Onko viharetoriikka jo arkea?

Viime vuoden sisään on tullut useamman kerran vastaan tilanne, jossa olen joutunut miettimään pitäisikö internetiin kirjoitetusta viestistä tehdä ilmoitus poliisille? Olen jo useampaan kertaan klikannut nettipoliisien profiileja auki. Minulla on ollut viestin kirjoitusikkuna edessäni avoinna. Olen jopa alkanut jo kirjoittaa. Sitten olen painanut ruksia. Viestit, joiden ilmoittamisesta poliisille olen harkinnut eivät ole olleet mitään kevyttä kamaa minun maailmassani, mutta silti en ole saanut kirjoitettua viestiä loppuun. Tämä pistää miettimään, että missä vaiheessa uhkailusta, vihapuheesta ja omankädenoikeudesta tulee arkea? Pitääkö tappamisella ja kiduttamisella fantasioinnin vakavassa keskustelussa olla hyväksyttävää? Pitääkö omankädenoikeudella uhoaminen hyväksyä? Keskustelu maahanmuuttajista tai pedofiileistä ei ole fiktiota, eikä viihdettä vaan todellista elämää. Keskusteluissa keskustellaan oikeiden henkilöiden pahoinpitelemisestä, kiduttamisesta jopa tappamisesta oikeuden varjolla.

Kun surffailemme internetissä törmäämme päivittäin kaikenlaiseen törkyyn. Itse en osaa turtua esimerkiksi tappouhkauksiin, tuhopolttosuunnitelmiin tai kidutusfantasioihin. Silti minunkin kynnykseni ottaa yhteyttä nettipoliisiin on aika korkea. Moni ei kuitenkaan tällaisia lukiessaan enää olkaansa kohauta. Se on arkea. Todellisen, elävän ihmisen pahoipitelemisestä, tappamisesta ja kiduttamisesta keskusteleminen on jo osittain arkea, jonka yli joko rullataan surutta tai sitten siihen mennään mukaan, koska sananvapaus.

Mieleen tulee myös, että poliisihan näkee kaikenlaista, ei kai heitä nyt tällainen kiinnosta? Muutamana iltana olen istunut pitkään pöydän ääressä hyvin vakavissa mietteissä. Entä jos tuo kirjoittaja tekeekin jotakin? Entä jos se ei olekaan vain vitsiä? Miltä minusta tuntuisi, kun en olisikaan ilmoittanut asiasta poliisille? Olen miettinyt, mitä yhteiskunnasta tulee, kun ihmisten satuttamisella fantasioinnista tulee normi? Onko siitä tullut jo? Poliisilla on resurssipula ja esimerkiksi syytekynnyksen ylittävistä kunnianloukkauksista tulee usein syyttämättäjättämispäätös, koska raha ja aika. Mitä tälle ilmiölle siis voi tehdä? Minä en halua, että viharetoriikkaan turrutaan, ja siitä tulee osa arkea. Yritän kantaa omaa pientä korttani kekoon esimerkiksi bloggaamalla. Joskus kuitenkin iskee se neuvottomuus. Kun et lähde viharetoriikkaan, olet hyysäri. Sinutkin pitää raiskata ja tappaa.

En haluaisi uskoa, että joku kommentoisi tähän, että älä sitten lue niitä! Kysymys ei näet ole mistään minun mielipahastani, vaan ihmisten suhtautumisesta väkivaltaan ja siihen, mikä on asiallista keskustelua. Ei tällaiselta asialta voi minusta sulkea silmiä. Ihmisten tulisi kyetä keskustelemaan asioista ilman tappo- ja kidutusjuttuja. Tulisi olla itsestäänselvyys, että meillä sivistysvaltiossa poliisi ja tuomioistuimet hoitavat asiat. Kuka takaa, että seuraava pedofiilin tai raiskaajan metsästäjän uhri ei ole syytön ihminen? Mitäs sitten kun se syytön makaa vammautuneena sairaalassa? Seuraavat viestit laitoin harkinnan jälkeen eteenpäin nettipoliisi Marko ”Fobba” Forssille. Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni, jos nämä henkilöt pahoinpitelevät jonkun.

”Ootte varmasti lukenu niistä lasten raiskaajista? Yks niistä ainaki asuu Mikkelissä ja jos se menee mun ansaan ni se ihminen saa kärsiä. Toivottavasti saa myös linnassa pesäpallomailaa perseeseen.”

”Olen ollut yhteydessä yhteen näistä miehistä ja pyytänyt ulos. Loput voitte arvata. Ja turha pelätä mun puolesta, koska olen tehnyt tätä ennenkin. Mä olen pelkkä syötti.”

Kyseisessä tapauksessa jutun miehet ovat vankilassa odottamassa tuomion lainvoimaisuutta. En tiedä ketä sitten on ”houkuteltu ansaan”? Johonkin muuhun tekoon syyllistynyttä? Syytöntä? Mielestäni tällaiseen ei pidäkään tottua.

 

Taloudellisesta taantumasta henkiseen taantumaan

Usein kun mielenterveysongelmista tai alkoholismista kärsinyt ihminen kuolee alkaa saman tien nettikommentointi tyylillä ”Hyvä kun kuoli pois yhteiskunnan varoja syömästä, ei tuollaisilla saatanan loisilla mitään tee”. Luottotietoihinsa merkinnän saanut on ”vitun luuseri, jota ei kiinnosta maksaa laskujaan”. Työpaikkansa menettänyt on ”työhaluton, joka pitäisi vähän pistää orjatyöhön, jotta oppii olemaan”.

Mielenterveysongelmista, riippuvuuksista, talousvaikeuksista ja oikeastaan ihan mistä tahansa elämän vastoinkäymisistä kärsivät joutavat kuolla. Me olemme vain rasitteita. Uudeksi ja hienoksi termiksi on lanseerattu nettoveronmaksaja. Me kaikki, jotka emme ole nettoveronmaksajia olemme ylimääräistä kuonaa. Loisia, jotka pitäisi suorastaan hävittää. Universalistisen hyvinvointivaltion ajatus rappeutuu askel askeleelta. Ajatus myös heikkoja tukevasta ja auttavasta yhteiskunnasta herättää paljon jopa suoranaista vihaa.

Internet on koko olemassaolonsa ajan ollut mainio väline vihakommentointiin. Silti sanoisin, että pitkittyneen taantuman myötä myös empatiavaje on kasvanut tai ainakin nykyään naputellaan helpommin julki ajatuksia, jotka aikaisemmin jupistiin kotona kahvikupposen äärellä.

Itse mietin usein, että miksi minä olen toisten mielestä kuonaa siksi, että olen sattunut sairastumaan? Fibromyalgia, epävakaa persoonallisuushäiriö, masennus ja epäilys uupumusoireyhtymästä. Nekö tekevät minusta ihmisen, joka ei ansaitse elää? Sekö, että jatkoin opiskelujani vaikeista unihäiriöistä huolimatta aiheuttaen todennäköisesti tällä itselleni fibromyalgian aktiivisen vaiheen, tekee minusta huonon ihmisen? Oikeuttaako taloudellinen taantuma siihen, että me ”heikommat ja sortuneet” emme enää ole ihmisiä lainkaan? Sairaat, mamut, homot, alkoholistit, työttömät. Viharetoriikka toistuu kaikkien ryhmien kohdalla. Onko sellainen yhteiskunta tai ihminen vahva, joka kohtelee heikompia tai erilaisia ihmisiä kaltoin?

Nyt on taas se aika vuodesta kun puidaan ihmisten verotietoja. Samalla myös hyvintoimeentulevat päästetään ääneen kertomaan siitä, miten kurjaa on maksaa veroja. Miksi heidän tulisi kustantaa köyhien, sairaiden ja työttömien luusereiden elämää? Onhan se nyt varsin hirveää jos yli 900 000 eurosta jää käteen vain yli 615 000 euroa. Yksinkertaistetulla matematiikalla 615 000 eurosta tulisi käteen 51 250 euroa kuussa. Miten tällaisella summalla oikein mahtaakaan kukaan pärjätä… Pitäisiköhän laittaa jokin hyväntekeväisyyskampanja pystyyn reppanoiden tukemiseksi? Terveisiä vain Purson hallituksen puheenjohtaja Jari Ollilalle allekirjoittaneelta. Olisipa minullakin yhtä paljon pokkaa kuin sinulla.

”Nyyhkytarinoillaan” nämä suurituloiset tulevat joko tietoisesti tai tietämättään lietsoneeksi vihaa meitä huono-osaisempia kohtaan. Yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön nousemme jälleen me ”loiset” ja se, että me olemme ongelma. Syrjäytyminen, työttömyys, masennus ja alkoholismi ovat ongelmia, joita pitää mahdollisuuksien mukaan hoitaa. Asiat eivät muutu tai parane ihmisarvon riistävällä kohtelulla tai viharetoriikalla. Usein ennaltaehkäisy on kaikista tehokkainta, mutta sehän on nyt on turhaa ”hyysäreiden löpinää”. Surkeinta on seurata tätä ilmiötä, jossa itsekin huonossa asemassa olevat käyvät toisia huono-osasia vastaan.

Sivistyneessä yhteiskunnassa huolehditaan myös niistä, joiden elämä ei ole mennytkään putkeen. Taantuma tuo ihmisten raadolliset puolet hyvin esiin, ja paljastaa sen, että monen kohdalla sivistys on pelkkää pintaa. Kukaan ihminen ei jouda kuolla. Meillä on kaikilla ainutkertainen elämä. Jos sinulla on käsittelemättömiä vihantunteita, kehottaisin menemään psykologille sen sijaan, että oksennat niitä nettiin. Masentuneilla, päihdeongelmaisilla ja syrjäytyneilläkin on omaisia. He ehkä harvemmin ajattelevat, että heidän omaisensa sai kuolla, koska hänen elämänsä ei mennyt kuten oppikirjassa. Taantumassa meidän tulisi tukea toisiamme ja vetää yhtä köyttä pitäen huolta heikoista sen sijaan, että lietsomme vihaa eri ryhmien välille tai syyllistämme heikompia taantumasta. Henkinen taantuminen ei edistä talouskasvua, eikä sivistyneen yhteiskunnan kehittymistä.