joka kertoo aika paljon tästä ajan hengestä ja ihmisten mentaliteetista:

”Jaa-a, kuule. Sylkykuppi tarjottu, niin eiköhän sitä käytetä, ei ole mitään syytä olla käyttämättä 🙂 Eihän siihen traumoja tarvita :D” 

Eli jos joku laittaa päälle ”rumat vaatteet”, niin hänhän suorastaan tarjoaa itsensä kiusattavaksi. ”Älä nyt väärinkäsitä minun suoria kommenttejani!” Haukuttavan syyhän se toki on, että häntä täytyy haukkua, jopa radiossa kuulemma sanottiin näin, joten tämähän vapauttaakin minut ihanasti kaikesta vastuusta tai sitten ei.

”Tänään tuli radiosta ohjelma, jossa mainittiin että tällä hetkellä on oikein muotia aikuisten käyttää tuota koulukiusaamissanaa, jos jonkun sanominen ei miellytä.”

Edit: Toki unohdin mainita sen itsestäänselvyyden eli tämän klassisen ”Ota nyt vain itseäsi niskasta kiinni senkin laiska luuseri!”-kommenoinnin.