Reinikainen ratkaisee

Ensi töikseni tiistaina koneelle saapuessani törmäsin Mtv3:n juttuun Anneli Auerista ja syyttäjän väitteistä saatananpalvonnasta tekojen yhteydessä. Tutkinnassa mukaan oli otettu huomioon myös Annelin kirje lapsille vankilasta, johon Anneli on piirtänyt hyvin tavanomaisen sydämen, joka muodostuu tribaaleista. Kirjeessä Anneli kertoo lainaanneensa eräältä tädiltä tatuointilehtiä, ja vitsailee että pitäisikö ottaa tatuointi. Mtv3:n uutisotsikko kirkuu ”Poliisi löysi Auerin kirjeestä kummallisia goottikuvioita” 

Tätä juttua lukiessani jälleen kerran ensimmäiset reaktiot olivat suunnaton tyrmistys ja epäusko. Eihän meillä nyt 2000-luvulla, tiedonhaun kulta-aikakaudella, voi olla tällaista! Ensinnäkin suvereenisti jutussa niputetaan goottilaisuus ja saatananpalvonta samaan pakettiin. Toiseksi syyttäjän asiantuntijana toimii 80-luvulla vapaaehtoistyössään saatananpalvontaa kohdannut eläkkeellä oleva opettaja!!! Moni 90-lukua ala-asteella viettänyt muistaa varmasti näiden kiihkouskovaisten asiantuntijoiden luennot kouluissa. Varsinaisia asiantuntijuuden riemuvoittoja. Eihän toki syyttäjä voi tällaisia vakavissaan asiantuntijatodistajiksi pestata. Hyvän sketsin tästä kyllä saisi!

Juttu herättää huolta sekä suomalaisen median kyvystä kirjoittaa asiantuntevia juttuja että ennen kaikkea suomalaisen poliisin kyvystä tutkia todisteita, ja syyttäjien kyvystä värvätä itselleen asiantuntijatodistajia. Jos asiantuntijatodistajaksi ylhäällä mainitussa yhteydessä kelpaa eläkkeellä oleva opettaja, jonka tiedot saatananpalvonnasta ovat 80-luvun laatujulkaisuista, ja joka näkee saatanan joka kulman takana, en tiedä mitä sanoa. Eläkkeellä oleva opettaja, joka näkee diipadaapasydäntribaalissa vuohenpäitä ja vaikka mitä muuta. On kerta toisensa jälkeen huolestuttavampaa seurata suomalaisen poliisin toimia rikosjutuissa. Media olisi saanut tästä loistavan jutun ihmettelemällä suomalaisen poliisin ja syyttäjän toimintaa rikosjuttujen tutkinnassa. Kysymällä, että tällaisia tribaalipiirroksiako salissa esitellään tosissaan todisteina, ja tällaisiako syyttäjien asiantuntijatodistajat ovat? Helsingin Sanomat on tähän asti ainoana mediana julkisesti uskaltanut pitää Auer jutun todisteita edes hieman kummallisina. Hatunnosto tästä Helsingin Sanomille.

Tämä saa jälleen toivomaan, että ei itse satu koskaan olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ties minkälaisia todisteita minustakin saataisiin väännettyä kotini, ulkonäköni, ja vaikka minkä muun perusteella. Olisiko muun muassa japanin kielinen teksti käsivarressani jokin ihmeellinen saatananpalvonta symboli? Olisi mielenkiintoista nähdä Auerin jutun paperit kokonaan. Julkisuuteen tulleita todisteita ei voi pitää kovin kaksisina, lähinnä ne saavat minut kyseenalaistamaan suomalaisen poliisin ja syyttäjän toimintatapoja. Sotkuinen koti tai kaappiin kerätyt tyhjät deodoranttipullot eivät ole todiste murhasta.

En tiedä onko Auer syytön vain syyllinen. Sen sijaan väitän että poliisin ja syyttäjän kannattaisi opetella hankkimaan oikeita todisteita kuvitelmien sijaan. Arvostan suomalaisen poliisin ja oikeuslaitoksen työtä todella paljon, mutta todistelu-puoli on meillä todella pahasti hakusessa. Tarvitsisi todellakin tehdä jotakin, mutta ongelmasta vaietaan. Auerin jutusta on tullut hyvin vahvasti mieleeni vuosi 2004, Bodom ja Nils Gustafsson. Miestä ei saatu vankilaan 60-luvulla, ja ikävä ratkaisematon juttu painoi tutkijoiden mieltä niin, että todisteita jopa ohitettiin suvereenisti, ja loput todisteet yritettiin saada jääräpäisesti istumaan omaan tarinaan. Ulvilaa ja Bodomia yhdistää se, että molemmissa tapauksissa on seikkoja, joiden perusteella paikalla on saattanut hyvinkin olla ulkopuolinen henkilö. Näitä oikeita fyysisiä todisteita ei voida ohittaa, koska ne eivät sovi omaan tarinaan. Tutkija ei ole mikään käsikirjoittaja, tutkijan tehtävänä on selvittää mitä tapahtui.

Bodomin jutussa matkan varrella ilmaantui uusia todistajia, joiden lausunnot olivat jopa ristiriitaisia aikaisempien todistusten kanssa. Uusien todistajien kertomukset täsmäsivät yllättäen tutkijoiden kehittelemaan tarinaan, ja ne olivatkin yllättäen paljon arvokkaampia kuin 60-luvun todistajat tai fyysiset todisteet. Ulvilan tapauksessa poliisin toiminta lasten suhteen on ollut kerrassaan vastenmielistä.

Minä en tiedä mitä tapahtui Ulvilassa tai mitä tapahtui Bodomin rannalla. Minulla ei ole todisteisiin perustuvaa tarinaa kerrottavaksi, eikä ole syyttäjilläkään. Miellämme elävämme oikeusvaltiossa, joten tällainen ongelma pitää nostaa vihdosta viimein pöydälle. Onneksi sentään tuomareilla on ollut ainakin toistaiseksi järki päässä. Gustafssonia ei tuomittu, eikä toistaiseksi Aueriakaan tuomittu, ei näillä todisteilla. Toinen puoliskoni totesi, että mikäli hän olisi tuomari ja hänelle esiteltäisiin tällaisia tribaalikuvia todisteina saatananpalvonnasta hän lätkäisisi syyttäjille sakot oikeuden halventamisesta. En voi muuta kuin yhtyä toisen puoliskoni näkemykseen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *