Ei minun naapuriini!

Pakolaiskeskustelussa ja ylipäänsä maahanmuuttokeskustelussa tulee usein esiin myös ”argumentti” ”Enhän mää halua sellaisia ihmisiä naapuriini” ”Enhän mää halua tuntemattomia ihmisiä naapuriini!” ”En mää halua rikollisia naapuriini”. Tällaiset argumentit eivät oikeastaan olennaisesti eroa perusnimbyilystä mitenkään. Harva meistä voi totuudenmukaisesti kuitenkaan väittää, että muuttaessamme uuteen kotiin kaikki uudet naapurit olisivat etukäteen tunteneet meidät tai me olisimme tunteneet heidät. Tunnustan auliisti, että en tunne naapureitani niin hyvin, ettäkö voisin mennä takuuseen siitä, millaisia ihmisiä he todella mielensä sopukoissa ovat. Ei minulla ole kuitenkaan myöskään syytä uskoa heistä mitään pahaa, enkä hysteerisesti aamusta iltaan pohdiskele, että mahtaako jollakulla naapurilla olla pahoja mielessään.

Jos joku ei halua toista naapuriinsa, koska omaa ennakkoluuloja toisen ihonväriä, uskontoa, seksuaalista suuntautumista, sairautta, vammaa tai sosiaalista statusta kohtaan, niin voiko tällaisten ihmisten antaa dominoida päätöksentekoa? Ajatuskin siitä, että jos joku seudun asukas nyt ei halua ”naapuriinsa” ketään itsestään poikkeavaa ei ihmisellä ole oiketta alueella, kaupungissa tai jopa koko maassa asua tai oleskella on todella absurdi. Enpä minäkään ”syrjäytyneenä” ja monisairaana tehnyt naapureille saanko muuttaa tänne-kyselyä, kun muutimme keskiluokkaiselle omakotialueelle. On aivan mahdollista, että joku nykyisistä naapureistamme ei haluaisi minua naapurikseen, jos tietäisi minun käyvän mielenterveystoimistossa ja olevan työelämän ulkopuolella sairauksieni takia.

On surullista kun ennakkoluulot painavat vaa’assa enemmän kuin yksilön käytös. Mitä sitten vaikka minulla olisikin korkeampi riski esimerkiksi häiriökäyttäytymiseen kuin ”normaaleilla”? Minä en käyttäydy häiritsevästi. Minä en ole prosenttiluku, enkä tilasto. Minä olen minä.

Turussa paikallisessa S-marketissa on hermostuttu turvapaikanhakijoihin liittymäostoksilla. Harva meistä kai erityisesti jonottamista rakastaa, mutta jos kyseessä on todellinen ongelma olisi kannattanut olla yhteydessä paikalliseen vastaanottokeskukseen. Kuten vastaanottokeskuksen vastaava ohjaaja Heimo Nurmi artikkelissa kertookin ihmisen pitää osata jonottaa tuli sitten mistä päin tahansa. Jos joku käyttäytyy vähemmän soveliaasti, häntä ohjeistetaan. Turvapaikanhakijoiden suhteen kielimuurin tuoma ongelma on siinä mielessä helppo hoitaa, että voi olla yhteydessä vastaanottokeskukseen ja pyytää sieltä apua. Esimerkiksi turistin kanssa tällaista mahdollisuutta ei ole. Nykyään tuntuu kuitenkin olevan muotia, että sen sijaan, että asiat hoidettaisiin asianomaisten kesken halutaan päästä lehteen kertomaan asioista oli sitten kyse turvapaikanhakijoiden liittymäostoksista, homeisesta pullasta tai etanasta salaatissa.

Kannattaa muistaa, että turvapaikanhakija ei aina välttämättä tiedä, mihin kaikkeen hän voisi pyytää vastaanottokeskuksen henkilökunnalta apua. Kun ei ole yhteistä kieltä ja ihmisiä on suurempi joukko tulee haasteita. Nämä haasteet eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä, jos niistä ei sellaisia tehdä. Joskus myös ihan ”kantasuomalaisilla” ihmisillä asiointi kestää ja se on normaalia elämää. Itsekin on tullut turistina ihmeteltyä ja pällisteltyä, että miten ne asiat toisessa maassa toimivatkaan.

