”Valtamedia on natsisika” – kriittisyyden ”inflaatio”

Tällä hetkellä näyttää siltä, että aukaisee nettisivun kuin nettisivun nousee salonkikelpoisesti sanottuna se maahanmuuttokriittinen keskustelu hetimmiten esiin. Viikonvaihteen Tamperelaista selaillessani oli taas pudisteltava päätäni. Milloin olivat taas mamujoukot ihmisiä seuranneet tai ainakin vähintään aivan täydellä varmuudella aikoneet lähteä seuraamaan. Kyllä luitte oikein aikoneet lähteä seuraamaan. Milloin taivasteltiin esimerkiksi lehtien kommentointiosioiden sulkemista (mamukriittisten törky- ja uhkausviesteillä ei tietenkään ole mitään tekemistä asian kanssa, koska mielipide ja sananvapaus), ja kuulemma rikoksen tekijöiden tuntomerkkejä pantataan. (Toim. huom. Esimerkiksi keskustelu siitä, että ulkomaalaistaustaisen näköinen ei ole mikään oikea tuntomerkki tai se, että somelevitykseen tuutattavien valheellisten tuntomerkkien levittely ei ole oikein ei tarkoita sitä, että tuntomerkkejä pitäisi pantata, jos rikollinen yritetään saada kiinni). 

Kriittisyys sanaa toistetaan yleensä näiden ”En mä rasisti ole, mutta…”-ihmisten kirjoituksissa. ”Olen vain kriittinen!” ”Pitää kyseenalaistaa valtamedia!” ”Pitää olla kriittinen!” ”Valtamedia valehtelee”

Kyllä todellakin pitäisi kyetä olemaan kriittinen. Ikävä kyllä monelle kriittisyys tuntuu nykyään tarkoittavan sitä, että sen varjolla saa nätisti ja oikeutetusti vihata milloin ketäkin syytöntä, leimata kokonaisia ihmisryhmiä ja oikeuttaa muka kriittisyys sanan varjolla niitä helposti epävalideiksi todistettavissa olevia argumentteja. Kriittisyys on myös monelle sitä, että pääasia on omaksua ”valtamedian näkemyksestä” poikkeava näkemys, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä faktojen kanssa.

Näkemystään ei tarvitse sen kummemmin perustella, eikä kukaan saa siihen perusteluja kysyäkään, koska on vain niin helvetin coolia omata se ”vaihtoehtoinen näkemys”. Aivan kuin liikkuisimme juuri varhaisteini-ikään saapuneiden parissa, joille tärkeintä muka kokea olevansa omaleimainen. Tärkeintä on kuulua ryhmään, joka mielletään omassa mielessä jotenkin kapinalliseksi ja ”ulkopuoliseksi”, jotta voidaan mieltää itsensä omaehtoisesti toimivaksi ja ajattelevaksi ”kapinalliseksi”.

Tämän hetken kriittisyys on sitä, että uskotaan terveydenhuollon olevan salaliitto ja vaikkapa inkiväärin parantavan syövän, koska hei esimerkiksi solumyrkythän tappavat soluja ja sehän kuulostaa hirveän pahalta. Tämän hetken kriittisyys on sitä, että uskotaan kaikkien eriväristen olevan terroristeja, koska ne nyt vain ovat kaikki ”eläimiä” ja ”barbaareja”. Tämän hetken kriittisyys on sitä, että klikkaillaan MV-lehteä, koska ”vittu kukaan muu ei kerro totuutta, koska vihervassarimedia”. Tämän hetken kriittisyys on sitä, että ei haluta uskoa evoluutioteoriaan, koska ”eihän nyt ihminen ole apina ja mä olen akateemisesta perheestä”.

Tämän hetken kriittisyys on sitä, että jopa kaiken maailman huruhöpö on kyseenalaistamatta hyväksyttävä totuudeksi, koska perustelujen pyytäminen ja oikean keskustelu asiasta on ”kriittiseksi” itseään kutsuvan henkilön loukkaamista. Tähän nivoutuu olennaisesti myös tietyissä piireissä vallalla oleva sananvapauskäsitys, jonka mukaan huruhöpöstä kirjoittamatta jättäminen ja oikeaksi todistetun tiedon perusteella kirjoittaminen on ”kulttuurimarxismia” ja suorastaan ”loukkaus sananvapautta kohtaan”.

Muistelen enemmän ja vähemmän lämmöllä kuinka itselläni oli teini-iässä vaihe, jolloin oli kovin tärkeää muka erottua joukosta. Kun H&M:stä ostamani hieno pitkä musta hame näkyi jonkun toisen tytön päällä kadulla, niin enhän minä voinut sitä enää käyttää, koska edustinhan minä muka niin kapinnallista alakulttuuria. Nyt tämä muisto hymyilyttää. Olinhan mielestäni niin suuri kapinallinen ja kriittinen ajattelija, että minun oli pakko toimia kuten muutkin kyseisen viiteryhmän ihmiset ja ”valtavirtapukeutuminen” edes yksittäisen vaatekappaleen muodossa ei ollut missään määrin hyväksyttävää. En kuitenkaan kyennyt tuolloin olemaan oikeasti kriittinen, omilla aivoillani ajatteleva yksilö vaan seurasin sokeasti viiteryhmää, johon koin kuuluvani. Tällainen ajattelu on täysin normaalia identiteetin etsintää teiniltä ja monella meistä on ollut tällainen vaihe, mutta yleensä aika tekee tehtävänsä. En osaisi enää mitenkään kuvitella rakentavani omaa identiteettiäni noin.

Vihervassarisuvakkina olen kritisoinut monesti niin ”valtamedian” tekemiä juttuja kuin poliisin toimintaakin. Ei tuota kuitenkaan tuskaa myöntää, kun joku ”valtamedian” edustaja kirjoittaa hyvän jutun, eikä tuota tuskaa myöntää poliisin toimineen oikein, kun aihetta kiitoksiin on. On hieman absurdia lukea juttuja siitä, kuinka ”me suvakit luotamme sokeasti valtamediaan”.

Pyrin itse parhaani mukaan tutkailemaan asioita tapauskohtaisesti ja lähtökohtaisesti tärkeintä olisi, että ihmiset ajattelisivat ja selvittäisivät asioita ihan itse, eivätkä jakaisi ihan täyttä tuubaa netissä vain periaatteen vuoksi, koska ”tämä nyt on niin vitun siistiä olla kapinallinen”. ”Mä nyt luen MV-lehteä, koska valtamedia nyt vain on perseestä ja te olette vittu kaikki ihan tyhmiä huoria”. Tällaistako on suomalainen kriittinen ajattelu vuonna 2015?