Kiusaaminen ei ole kansalaisoikeus

Vammautunut liikuntakykynsä menettänyt ihminen kertoo siitä, miten korujen tekeminen auttaa häntä mielenterveyden hoidossa. Äkkiseltään ajattelisi, että kenellekään ei olisi tällaisesta jutusta negatiivista sanottavaa. Kommenttiosio todistaa kuitenkin toisin.

Erja1

Erja2

Erja3

Mikä olisikaan kommentoijien oma reaktio, jos he olisivat pudonneet kuudennesta kerroksesta ja vammautuneet vaikeasti ja pysyvästi? Kenelle tulee mieleen kirjoittaa moisia törkykomentteja itsemurhaa harkinneelle ihmiselle? Mutta hei onhan ihmisiltähän oikeus sanoa ja kirjoittaa ihan kaikki mitä sylki suuhun tuo, eikä vastaan saa sanoa, koska ”sananvapaus”. Miten niinkin tärkeä arvo kuin sananvapaus onkin oikein saatu valjastettua tällaiseen käyttöön? Kiusaaminen ei todellakaan ole mikään kansalaisoikeus, vaikka nykyään monet tuntuvat näin ajattelevankin. Kiusaamisella ei ole myöskään mitään tekemistä sananvapauden kanssa, vaikka näinkin tuntuvat monet ajattelevan.

Vaikeasti vammautuneen Erja Mattlinin pilkkaaminen ei ole lajissaan ainoa tapaus, mutta on yksi hyvä esimerkki siitä, mihin keskustelukulttuuri on kehittynyt. Niin 11-vuotiasta kohtaamastaan rasismista kertonutta Valtteria kuin turvapaikanhakijan avustajakseen ottanutta Linneaa on pilkattu mitä ala-arvoisimmilla tavoilla. Perussuomalaisten Terhi Kiemunki puolestaan pilkkasi virpovia muslimilapsia Facebookissa.

Vastenmielisintä ilmiössä se, että usein kiusaajat tekevätkin itsestään uhrin, kun heidän toimiaan ei vain hiljaisesti hyväksytä. Näin toimi myös Terhi Kiemunki.

TerhiKiemunkivirpominen

Ei Kiemunki, sinä et ole uhri. Sinä et ole kiusattu. Sinä olet lasten kiusaaja. Hävetä saisit, jos vain osaisit. Sinä olet manipuloiva kiusaaja, joka raukkamaisesti itkee ja uhriutuu kun kiusaamiseesi puututaan.

Miten on mennyt Timo Soini noin niinku omasta mielestä? Kyllä näen, että sinä rasismiin, syrjintään ja törkykielenkäyttöön lepsusti suhtautuvana ja jopa näitä epäsuorasti puoltavana ulkoministerinämme ja hallituspuolueen pomona olet aika isossa vastuussa tästä hommasta. Sinä olet populismisi takia antanut tilaa mölinälle ja laukonut muun muassa seuraavaa

”Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi.”

Vaikka vatuloisit kuinka ei totuus muutu ja totuus on, että sinä olet antanut puolueessasi ja politiikassa kasvutilaa tällaiselle paskalle. Aina löytyy ääliöitä, mutta toinen kysymys onkin pitääkö näille ääliöille tieten tahtoen antaa tilaa lietsoa muita mukaan? Jotkut vain ikävä kyllä ajattelevat, että ”tuokin tekee mitä vain, niin minäkin voin”. Rukoilepa arvoisa ulkoministerimme vaikka seuraavaksi rukousaamiaisella itsellesi selkärankaa, jotta sinussa olisi miestä toimimaan oikein.

Suomi 2016 ja näin meillä keskustellaan 11-vuotiaasta lapsesta.

Valtteri

Sananvapautta huudetaan, mutta mitä tapahtuu, jos sanot rasistisia mielipiteitä esittänyttä rasistiksi? Silloin kipitetään poliisilaitokselle itkemään. 

”- Lähden hakemaan ennakkotapausta rasistikorttien tuhoamiseksi, sillä pelistä on tullut liian julmaa.

Hänen mielestään yhteiskunnallisen keskustelun käymisestä on tullut raskasta, koska maahanmuuttokriittiset ihmiset yritetään vaientaa rinnastamalla heidät rasismin ajattelumaailmaan.”

Ahaa, että on pelistä tullut julmaa. Oksettavalla kaksinaismoralistisella jeesustelulla ei todellakaan ole rajoja. Tekisi mieli vähän kirjoittaa rumasti, mutta sen sijaan lainaan tähän Sakari Timosen bloggausta sananvapaudesta ja uhriutumisesta.

”Monet perussuomalaiset poliitikot ovat tuoneet politiikkaan suhteellisen sananvapauden ja sen puolesta uhriutumisen. He itse saavat sanoa musliminaisia jätesäkeiksi, turvapaikanhakijamiehiä raiskaajiksi ja laillista menoa ja ihmistapoja vaativia suvakkihuoriksi. Se on heidän käsityksensä sananvapaudesta. Kun heitä itseään sanoo rasistiksi, niin sananvapaus loppuu siihen paikkaan. Nyt on loukattu kunniaa ja estetty sananvapautta. Poliisin ja oikeuslaitoksen on heti tultava apuun turvaamaan oma sananvapaus ja rajoittamaan sitä muilta.

Tynkkynen itse on käyttänyt omaa sananvapauttaan tehokkaasti. Viime kesänä hän seurasi kaupungilla ”säkkiin puettua naista”, valokuvasi häntä ja julkaisi kuvat ivallisesti kommentoiden. Hän on osallistunut puhujana rasistisiin mielenosoituksiin. Kun Soldiers of Odin aloitti katupartioinnin, oli Tynkkynen ensimmäisenä ylistämässä toimintaa Tanskan yleisradiota myöten.”

Muutettaneen siis Soinin lausuntoa hänen alamaistensa ajatusmaailmaan sopivammaksi: Mielipide ei voi olla väärä paitsi siinä tapauksessa kun se on esimerkiksi suvakkihuoran, muslimin, ateistin, ei-valkoisen, ei-heteron, ei-cis-sukupuolisen, ei-kristityn, vääränvärisen tai vääräuskoisen lapsen, vääränlaisen avustajan ottaneen vanhuksen, väärinpukeutuvan tai ei-lihaa syövän mielipide. Toki syytä olisi erottaa myös faktat ja mielipiteet toisistaan, mutta sehän nyt menisi aivan liian monimutkaiseksi…

 

”Kukaan ei ole totuusvelvollinen sellaisesta”

Valomerkki-lehden kolumnisti Samuli Suonpää teki poliisille ilmoituksen Teemu Selänteen Twitterissä ja blogissaan levittämästä raiskauskertomuksesta. Suonpään ajatus oli, että mahdollisesti tapahtunut vakava rikos on tutkittava. Yhdyn täysin Suonpään ajatukseen. Jos Selänteen kertomus on totta, olisi ehdottoman tärkeää, että syylliset saataisiin tuomiolle teostaan ja uhrille saataisiin tarvittavaa apua. Poliisin vastaus tehtyyn ilmoitukseen oli tyrmäävä:

”- Emme aloita varsinaista tutkintaa, koska kyse on blogikirjoituksesta. Kukaan ei ole totuusvelvollinen sellaisesta. Lisäksi asiat ovat ehdottoman salassa pidettäviä. Ne eivät ole sellaisia, joita ruoditaan julkisuudessa, Myöhänen perustelee Iltalehdelle.”

”Kukaan ei ole totuusvelvollinen sellaisesta.”

Kyllä, luitte oikein. Rikosylikonstaapeli Myöhänen antaa siunauksensa sille, että blogeissa saa kirjoitella mitä vain, syyttää ketä tahansa ihan mistä tahansa, koska ”kukaan ei ole blogikirjoituksissa totuusvelvollinen”.

Tällä logiikalla aika moni lainvoimainen tuomio pitäisi muuttaa. Tämä ei sinänsä liity tähän tapaukseen, mutta blogikirjoitteluista on nimittäin tullut monia tuomioita. Koska blogikirjoittajilla ei nyt yhtäkkiä olekaan missään asioissa totuusvelvoitetta Myöhäsen tulkinnan mukaan olisi ok, jos joku blogisti syyttäisi vaikka Teemu Selännettä raiskauksesta blogikirjoituksessaan… Näinhän asia ei oikeasti käytännössä mene, mutta näin Myöhänen antaa ymmärtää. Myöhäsen kommentti on myös siinä mielessä erikoinen, että eihän Suonpää tehnyt ilmoitusta blogikirjoituksesta vaan raiskauksesta.

Sen sijaan, että rikosylikonstaapeli olisi vaikkapa muistuttanut ihan yleisesti tässä yhteydessä, että kannattaa miettiä, mitä netissä kirjoittaa ja miten kirjoittaa niin hän totesikin, että periaatteessa netissä saa muka kirjoitella aivan mitä tahansa ilman mitään totuusvelvoitteita.

”- Blogikirjoituksen vuoksi tutkintaa ei aloiteta. Siihen taas poliisi ei ota kantaa, pitääkö blogikirjoituksessa kerrottu asia paikkansa. Tällaiset asiat ovat ehdottoman salassa pidettäviä. Tässä pyritään suojelemaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet tai eivät ole kokeneet jotain asiaa, Myöhänen sanoo.”

Oli asiaa koettu tai ei niin näin se koetaan. Siis hetkinen. Ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet vaikkapa raiskausta pitää suojella, jotta kukaan ei tiedä, ettei heitä ole raiskattu vai mitä ihmettä tässä yritetään sanoa?

Uhrin suojeleminen ei yhä edelleenkään tarkoita, eikä voikaan tarkoittaa sitä, että kuka tahansa saa syyttää ketä tahansa ihan mistä tahansa, eikä mitään asiaa saa kukaan selvitellä. Kuten jo aikaisemmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessani mainitsinkin on eri asia ruotia itse uhria julkisuudessa kuin tarkistaa asioiden todenperäisyyttä. Esimerkiksi toimittajien työhön kuuluu tarkistaa asioiden todenperäisyys ja näin pitää ollakin.

Mielenkiintoista onkin kuinka paljon kiekkolegendan asema vaikuttaa siihen, mitä poliisi julkisuuteen asioista sanoo? Toki poliisi ei ole selvittänyt (tai ainakaan Suonpään tekemän ilmoituksen perusteella heidän ei pitänyt selvittää) sinänsä Selänteen kirjoitusten todenperäisyyttä vaan nimenomaan sitä onko väitettyä raiskausta tapahtunut. Jos poliisi olisi kuitenkin oikeasti epäillyt raiskauksen tapahtuneen poliisin olisi ollut asia tutkittava. Voimme siis kysyä onko poliisi tutkinut asiaa sen verran, että on todennut ettei rikosta ole tapahtunut? Jos asia on näin, miksi sitä ei julkisesti voida sanoa? Kiekkolegendan aseman ei tulisi taata tällaisissa asioissa erityistä ”suojelua”. Arvoitukseksi jäi se yritettiinkö Selännettä edes kuulla asiassa vai mistä poliisi sai sen verran tietoja, että he tekivät johtopäätöksen, ettei rikosta ole tapahtunut?

 

Mistä tunnet sä trollin?

Jussi Korhonen kirjoitti Isän pikajuna-blogissaan propagandan luomisesta. Linkitin kirjoituksen Facebookiin ja sainkin itselleni kaverin kaverilta hyvin mielenkiintoisen kommentin aiheeseen.

”Nosittenhänkaikkionhyvin. Oikein hyvin.”

Maailmassa tuskin tulee päivää, jolloin ihan kaikki on oikein hyvin. Se, että maailmassa on asioita huonosti ei oikeuta valheellisen propagandan luomista millään tavalla. Ilmeisesti minullakin olisi oikeus levittää paskajuttuja vaikka naapuristani, koska maailmassa ei ole kaikki hyvin.

Järjetön kommentti kaikin puolin, mutta siirrytäänpä siihen, miksi päätin poimia tämän lyhyen kommentin blogiini. Koska tämä kaikessa lyhykäisyydessään on oivallinen esimerkki tietynlaisesta keskustelustrategiasta. Hypätään itse asiasta ihan toiseen. Varsinaisesti kommentti ei liity mitenkään itse aiheeseen. Jatkokommentti oli myös yhtä kummallinen. Jatkokommenttia ei ole sellaisenaan tallessa, koska henkilö poisti kommenttinsa hetken kuluttua siitä, kun olin hänelle vastannut. Se kuitenkin kuului ”Joo, juu niin luulis”-tyylisesti. Tämä oli vastaus siihen, kun kirjoitin että luulisi jokaisen aikuisen ihmisen erottavan puurot ja vellit toisistaan ilman ratakiskosta vääntämistä.

Tällaisen keskustelustrategian tarkoitus on usein hämmentää, saada keskustelu raiteiltaan ja saada vastapuoli turhautumaan. Tämä on siinä mielessä ovela strategia, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja väittelyssä kokemattomampi ei äkkiseltään tajuakaan vastapuolen trollaavan. Kokeneempi nenä sen sijaan haistaa heti, mistä on kysymys. Trollin kommentit ovat usein joko lyhyttä asiaan liittymätöntä kuittailua tai sitten pitkiä jaarituksia, jotka eivät nekään liity alkuperäiseen asiaan mitenkään. Saatetaan laittaa linkkejä epämääräisiin, joskin äkkiseltään satunnaisen lukijan silmiin asiallisilta vaikuttaviin, lähteisiin. Yleensä viesteissä ei sanota oikeastaan itse aiheen kannalta mitään järkevää tai olennaista.

Trolli saattaa myös yrittää antaa vastapuolelle mahdottomia tehtäviä. Saatetaan esimerkiksi vaatia kaikkien netissä liikkuvien väitteiden todistamista vääräksi tässä ja nyt. Käytännössä tällainen on mahdoton tehtävä isolle joukollekin puhumattakaan yhdestä ihmisestä, koska väitteitä ja huhuja liikkuu niin paljon. Trolli pistää vastapuolen selittämään jokaisen perusasian. Trolli esittää tietämätöntä ja pistää vastapuolen töihin aina uuvuttamiseen saakka. Trolli esittää ahkerasti väitteitä, mutta ei pistä tikkuakaan ristiin todistaakseen niitä oikeiksi.

Miten sitten suhtautua tällaiseen trolliin? Tämä on siinä mielessä monimutkainen kysymys, että kun ulkopuolinen ja tämän tyyppisissä keskusteluissa harjaantumattomampi katsoo keskustelua, hänestä se saattaa vaikuttaa ihan järkevältä. Harjaantumaton saattaa katsoa asiaa, että trollaajahan kyselee ihan perusteltuja kysymyksiä, ei vain tiedä tai on huolissaan. Jos jossakin vaiheessa hermostut ja kehotat trollin etsimään itsekin jotakin ja perustelemaan omat näkemyksensä, niin se keskusteluissa kokemattomampi lukija saattaa hyvinkin ajatella, että trollihan onkin oikeassa.

Vastatako ja ampua alas trollin pelleily? Ignooratako? Selvän trollaajan kanssa ei toki ole järkevää lähteä käyttämään liikaa aikaa. On kuitenkin hankalia tilanteita, joissa on niin sanotusti pakko kommentoida jotakin, koska keskustelua lukevat niin monet silmäparit. On tärkeää, että ne vähemmän harjaantuneetkin huomaisivat, ettei trollaajan kommeteissa ollutkaan järkeä. Usein joutuukin miettimään, missä menee se raja, kuinka paljon on järkevää käyttää aikaa trollaajan ”paljastamiseen”? Trollaajahan nimittäin yleensä jaksaa loputtomiin.

Itse ajattelin joskus, että en ikinä halua antaa profiileissani tai blogissani trollaajalle viimeistä sanaa. Huomasin kuitenkin, että tämä lähestymistapa ei toimi. Olenkin viime aikoina pyrkinyt itse siihen, että kirjoitan yhden perusteellisen kommentin trollille vastaukseksi ja sen jälkeen lopetan ”keskustelun” seuraamisen. Sinänsä itse trollin kanssa kyllä aina jotekin pärjää. Eniten mietityttää juuri se, miten ne asioita vähemmän seuraavat kokemattomat keskustelijat tulkitsevat keskusteluita?

Olisi tärkeää, että nekin, jotka eivät jatkuvasti aktiivisesti osallistu yhteiskunnallisiin keskusteluihin, opettelisivat tunnistamaan trolleja. Ylipäänsä tämä olisi netissä liikkuessa tärkeää. Ihmisten mielipiteitä ja käsityksiä on helppo muokata trollaamalla, jos lukija ei tiedä kirjoittajan olevan trollaaja. Älä ruoki trollia olisi hyvä sääntö, kun vain suurin osa kirjoittajista tunnistaisi myös ne hienovaraisemmin toimivat trollit.

En toki pysty sanomaan onko juuri tuolla kyseisellä kommentoijalla agenda vai kuuluuko hän vain siihen ryhmään, joka tulee kommentoimaan jokaiseen netissä vastaan tulevaan asiaan, vaikka ei olisi mitään järkevää sanottavaa. On näet olemassa sellaisiakin ihmisiä, joilla on suunnaton tarve kommentoida ihan kaikkeen, vaikka he eivät asiasta tietäisi, eivätkä olisi edes lukeneet koko juttua, mihin kommentoivat.

”Mistä me voimme tietää? Kysyn vain!”

Oli sitten kyse MV-lehti-uskovaisista, Magneettimedia-uskovaisista tai mistä tahansa muusta vastaavasta mutuilmiöstä on näihin ilmiöihin hurahtaneilla ihmisillä usein tapana heittää ilmoille järkevien ja perusteltujen kysymysten sijasta liuta ”Mistä me voimme tietää?”-kysymyksiä. ”Mistä me voimme tietää, että valtamedia ei valehtele?” ”Mistä me voimme tietää, että mamut eivät ole terroristeja?” ”Mistä me voimme tietää, että syöpähoidot toimivat?” ”Mistä me voimme tietää, ettei minua raiskata?”

No ihan ensimmäinen asia, jonka rationaalisesti maailmaa ja itseään tutkaileva myöntää on, että kaikkea emme voikaan tietää. Asioista otetaan mahdollisuuksien mukaan selvää, mutta kaikkeen ei ole olemassa yksiselittäistä vastausta. Ennusteiden luominen on äärimmäisen vaikeaa ja ennusteissa on aina runsaasti tulkintavaraa. Kukaan ei pysty tietämään tai takaamaan, että esimerkiksi minä en ikinä tulisi joutumaan väkivallan kohteeksi.

Toinen asia on se, että jos jokin asia on yksinkertaisesti todennettavissa, niin silloin ei lähdetä kysymään ”Miten me voimme tietää?” Jos puristat omenan käteesi ja irrotat sen kymmenen kertaa ja huomaat, että joka kerta, että se omena tippuu maahan, niin onko järkeä tiputella omenoita koko loppuelämäänsä pelkästään eri lopputulosta odottaen? Toki voit toistaa tätä samaa asiaa vaikka miljoona kertaa, mutta itse asia ei siitä muutu, eikä ole mitenkään perusteltua odottaa, että se yhtäkkiä muuttuisi, jos mikään muu tekijä ei muutu. Vaikka hokisit sata kertaa ”Mistä me voimme tietää, että omena seuraavallakin kerralla putoaa, eikä nousekaan ylöspäin?” ei omenan kohtalo siitä muutu, eikä ole perustelua odottaa sen muuttuvan. On eri asia myös kysyä, miksi jokin asia toimii tietyllä tavalla kuin kysyä ”Mistä me voimme tietää?”.

Minä rakastan kyselemistä, mutta jos ihminen alkaa jatkuvasti vain maanisesti kysyä ”Mistä me voimme tietää?” jokaisesta asiasta, niin nuppihan siinä lopulta sekoaa. ”Mistä me voimme tietää olemmeko me oikeasti olemassa?” ”Mistä me voimme tietää onko Esson baari enää kymmenen vuoden päästä auki?” ”Mistä me voimme tietää suunnitteleeko naapuri joukkomurhaa?” ”Mistä me voimme tietää, että ihmistä ei muovattu savesta?”

Minä rakastan myös argumentointia ja pohdiskelua, mutta kun on uupumiseen asti vääntänyt rautalangasta faktojen kera niitä perusasioita keskustelusta toiseen ja myös kertonut sen, että kaikkeen ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia tai ennusteita, niin tekisi joskus mieli vaihtaa lähestymistapaa. Voisi alkaa vain keksiä ”Mistä me voimme tietää?”-vastakysymyksiä. Niitä pystyy näet keksimään loputtomiin, eikä mitään argumentteja ilmeisesti enää tarvita.

Mistä me voimme tietää, ettei Sauli Niinistö ole reptiliaani? Mistä me voimme tietää, että mummo parani syöpähoitojen ansiosta? Mistä me voimme tietää, ettei aspiriini aiheuta viisikymmenkiveksisyyttä tai satapäisyyttä? Mistä me voimme tietää, että autosta on bensa loppu? Mistä me voimme tietää, että suola ei tänäänkään makeuta kahvia? Mistä me voimme tietää, että emme voi tänäänkään kävellä seinien läpi?

Mistä me voimme tietää, että kulhossa on kaksi omenaa? 1+1 ei välttämättä olekaan kaksi, jos käytämme vaikka binäärilukuja. Jos näitä tarpeeksi kauan heittelisi ilmaan, niin tilttaisivatko tuollaisten ihmisten aivot lopulta?

Olen aina yrittänyt sitkeästi ajatella, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta pikkuhiljaa alan kallistua siihen, että kun kysymysten ainoa tarkoitus on uuvuttaa vastakeskustelija jankuttamalla, eikä aitoon vuoropuheluun edes pyritä niin tällöin kysymysten esittäminen on järjetöntä. Järjetöntä toimintaa voidaan kai pitää myös tyhmänä. Aivan kuin pikkulapset yrittäisivät uuvuttaa vanhempiaan hokemalla ”Mutku mä haluun”. Pikkulapsilta tämä on vielä ymmärrettävää toimintaa, mutta onko se sitä enää aikuisilta ihmisiltä?

Kuva: http://acephalous.typepad.com/.a/6a00d8341c2df453ef017d3d522afc970c-500wi

Kuva: http://acephalous.typepad.com/.a/6a00d8341c2df453ef017d3d522afc970c-500wi

”Narsistisesti” lainaan tähän vielä itseäni vanhasta kirjoituksestani:

”Näkemystään ei tarvitse sen kummemmin perustella, eikä kukaan saa siihen perusteluja kysyäkään, koska on vain niin helvetin coolia omata se ”vaihtoehtoinen näkemys”. Aivan kuin liikkuisimme juuri varhaisteini-ikään saapuneiden parissa, joille tärkeintä muka kokea olevansa omaleimainen. Tärkeintä on kuulua ryhmään, joka mielletään omassa mielessä jotenkin kapinalliseksi ja ”ulkopuoliseksi”, jotta voidaan mieltää itsensä omaehtoisesti toimivaksi ja ajattelevaksi ”kapinalliseksi”.”

Mistä me voimme tietää? Kysyn vain!

Onko viharetoriikka jo arkea?

Viime vuoden sisään on tullut useamman kerran vastaan tilanne, jossa olen joutunut miettimään pitäisikö internetiin kirjoitetusta viestistä tehdä ilmoitus poliisille? Olen jo useampaan kertaan klikannut nettipoliisien profiileja auki. Minulla on ollut viestin kirjoitusikkuna edessäni avoinna. Olen jopa alkanut jo kirjoittaa. Sitten olen painanut ruksia. Viestit, joiden ilmoittamisesta poliisille olen harkinnut eivät ole olleet mitään kevyttä kamaa minun maailmassani, mutta silti en ole saanut kirjoitettua viestiä loppuun. Tämä pistää miettimään, että missä vaiheessa uhkailusta, vihapuheesta ja omankädenoikeudesta tulee arkea? Pitääkö tappamisella ja kiduttamisella fantasioinnin vakavassa keskustelussa olla hyväksyttävää? Pitääkö omankädenoikeudella uhoaminen hyväksyä? Keskustelu maahanmuuttajista tai pedofiileistä ei ole fiktiota, eikä viihdettä vaan todellista elämää. Keskusteluissa keskustellaan oikeiden henkilöiden pahoinpitelemisestä, kiduttamisesta jopa tappamisesta oikeuden varjolla.

Kun surffailemme internetissä törmäämme päivittäin kaikenlaiseen törkyyn. Itse en osaa turtua esimerkiksi tappouhkauksiin, tuhopolttosuunnitelmiin tai kidutusfantasioihin. Silti minunkin kynnykseni ottaa yhteyttä nettipoliisiin on aika korkea. Moni ei kuitenkaan tällaisia lukiessaan enää olkaansa kohauta. Se on arkea. Todellisen, elävän ihmisen pahoipitelemisestä, tappamisesta ja kiduttamisesta keskusteleminen on jo osittain arkea, jonka yli joko rullataan surutta tai sitten siihen mennään mukaan, koska sananvapaus.

Mieleen tulee myös, että poliisihan näkee kaikenlaista, ei kai heitä nyt tällainen kiinnosta? Muutamana iltana olen istunut pitkään pöydän ääressä hyvin vakavissa mietteissä. Entä jos tuo kirjoittaja tekeekin jotakin? Entä jos se ei olekaan vain vitsiä? Miltä minusta tuntuisi, kun en olisikaan ilmoittanut asiasta poliisille? Olen miettinyt, mitä yhteiskunnasta tulee, kun ihmisten satuttamisella fantasioinnista tulee normi? Onko siitä tullut jo? Poliisilla on resurssipula ja esimerkiksi syytekynnyksen ylittävistä kunnianloukkauksista tulee usein syyttämättäjättämispäätös, koska raha ja aika. Mitä tälle ilmiölle siis voi tehdä? Minä en halua, että viharetoriikkaan turrutaan, ja siitä tulee osa arkea. Yritän kantaa omaa pientä korttani kekoon esimerkiksi bloggaamalla. Joskus kuitenkin iskee se neuvottomuus. Kun et lähde viharetoriikkaan, olet hyysäri. Sinutkin pitää raiskata ja tappaa.

En haluaisi uskoa, että joku kommentoisi tähän, että älä sitten lue niitä! Kysymys ei näet ole mistään minun mielipahastani, vaan ihmisten suhtautumisesta väkivaltaan ja siihen, mikä on asiallista keskustelua. Ei tällaiselta asialta voi minusta sulkea silmiä. Ihmisten tulisi kyetä keskustelemaan asioista ilman tappo- ja kidutusjuttuja. Tulisi olla itsestäänselvyys, että meillä sivistysvaltiossa poliisi ja tuomioistuimet hoitavat asiat. Kuka takaa, että seuraava pedofiilin tai raiskaajan metsästäjän uhri ei ole syytön ihminen? Mitäs sitten kun se syytön makaa vammautuneena sairaalassa? Seuraavat viestit laitoin harkinnan jälkeen eteenpäin nettipoliisi Marko ”Fobba” Forssille. Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni, jos nämä henkilöt pahoinpitelevät jonkun.

”Ootte varmasti lukenu niistä lasten raiskaajista? Yks niistä ainaki asuu Mikkelissä ja jos se menee mun ansaan ni se ihminen saa kärsiä. Toivottavasti saa myös linnassa pesäpallomailaa perseeseen.”

”Olen ollut yhteydessä yhteen näistä miehistä ja pyytänyt ulos. Loput voitte arvata. Ja turha pelätä mun puolesta, koska olen tehnyt tätä ennenkin. Mä olen pelkkä syötti.”

Kyseisessä tapauksessa jutun miehet ovat vankilassa odottamassa tuomion lainvoimaisuutta. En tiedä ketä sitten on ”houkuteltu ansaan”? Johonkin muuhun tekoon syyllistynyttä? Syytöntä? Mielestäni tällaiseen ei pidäkään tottua.