Ollessani työelämässä työskentelin päivittäistavarakaupassa, jonka vieressä oli hoitokoti. Hoitokodin asukkien kanssa tuli haastaviakin tilanteita. Oli asiakkaita, jotka eivät käytännössä kommunikoineet mitenkään. Oli asiakkaita, jotka maksoivat useiden kymppien ostoksia viisi-, kymmen-, ja kaksikymmentäsenttisillä. Joskus heillä oli mukanaan hoitaja ja joskus ei. Ymmärtämyksellä asioista kuitenkin selvittiin joka kerta. Se, että ymmärtää ei toki tarkoita, etteikö joskus voisi mielessään turhautua.

Koulut, hoitolaitokset, vastaanottokeskukset, terveyskeskukset, kirjastot. Oli kyseessä sitten mikä tahansa ”laitos” se vaikuttaa ympäristöönsä monella tavalla. Se on sitä ihan normaalia yhteiskunnan elämää.

”Jos ei ennen oo ollut rasisti, niin ei ole ihme, että nyt on”. Pitääkö minuakin vihata, jos joku mielenterveyspotilaan kirjoissa kulkeva tappaa, raiskaa tai ryöstää? Tai jos joku mielenterveyspotilas kaupassa ei osaa käyttäytyä? Jos joku mielenterveyspotilas ei ymmärräkään asioita kerralla? Voiko sitten sanoa, että en ole ennen vihannut mielenterveyspotilaita, mutta nyt vihaan, eikä se ihme ole?

Taajamassa ja yhteisöissä asuessa joutuu aina enemmän tai vähemmän sietämään erilaisuutta ja myös niitä haastavia tilanteita. Sosiaaliset tilanteet eivät aina ole minullekaan helppoja, mutta en minä siitä muita syytä, enkä myöskään leimaa ihmisryhmiä yksilöiden käyttäytymisen perusteella. En myöskään vastusta normaalia elämää ympärilläni.

Joku ei halua turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia naapuriin. Toinen ei halua vammaisia eikä vanhuksia naapuriin. Kolmas ei halua lapsia naapuriin. Neljättä eivät miellytä mielenterveyspotilaat ja viides vihaa koiria. Kenellä on oikeus määritellä missä minä saan asua tai minne minä saan muuttaa? Saanko käyttää kaniamme pihalla, jos naapurimme vihaisi kaneja? Joskus ne muutakin kuin kansalaisluottamusta harva se päivä nauttivat maahanmuuttokriittiset voisivat miettiä haluavatko kaikki heitäkään naapuriinsa?

Ihminen, älä suotta pelkää omia pelkojasi!

Jos olet keskustellut maahanmuuttokriittisten kanssa olet luultavasti törmännyt vastaaviin argumentteihin:

”Mä tunnen pari mamua, en mä voi olla rasisti”

”Mun lapsen puoliso on mamu, en mä hei voi olla rasisti”

”Siis mä oon käyny Afrikassa, mä en voi olla rasisti”. 

Jos olet seurannut sosiaalisten hankkeiden vastustamista, olet saattanut kuulla seuraavanlaista:

”Siis mun sukulaisella on kehitysvammainen lapsi, enhän mä siis tietenkään vammaisia vihaa.”

”Siis mun kaveri on koditon, eihän mulla voikaan olla mitään kodittomia vastaan”.

Jos olet lueskellut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia koskevia keskusteluja olet luultavasti lukenut seuraavanlaisia kommentteja:

”Siis mä en voi olla homokammoinen. Mähän tunnen useampia homoja ja lesboja”

”Homotusta on joka puolella, mutta siis onhan munkin serkku homo. Eihän mulla siis mitään homoja vastaan oo”.

Henkilökohtaisesta näkökulmastani tällainen logiikka on aina ollut äärimmäisen outo. Kuten kaikissa muissakin asioissa ihmiset ovat tässäkin asiassa yksilöitä. Ne sukulaiset, tutut, lapsen puolisot tai matkustelut eivät määrittele sitä onko yksilöllä itsellään syrjivää ajattelua jotakin ihmisryhmää kohtaan. Ihminen ei voi paeta vastuusta omista sanomisistaan vetoamalla sukulaisiin, tuttaviin ystäviin tai matkusteluunsa.

Kuva: http://cdn.meme.am/instances/500x/61054323.jpg

Kuva: http://cdn.meme.am/instances/500x/61054323.jpg

Toteamalla, että ”Eihän mulla voikaan olla mitään tätä ja tätä ryhmää vastaan, koska serkku on/kaveri on/tyttärellä on…” ohitetaan suurpiirteisesti se vastapuolen huoli syrjinnästä. ”Eihän mulla voikaan olla mitään tätä ja tätä ryhmää vastaan” on lausahdus, jolla yritetään saada toinen osapuoli lisäkysymyksineen näyttämään jopa vähäsen naurettavalta.

”Eihän mulla siis mitään sitä ja tätä ryhmää vastaan ole, mutta…”

Tällaiset perusteluthan ovat hyvin tuttuja nimby-ilmiön tiimoilta.   Harva haluaa tunnustautua avoimesti vaikkapa rasistiksi, vammaisia pelkääväksi tai homokammoiseksi, mutta ajatuksia voidaan oikeuttaa ulospäin (ja usein myös itselleen) milloin milläkin verukkeella. Toiset käyttävät keppihevosena taloutta ja toiset vaikkapa sitä, että milloin jokin ryhmä tuottaa muka rauhattomuutta ympäristöönsä ja pelottaa lapsia. Toiset sanovat, että jokin ryhmä ei muka oikeasti tarvitse apua. Usein vedotaan yleensä ryhmän jäseniltä kysymättä ja heidän mielipiteitään tietämättä siihen, etteivät ryhmän jäsenet halua tätä tai että päätös ei ole kyseisen ryhmän jäsenille edukas.

I`amnotaracistbut

Kuva: http://www.quickmeme.com/img/d4/d4c3b89954cad6e329b1f60e162819afb12233ed8067f01661ad8498f2c7de5e.jpg

Moni toki myös tietää, että avoimesti tiettyä ihmisryhmiä vihaavana on haastavaa kerätä kannatusta ajatuksilleen. Siksi pyritään aina löytämään se ”mutta”, mihin voidaan vedota oli sille sitten perusteita tai ei. Monille tällainen retoriikka on vain strateginen veto. Mietin kuitenkin usein noita juttuja lukiessani, että onko joidenkin ihmisten sitten parempi olla, kun he oikeuttavat itselleenkin pelkoihin ja ennakkoluuloihin perustuvaa inhoa jopa suoranaista vihaa äkkiseltään ehkä jollakin joidenkin mielestä järkevältä kuulostavalla syyllä? Tuntevatko he itsensä nukkumaan käydessään paremmiksi ihmisiksi, kun ovat oikeuttaneet toisten ihmisten alentamista, eri arvoisuutta ja jopa pilkkaamista vaikkapa taloudella tai turvallisuudella?

Tuntuuko se paremmalta olla ”maahanmuuttokriitikko”, kun kovasti selittää itselleen vaikkapa, että pakolaiset ovat kaikki ”dollaripakolaisia” tai ”iPhonemiehiä”? Tuntuuko se paremmalta vastustaa vammaisten tukiasuntolaa, kun vetoaa kaavoitukseen ja sanoo, että vammaisten olisi parempi heidän itsensä kannalta olla poissa omakotialueilta? Tuntuuko se paremmalta vastustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, kun vetoaa ”perhearvoihin”?

”Mutta” vaihtuu, mutta ajatus taustalla ei vaihdu.

”Nuo ovat huonompia kuin minä/me”

”Minä en/me emme halua noita tänne”

”Pysykööt poissa ihmisten ilmoilta”

”Menkööt muualle”

”Pysykööt omassa maassaan”

”Ne ovat kaikki rikollisia tai vähintään häiriöksi”

Pelot ja ennakkoluulot ovat ihmiselle todellisuutta olivat ne perusteltuja tai eivät. Ennakkoluulot ja pelot ovat normaali osa ihmisyyttä, mutta ihminen kykenee valitsemaan, miten niitä käsittelee. Olisi rehellistä ja suoraselkäistä myöntää pelkonsa ja ennakkoluulonsa ja opetella käsittelemään niitä muuten kuin turvautumalla ihmisvihaan ja toisten sortamiseen.

”Ovat persoja makeille ja vaihtavat pillereitä karamelleihin. Tuovat epäsosiaalista joukkoa perässään”

-Marjaniemeläinen nainen kehitysvammaisista

Vain elämää

Espoon Riihilahden vammaisten asuntola-jutun nettijälkipuinneissa on tullut kiinnitettyä huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön näiden ihmisten taholta, jotka ovat tunteneet aavistuksen sympatiaa Nimby-ajatteluun syyllistyneisiin. Ihmisten lajittelu kuuluu näet monen ajatusmaailmassa seuraavasti; keskiluokkaisen omakotitaloalueen asukkaat ja vammaiset sekä heidän omaisensa ovat kaksi erillistä ryhmää. Aivan kuin keskiluokkaiselle omakotitalossa asujalle ei voisi syntyä vammaista lasta tai keskiluokkainen omakotitalossa asuja itse ei voisi loukkaantua vaikkapa onnettomuudessa. Keskiluokkainen omakotiasuja nostetaan oikeasti aivan huomaamatta keskustelussa tällaisten vammaisten ja vammaisuuden yläpuolelle. Vammat eivät tunnu koskettavan keskiluokkaista omakotitaloasujaa, koska ne eivät kuulu täydellisen elämän illuusioon. 

On todella hassua nähdä tällaista huomaamattomasti tehtävää jaottelua, koska eihän se elämä näin oikeasti mene. Ihminen ei voi valita naapureitaan eikä loputtomasti omaa kohtaloaan. Keskiluokkaisilla omakotialueilla asuu vammaisia halusi sitä joku elämässään täydellistä julkisivua pitävä tai ei. Keskiluokkaisilla omakotialuiella alkaa pikkuhiljaa näkyä myös maahanmuuttajia. Hui kauhistus sentään! Keskiluokkainen omakotiasuja ei ole elämän yläpuolella. Tästä pääsemmekin kysymykseen pelottavatko vammaiset keskiluokkaista ”menestynyttä” omakotiasujaa, koska he todellakin muistuttavat elämän arvaamattomuudesta? He muistuttavat siitä, että huomenna kuka tahansa meistä voi olla vammainen ja tarvita tukea ja apua. He muistuttavat siitä, että kuka tahansa meistä voi saada vammaisen lapsen tai lapsenlapsen. Elämän arvaamattomuutta ei voi enää paeta, kun naapurissa asuu vammaisia ihmisiä. Oma turvallinen illuusio rikkoutuu. Sen täydellisen kulissin takaa löytyy kuitenkin todellinen elämä, ja siellä vastaan voi tulla myös varjoja. Toiset ihmiset eivät kuitenkaan saa tuoda todellista, ”epätäydellistä” elämää liian lähelle, jotta oma illuusio ei sorru. Elämän arvaamattomudesta muistuttavan naapurin kanssa omien pelkojen pakeneminen vaikeutuu.

Luulen, että tosi asiassa näiden ”täydellisten” ihmisten oma elämä on loppujen lopuksi paljon kurjempaa kuin meidän vajavaisten ja elämän ennakoimattomuuden avoimesti kohtaavien ihmisten elämä. Meidän ei tarvitse ylläpitää täydellisen elämän kulisseja, eikä meidän tarvitse pelätä sitä, että uusi naapuri tuo todellisen ”epätäydellisen” elämän liian lähelle. Meidän ei tarvitse pelätä illuusion särkymistä, sillä me elämme elämää sellaisina kuin me olemme ja tiedostamme sen ”epätäydellisyyden”. Meidän ei tarvitse pelätä todellista elämää, eikä maalata ihmisen elämästä valheellista kuvaa. Meidän elämämme ei ole täydellistä eikä epätäydellistä, se on vain elämää. Tavallaan siis minäkin tunnen tietynlaista ”sympatiaa” Nimby-ajatteluun syyllistyviin. Mahtaa näet olla melko stressaavaa ja kuluttavaa elää jatkuvassa elämän pelossa ja ylläpitää illuusiota täydellisestä elämästä. Ojennan siis käden Nimbyilijöille ja toivotan heidät tervetulleeksi elämään kanssamme arvaamatonta elämää. Tervetuloa samaan paattiin meidän kanssamme. Tervetuloa risteilylle elämään.

 

Kaikessa arvaamattomuudessaankin tai ehkä juuri siksi...