”Ei tukkapölly tapa ja luunappiin ei huku!”

Jyrki Lehtiniemi käsitteli maanantaina 29.4.2013 Nokian Uutisten kolumnissa ”Kadotettu vanhemmuus” lasten kasvatusta ja fyysistä kontaktia kasvatuksessa.

Idealismi on kaunista, se ei vaan aina toimi arkipäivän elämässä. Lapset ovat yksilöitä, samoin aikuiset. Kaikki lapset eivät koskaan voi olla herttaisia kullannuppuja, eivät myöskään kaikki aikuset kasvatustieteen luontaisia lahjakkuuksia. On outoa, että nykyisenä individualismin aikana kaikki lapset ja nuoret ahdetaan samaan muottiin, kaikkien odotetaan toimivan samalla kaavalla ja kaikille sopii samat kasvatusmenetelmät.” 

Jos se, että ajattelee kaikkien lasten ansaitsevan ja tarvitsevan ympäristön, jossa heitä ei kasvateta pelon avulla on typerää idealismia, niin minä olen typerä idealisti ja todella ylpeä siitä. Koen kuitenkin olevani myös realisti. Onko se todellakin samaan muottiin ahtamista, että ei hyväksy väkivaltaa/epämieluisaa fyysistä kosketusta kasvatusvälineenä? Ketkä tässä ahdetaan samaan muotiin? Lapset ja nuoret? Vanhemmat? Vielä tänäkin päivänä ihmisistä karkotetaan demoneita kiduttamalla. Joidenkin mielestä sekin varmasti toimii ihan hyvin. Eihän nyt toki ihmisiä voi asettaa samaan muottiin. Jos joku uskoo esimerkiksi mielenterveysongelmien sijasta demoneihin, niin eihän heitä nyt voi pakottaa samaan muottiin muiden kanssa.

”Mutta kun poikani 2-vuotiaana löi, tai heitti leluauton, otin peukalo-etusormi-otteella tukasta kiinni ja kielsin. Muutaman kerran jälkeen oppi meni perille, sen koomin ei ole tarvinnut näin toimia. Kyllä, otin tukasta kiinni, soittakaa poliisi! Nykyään on olevinaan vain kaksi vaihtoehtoa, täydellinen koskemattomuus tai pahoinpitely. Mielestäni tukistaminen on eri asia kuin tukkapölly, remmistä puhumattakaan. Fyysinen kontakti niin, että se tuntuu hieman epämiellyttävältä, ei ole väkivaltaa.”

Uhmaiän aikana lapselle alkaa kehittyä oma tahto, ja tämä on lapsen kehityksen kannalta hyvin olennainen asia. Oma tahto ja tilan antaminen sen kehittymiselle ei tarkoita sitä, että vanhemman tulisi antaa kaikki periksi ja antaa lapsen hajottaa paikat. Lienee selvää, että suhteessa aikuisiin Lehtiniemen maailmassa ei päde sääntö, että epämiellyttävä fyysinen kontakti on sallittua. Mielenkiintoista olisi myös tietää, että koskeeko oikeus epämiellyttävän fyysisen kontaktin käyttöön suhteessa lapsiin Lehtiniemen mielestä kaikkia aikuisia vaiko ainoastaan lapsen omia vanhempia. Mielestäni on erittäin huolestuttavaa, jos lapselle annetaan viestiä, että epämiellyttävä fyysinen kontakti häneen on sallittua. Oppiiko lapsi erottamaan esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön, jos epämiellyttävä fyysinen kosketus tulee hyväksyä osana normaalia arkea? ”sen koomin ei ole tarvinnut näin toimia.” kuvaa mielestäni sitä, että kirjoittaja kokee, että hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänen oli mielestään pakkoturvautua tukkapöllyyn. Hän perustelee käytöstään ja yrittää selittää, että se on selkeästi toiminut ja ollut hyvä ratkaisu tilanteeseen. 

Jossain on menty metsään, jos poliisi on ensimmäinen, joka saa koskea. Silloin on liian myöhäistä. Lasten kasvatus ei ole poliisin ja tuomioistuimen asia.”

Eli epämiellyttävä fyysinen kosketus on todellakin kirjoittajan mielestä kasvattamista. Täysin normaalia ja arkipäiväistä kasvattamista. Kunnon kansalaisia ei kehity ellei kasvatuksessa käytetä tätä ”epämiellyttävää fyysistä kosketusta”. Tämä pätkä mielestäni kertoo sen, että Lehtiniemen mielestä ne vanhemmat, jotka eivät hyväksy fyysistä kajoamista lapseen, eivät joko halua tai pysty asettamaan lapselleen mitään rajoja. Samalla kun pakkokeinojen käyttöä esimerkiksi autistien hoidossa yritetään saada kuriin, ja Unicef käy kampanjoita lapsiväkivaltaa vastaan, niin meillä kirjoitellaan tällaisia lehdissä. Lasta ei ole pakko tarttua tukasta, kun pieni lapsi heittää leluauton maahan tai yrittää motata äitiä tai isää. Kyseessä on täysin normaali tilanne uhmaikäisen lapsen kanssa. Jos jo tällaisissa tilanteissa täytyy turvautua tukkapöllyyn, niin mitä tapahtuisikaan oikeasti todella hankalan lapsen kanssa?

Kun kielen kehitys on kesken, lapsi ei välttämättä edes ymmärrä kieltoa, tai varsinkaan sen perusteluita. Eri asia on, jos vanhemmat eivät uskalla edes kieltää mitään, ettei lapselle tule paha mieli. Vanhemmat pelkäävät lapsen itkua.” 

On totta, että lapsi ei pienenä ymmärrä kaikkea sanallisesti, mutta siksi vanhemmalta vaaditaankin hitosti kärsivällisyyttä. Joka kerta kun lapsen uhma suututtaa ei voi fyysisesti koskea lapseen, ja opettaa lapselle sitä, että epämieluisasta teosta seuraa kipua tai Lehtiniemen sanoin sitä epämiellyttävää fyysistä kosketusta. Lasta ei voi ehdollistaa tällaiseen. Kärsivällisyys on helpommin sanottu kuin tehty, mutta siitä huolimatta minusta on erikoista, että vanhemmat oikeuttavat lapsen fyysistä satuttamista. Jos itse satuttaisin ihan ketä tahansa, niin olisin itsestäni huolissani. En yrittäisi oikeuttaa tekoani.

Riippumatta siitä tartuttiinko tukkaan kahdella vai viidellä sormella, se on rajan ylittämistä. Tämä logiikka menee samaan sarjaan sen kanssa, että kuristin vain yhdellä kädellä, eihän tässä oikeastaan mitään tapahtunut eikä tämä missään nimessä ollut väkivaltaa. Tämä oli vain epämiellyttävää fyysistä kontaktia. Omaa toimintaa ei voi oikeuttaa sillä, että toinen osapuoli ei ymmärrä minua sanallisesti. Ihminen voi toki hermostua ja mennä rajan yli, mutta miksi se pitäisi oikeuttaa? Miksi sen pitäisi olla hyväksyttävää? Jotta voi jatkaa vastaavanlaista käytöstä tietenkin. Jotta voi itse hyväksyä oman käytöksensä. Ihminen löytää aina käytökseensä oikeutuksen jos haluaa, ja jälleen menevät sekaisin teon ymmärtäminen ja hyväksyminen. Jos rajan yli meneminen tapahtuu, se pitäisi itse ottaa vakavasti sen sijaan, että sitä alkaa vähätellä.

Lapsen itkua ja raivoamista ei pidä pelätä, tässä olen täysin samaa mieltä Lehtiniemen kanssa. Lapsen normaalia uhmaa ja normaalia vihareaktiota pelätään ja pidetään epätoivottuina, jopa epänormaaleina. Tällöin vanhempi ehkä kokee, että tilannetta ei voi hallita ilman fyysisiä keinoja. 

 Olen opettanut, että väkivalta on väärin, että toista ihmistä on kunnioitettava, mielipiteineen kaikkineen.”

Hyvä opetus, mutta sen pitäisi näkyä omassakin esimerkissä. Kaikki meistä ajattelevat välillä, että jos tuo ei nyt ole hiljaa, niin pamautan. Toinen asia on edetä ajatuksista tekoihin.

Lapsi oppii, että päätään aukomalla saa aina tahtonsa läpi. Tällaisen kasvatuksen jälkiä seuraamme mediassa. Mitä tapahtuu, kun jatkaa päänsä aukomista nakkikiskan jonossa? Todellisuus iskee päin näköä.”

Kännisten tappeluitahan ei toki ollut vanhaan hyvään aikaan. Näin siinä käy kun aika heittää kultaa muistojen päälle, ja samalla unohdetaan se, että median toimintamallit ja median merkitys ihmisten arjessa on muuttunut. Ennen vanhaan, silloin ”hyvään aikaan”, kylän kännisten tappeluista ei tiedetty toisella puolella Suomea. Se, että joku aukoo päätänsä ja on rasittava ei oikeuta lyömään. Tukkapölly ei välttämättä tapa eikä luunappiin huku, mutta siitä huolimatta jokaisella on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen.