Eutanasia, hyvän kuoleman anatomia

Pitkään mielessäni ovat pyörineet aiheet eutanasian laillistamisesta avustettuihin itsemurhiin. En varsinaisesti itse ajattele asiaa hyvänä kuolema, enkä arvokkaana kuolemana. Ei ole hyvää kuolemaa, eikä arvokasta tai vähemmän arvokasta kuolemaa. On vain kuolema, joka voi olla inhimillinen tai epäinhimillinen. Ajattelen eutanasiaa vain inhimillisenä asiana, asiana jossa ihmisen oma päätösvalta omasta elämästään laajenee.

On selvää, että aiheessa on useita ongelmakohtia, joita itse näin lain kannattajanakaan en voi vain sysätä syrjään. Eutanasian lisäksi julkisuudessa on noussut esille asiaa hipovia aiheita vanhusten oikeudesta itsemurhaan, kun he kokevat, että heidän elämänsä on eletty. Britti-tutkijat menivät jo niin pitkälle, että he ottivat esille vanhempien oikeuden surmata vammaisena syntynyt lapsi, koska lapsi ei heistä ole vielä persoona, eikä täten ihminen. Aiheesta keskustellessani kuulin mielenkiintoisen argumentin, että lapsen surmaaminen ei kuulemma poikkea mitenkään aivokuolleen ihmisen hengityskoneen pysäyttämisestä. No, lapsella nyt kuitenkin on aivotoimintaa, lapsi ei ole aivokuollut, ja on selvää että lapsella on jonkinasteinen tietoisuus jo syntyessään. Tämän vuoksi lasta on syntymästään lähtien kohdeltava normaalisti tietoisena ihmisenä.

Vanhusten avustettuihin itsemurhiin palaan vielä sen verran, että jos normaalien vanhuuden vaivojen vaivaama vanhus kokee, että hänen elämänsä jo eletty, eikä elämällä ole yhtään mitään annettavaa tai omalla elämällä ei koeta olevan arvoa, niin silloin henkilöllä on mielestäni mielenterveydellisiä ongelmia. Henkilö on masentunut, ja esimerkiksi vanhuuteen siirryttäessä on toki normaaliakin käydä läpi tietynlaisia masennustunteita. Yleensä nämä masennuksen tunteet liittyvät heikkeneviin kykyihin, ja siihen että elämää on enemmän takana kuin edessä. On kuitenkin älytöntä ajatella, että sairaaloisen kuolemankaipuun alkaminen vaikkapa siellä kahdeksannella kymmenennellä on täysin normaalia. Yhtä älytöntä kuin sanoa, että on normaalia että teini viiltelee itseään ja on masentunut. Toiset vanhukset hyväksyvät vanhetessaan kuoleman osaksi elämää, mutta se on eri asia kuin halu surmata itsensä tai elämänsä kokeminen täysin arvottomaksi.

Vanhuutta ja tietynlaista heikkoutta ei kuitenkaan kannata paeta kuolemaan. Vanhuus tai heikkous ei ole häpeä, joka pitää hävittää. Sen näin monisairaana, vaikkakin nuorena, olen oppinut. Moni vanhus on toipunut vakavastakin masennuksesta, ja saanut elämänsä tasapainoon ja elämisen arvoiseksi, joten muitakin vaihtoehtoja löytyy kuin terveyskeskuksista myytävät itsemurhapillerit. Tässä nousee myös esille hyvä kysymys miten määritellään vanhus? Emmehän me nyt oikeasti voi ajatella, että ikä määrittää elämän arvokkuuden. Miten päin sen arvokkuuden nyt sitten tässä vanhusten itsemurha-asiassa mieltää: Onko vanhus tarpeeksi arvoton kuolemaan vai onko nuori liian arvoton ja kokematon päättämään omasta kohtalostaan?

Todella vaikea kysymys tulee olemaan millainen siitä eutanasia-laista sitten kirjataan. Fyysinen kipu on suhteellisen helppoa määritellä, mutta kuka voi määritellä psyykkisen kivun? Voiko psyykkisen kivun perusteella antaa armokuolemaa? Onko kriteerinä armokuolemaan siis kipu vai sairauden tai tilan kuolemaanjohtavuus? Entäs esimerkiksi locked in-syndrooma? Avustettuja itsemurhia eli ihmisen oikeutta avustettuun kuolemaan kun hän sitä vain kokee haluavansa en koe pitkän linjan mielenterveyspotilaana mahdolliseksi kirjata lakiin minkään ikäisille.

Kokemuksesta puhun, kun sanon, että esimerkiksi mielenterveyspotilaat eivät usein ole kykeneviä päättämään tällaisista asioista missään määrin. En usko, että hoitoalan henkilökuntakaan olisi valmis ottamaan vastaan vastuuta potilaan ”kuolemantuomion” allekirjoittamisesta. On moraalisesti vaikea kysymys onko ihmisellä oltava tässä yhteiskunnassa ”oikeus haluta kuolla” Onko kuoleman oltava missä tahansa elämänvaiheessa ”perusoikeus” vai pitääkö yhteiskunnan toiminnan ja lakien ensisijaisesti tähdätä elämän suojelemiseen? Tavallaan tähän ei ole täysin yksiselitteistä vastausta, mutta eutanasia-lakia kannattavanakin joudun valitsemaan jälkimmäisen. Toki ensimmäinen olisi yhteiskunnalle lyhyellä aikavälillä kannattavampi vaihtoehto, kun esimerkiksi mielenterveyspotilaat surmattaisiin heidän näin toivoessaan.

Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat viime päivinä mesonneet vihreiden kannasta eutanasia-lain suhteen. Jos Hannu on maannut sen 17-vuotta neliraajahalvaantuneena, ja olisi jo vuosia tahtonut eutanasiaa, niin mitä Päivi Räsänen tai Timo Soini voivat sanoa hänelle? Päivi Räsäsen epärealistiset väitteet siitä, että kaikenmaailman kipu on nykyään täysin hoidettavissa ovat myös hyvin kummallisia ja täysin epärealistisia. Soinin puheet siitä, että alkavatko vihreät värväämään tappajia, ovat myös harvinaisen hämmentäviä. Onko Timo tahallaan nyt sekoittanut puurot ja vellit keskenään vai onko hän tosissaan? Onko tämä kenties taas sellainen perussuomalainen vitsi? Moiset seikat saavat minut entistä enemmän kannattamaan pikaista valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Mikäköhän mahtaa olla Soinin tai Räsäsen kanta 10-vuotta aivokuolleena maanneen irrottamiseen hengityskoneesta…

Mielestäni terveydenhuollon pitää kuitenkin keskittyä ensisijaisesti hoitokeinoihin elämän puolesta. Armokuoleman pitää olla ehdottomasti se vihon viimeinen vaihtoehto. Kuolemasta ei saa tulla eutanasia-lain myötä hoitokeinoa, eikä terveyskeskuksen tiskiltä jaettavaa kauppatavaraa, joten lain sisältö on mietittävä hyvin tarkasti.