Tunteita ja kuria

Erityisopettajan erottaminen Alppilan yläasteelta on herättänyt paljon keskustelua. Valitettavasti vähemmän on herännyt sitä asiallista keskustelua aiheesta. Puhe kääntyy aina kauhisteluun nykynuorten kamaluudesta ja siitä kuinka ennen vanhaan oli kaikki paremmin. Sanon suoraan, että en pysty ottamaan tähän yksittäiseen tapaukseen tarkkaa kantaa. En tiedä mitä on tapahtunut, koska en ole paikalla ollut, enkä ole pystynyt netistä olevien kuvausten ja videon perusteella yksiselitteistä näkemystä asiaan luomaan. Tyhmyys tiivistyy kuitenkin taas tässä opettaja-keskustelussakin ulkopuolisten toimesta. On hyvä, että keskustellaan kurin pitämisen keinoista, mutta lasten ja nuorten hakkaamisen kannattaminen tai vajaiden yksilöiden heittäminen saarelle taitaa mennä jo vähän överiksi. Lähestynpä asiaa nyt hieman toisesta näkökulmasta. Huomatkaa, että en ota tällä kirjoituksella kantaa mihinkään yksittäiseen tapaukseen, vaan tämä on yleistä pohdiskelua asiasta.

Ymmärrän sekä opettajien että oppilaiden hämmennyksen nyky-yhteiskunnassa. Ymmärrän vanhempien hämmenyksen. Miten lähestyä asioita maailmassa, joka on täynnä ristiriitaisia signaaleita? Pitäisi olla hyvä työntekijä, hyvä opiskelija, pitäisi jaksaa 24/7, pitäisi suorittaa. Samalla kuitenkin korostetaan sitä miten omat tunteet ovat tärkeitä, ja miten niitä pitäisi opetella käsittelemään ja kohtaamaan. Samalla tunteiden käsittely kuitenkin kielletään, ja niiden kohtaaminen ja käsittely arjessa tukahdutetaan. Havainnollistan asiaa näin: Saat kotiisi pankin asiakaslehden, joissa ensimmäinen artikkeli käsittelee säästämistä. Kun käännät sivua sinulle tarjotaankin jos jonkin sortin lainaa ja luottokorttia, jotta voit kuluttaa ja toteuttaa omia materialistisia tarpeitasi. Kaksi täysin erilaista käyttäytymis-signaalia, ja jotta olisit hyvä ihminen, molemmat pitäisi toteuttaa. Pitäisi elää säästeliäästi ja kurinalaisesti, ja toisaalta pitäisi tuhlata, kuluttaa ja elää itselleen.

No miten tämä sitten liittyy koulumaailmaan? Opettajillakin pitäisi olla hirveän isot psykologiset valmiudet kehittyvien lasten ja nuorten kanssa työskennellessä, ja niitä ei ainakaan silloin monella ollut kun olin itse lapsi. Itselläni on monia muistikuvia siitä kuinka opettaja käytti auktoriteettiaan väärin. Olin todella innostunut koulusta, kun aloittelin koulutaivaltani. Pidin opiskelusta ja halusin olla ahkera. Ensimmäisillä kouluviikoilla olin tehnyt tehtäväkirjasta tehtäviä enemmän kuin olisi pitänyt. Opettaja tuli pyyhekumin kanssa, ja pyyhi ne pois sanomatta minulle sanaakaan. En ollut tehnyt sääntöjen mukaan. Tämä ei ollut ainoa alistava kokemus, ja minusta tuli ensimmäisistä viikoista alkaen syrjään vetäytyvä oppilas. Yritin olla näkymätön ja hiljainen. Myöhemmät ongelmani huomioon ottaen, jos jokin olisi mennyt toisin, niin minäkin olisin voinut olla häirikköoppilas. Tietyt Asperger-piirteet pelastivat minut häiriköksi joutumiselta. Myöhempään elämääni kuitenkin tällä pitää olla näkymätön ja hiljaa-mentaliteetilla on varmasti ollut iso vaikutus. Sillä on edelleen vaikutusta minääni.

Joskus opettaja voi myös tietämättään lietsoa lapsen tai nuoren väärää käytösmallia, vihaa ja suuttumusta. Ylipäänsä psykologiset valmiudet ovat niin tärkeitä meille kaikille arjessa, että lisäisin psykologian oppiaineeksi yläasteelle. Psykologian tunneilla voitaisiin myös käydä läpi sitä miten nuori kohtaa omat tunteensa, ja miten hän kohtaa toisten tunteet. Miten kohdata viha ja suuttumus? Viha ja suuttumus ovat tietynlaisia tabuja yhteiskunnassamme. Joskus sitä kysyy olisiko tärkeää, että sanallista suuttumusta saisi myös näyttää? Jo sanallinen suuttumuksen ilmaisu herättää kovan vastareaktion. Itse olen ollut tilanteessa, jossa vuosien turhautumisen jälkeen hain kuuntelemista psykologian ammattilaisilta lyömällä nyrkin pöytään. Minä suutuin, koska minut ohitettiin aina hoitoasioissa, ja minua ei koskaan kuunneltu. Luulisi, että psykologian ammattilaiset osaisivat käsitellä suuttumusta. Luulisi, että he kohtaavat oikeasti väkivaltaisia ja vaarallisia potilaita. Minä hain kuuntelua, halusin kertoa murheeni. Sen sijaan, että he olisivat kannustaneet kertomaan murheet ja oikeat tunteet, he käskivät minut käytävään. Se tapaaminen oli sitten siinä. En todellakaan jäänyt käytävään istumaan kuin nöyryytetty lapsi, vaan marssin ulos turhautuneena ja vihaisena itkien, että miksi kukaan ammattilainen ei koskaan kuuntele todellisia tunteitani? Miksi todelliset tunteeni ovat heille taakka? Edes psykologian ammattilaiset eivät osaa kohdata vihaa ja suuttumusta ja niiden perimmäisiä syitä, vaikka he selkeästi tunsivat suuttumusta itsekin, ja korottivat ääntään. Viha ja suuttumus on väärin, vaikka pelkällä vihalla ja suuttumuksella ei satuteta ketään. Viha ja suuttumus tietyissä tilanteissa ovat normaaleja. Olisin halunnut vain kuulla: ”Kerro mikä sinua painaa? Kerro miltä sinusta tuntuu, me kuuntelemme.” Viha ja suuttumus johtui turhautumisesta. Siitä, että en tullut kuulluksi.

Suuttumusta ja vihaa pyritään kontroilloimaan kieltämällä vihastuminen. Onko se kuitenkaan oikea tapa? Raja kulkee tietysti fyysisessä koskemattomuudessa. Jatkuva harkittu psykologinen väkivalta ja kiusaaminen on myös täysin eri asia kuin hetkellinen suuttuminen. Pitäisikö joskus ottaa aikaa sille, että saa olla vihainen? Sanallinen suuttumuksen ilmaisu ei tarkoita samaa kuin välitön väkivallan uhka.

Itse kävin vuosien tien oppiakseni sen, että suuttumus ja viha ovat normaaleja tunteita. Nyt nämä normaalit tunteet yritettiin taas riistää minulta, psykologian ammattilaisten toimesta. Ensin he eivät vuosiin kuuntele, ja sitten he syyttävät potilasta turhautumisesta ja antaavat viestin, että suuttumuksen tunne pitäisi kieltää. Myös malli jossa suuttumusta yritettiin kontrolloida vain autoriteettia korostamalla vain ruokki minun suuttumustani ja epäluuloani. Opin kontroilloimaan suuttumukseni ja vihani sillä, että ilmaisen ne. Joskus vedän edelleen kiltin roolia, jonka koulussa omaksuin, jotta vältin ongelmat opettajien taholta. Ongelmana on, että tunteiden käsittely ja siihen oppiminen vaatii aikaa. Se vaatii omien tunteiden tutkailua sekä aikaa ja tilaa niiden avoimelle käsittelylle. Se vaatii sitä, että emme elä pelkässä suoritusyhteiskunnassa. Koululla, päivähoidolla ja virallisilla tahoilla on myös iso merkitys lapsen ja nuoren kehityksen ja minän rakentamisen kannalta. Tämä ei tarkoita samaa, että kasvatusvastuu ulkoistetaan vanhemmilta koululle. Aikuisten ylipäänsä olisi toki syytä huolehtia siitä, että he näyttävät nuoremmille mallia toiminnallaan pelkkien moraalisaarnojen sijaan. Mitä isot edellä sitä pienet perässä.

Kuri pitää olla, mutta ymmärrän myös sen, että on vaikea vetää rajaa sille mitä saa tehdä auktoriteetin asemassa ja mitä ei. Miten autoriteettia rakennetaan oikein? Kuri ei saa myöskään tarkoittaa epäterveeseen tunteettomuuteen ohjaamista. Esimerkiksi omat ala-asteen opettajani olivat täysin kyvyttömiä toimimaan erilaisten tai hankalien oppilaiden kanssa. Opettajalla tulisi olla valtavan hyvät psykologiset valmiudet työhönsä. Jopa aggessiiviseen ihmiseen voi vaikuttaa usein voimakkaammin sanoilla kuin teoilla. Kuulostaa äkkiseltään typerältä, mutta kokemuksesta tiedän, että tämä on täysin totta. Alleviivaan ja korostan kohtaa usein.

Bongasin Facebookista taannoin nuoren naisen viestin jossa toivottiin, että vanhemmilla olisi joskus arkena aikaa tosissaan kysyä mitä nuorelle kuuluu. Nuori voi vastustella ja kapinoida, mutta sitä ei pidä pelätä eikä nuorta saa jättää yksin. Minusta tuntuu, että lapsilla ja nuorilla on meille aikuisille paljon sanottavaa. Toinen asia on kuuntelemmeko me aikuiset? Haluammeko me kuunnella? Onko meillä suorittamiseltamme aikaa siihen? Aika tai pikemminkin sen puute, on ongelma niin kouluissa kuin kotona. Koulussa, kotona ja vapaa aikana on tärkeää suorittaa. Elämän sisältö, todellinen oppiminen ja tunteet ovat toissijaisia. Ne eivät ole tehokasta suorittamista. Meillä puhutaan enemmän kuin koskaan tunteista ja todellisesta elämän sisällästö, oppimisesta. Kuitenkaan tämä puhe ei näy arkipäivän toimintamalleissa. En ihmettele, että ihmiset ovat välillä hämmentyneitä.

Aikaa ei ole koska meidän täytyy suorittaa ja yritämme kiihkeästi kouluttaa lapsia ja nuoria samaan. Me aikuiset kamppailemme pahan olon, masennuksen ja suorittamisen kanssa. Haluammeko me todellakin siirtää tämän epäterveen perinnön lapsillemme ja nuorillemme? Onko koulu vain tehokasta kurssien läpäisemistä varten vai pitäisikö siellä oppia jotakin myös oikeasta elämästä ja minästä? Aikuinenkin hämmentyy joskus tunteidensa kanssa joten en lainkaan ihmettele, että lapset ja nuoret hämmentyvät. Joidenkin mielestä tämä on typerää lässytystä, mutta ilman tätä typerää lässytystä minä olisin kuollut. Negatiiviset tunteet eivät ole häpeä eikä niitä tule pelätä. Ei itsellä eikä toisella. Negatiiviset tunteet ovat normaaleja, ja kun opimme käsittelemään niitä, niin löydämme niistä myös voimaa. Omien negatiivisten tunteiden käsittelyvalmiudet auttavat kohtaamaan ja ymmärtämään myös muiden tunteita. Tunteiden ja ärsykkeiden kohtaamisen suhteen ihminen ei ole koskaan valmis, mutta ensimmäisen askel kestäviin perustuksiin on tieto.

Muuten silloin kun itse olin yläasteella, niin tietyt nassut yrittivät aina päästä ruokalaan lakki päässä. Milloin heitä häädettiin ruokalasta, ja milloin heitä ei päästetty sisään. Sama kaava jatkui ja jatkui. Itse olisin varmaan opettajana lopulta todennut, että istu sitten lakki päässä ja näytä typerältä juntilta, jos tahdot. Itsehän siitä sitten olisi jatkossa kärsinyt.

Huom! Koska joku käsittää kuitenkin väärin, niin kirjoituksen tarkoitus ei ole muuttaa kouluja taistelutantereeksi eikä ole tarkoituksena mitätöidä opettajien valtuuksia kurinpitoon. Ei ole tarkoitus muuttaa opettajia psykologian ammattilaisiksi. Kirjoituksen tarkoituksena on katsoa psykologisia työkaluja välineinä rauhallisemman työympäristön rakentamiseen. Välineinä parempaan ja sujuvampaan arkeen. Kirjoitus perustuu omiin elämänkokemuksiini ja havaintoihini ripauksella psykologeilta ja psykiatreilta opittuja asioita. Kirjoituseni ei ole tarkoitus olla mikään absoluuttinen totuus. 

Mitä tunteilla pitäisi tehdä?

Pakko-oppia

Aloitetaan tunnustuksella: En ole koskaan oppinut kertotaulua ulkoa. Muutaman ensimmäisen luokan pärjäsin matematiikassa hyvin, autoin jopa luokkatovereitani. Sitten tuli stoppi. Aivoni kieltäytyivät vain enää ymmärtämästä numeroiden maailmaa. Siitä lähtien matematiikka oli koulussa tuskaa, ja se ei koskaan helpottanut. Edelleenkään en tiedä syytä tähän. Epäilen edelleen, että lukion matematiikan opettajani päästi minut lopulta säälistä läpi kokeista. Itkin lukemattomat kerrat matematiikan läksyjen äärellä. Katkoin monet kynät turhautumisen puuskissani. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, koska en kykene omaksumaan asioita, jotka kaikki muut kykenevät oppimaan. Katson kuitenkin, että en suorittanut vain oppivelvollisuuttani vaan sain mielestäni suunnattoman etuoikeuden opiskella. Siitäkin huolimatta, että matematiikka oli tuskaa, minulla oli etuoikeus käydä koulua.

Suomalaisten pitäisi kuulemma päästä irti pakkoruotsista. En ole koskaan ymmärtänyt tätä itkemistä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ruotsin kielen opiskeleminen sotii suomalaisten ylpeyttä vastaan. Jotenkin suomalaisuus ei ole yhtä arvokasta, koska kouluissamme opetetaan ruotsia. Suomalainen identiteetti horjuu, kun svedut määrittelevät säännöt.

Harva se päivä kuulee seuraavaa perustelua: Eihän ruotsia oikeasti tarvitse! Minäkään en ole tarvinnut monia asioita matematiikan tunneilta. Entäs sitten? Peruskoulun tarkoituksena ei ole opetella vain asioita, joita yksilö varmasti arkielämässään tarvitsee. Joku ei ikinä tarvitse biologiaa eikä joku historiaa. Pitäisikö siis pakkobiologia, pakkohistoria ja pakkomatematiikka poistaa? Peruskoulun opetustapoja pitäisi kyllä mielestäni muuttaa, ja ihmisten erilaiset tavat omaksua asioita pitäisi ottaa paremmin huomioon. Peruskoulu on tietyissä asioissa jämähtänyt menneisyyteen, mutta niin kauan kuin ruotsi on toinen virallinen kielemme niin en näe ristiriitaa siinä, että sitä opetetaan kouluissa. Ruotsi nyt kuitenkin on se toinen virallinen kielemme tällä hetkellä.

Ymmärtäisin vielä jotenkin logiikan lähteä selvittämään sitä mitkä olisivat mahdollisuudet muuttaa Suomi yksikieliseksi. Jos maa muuttuisi yksikieliseksi tällöin ”pakkoruotsikin” voitaisiin poistaa, sillä kaksikielisyyden poistamisen myötä velvoite järjestää palvelut myös ruotsiksi lakkaisi. Jos niitä säästöjä haetaan niin ehkä tämä toimisi ehkä ei.

”Tuore gallup kertoo, että 48 % suomalaisista haluaa Suomesta virallisesti yksikielisen eli suomenkielisen maan (kunhan ruotsinkielisten palvelut hoidetaan).”

Vuonna 2010 suomenruotsalaisia oli reilut 290 000. On mielenkiintoista spekuloida sillä mitä visio pelkästä ruotsinkielen opetuksen lopettamisesta toisi tullessaan. Kun ruotsi säilyy toisena kielenä, palvelut on kuitenkin tosiaan taattava myös ruotsiksi vaikka paikkakunnalla asuisi se yksi ruotsia äidinkielenään puhuva. On vaikea ennakoida kuinka moni valitsisi perusasteella ruotsin. On vaikea myös arvioida miten tämä ruotsin kielen valinneiden määrä jakautuisi työelämässä. Kuinka vaikeaksi ruotsinkielisten palvelujen järjestäminen muuttuisi? Mitä pelkkä ”pakkoruotsin” poistaminen kouluista käytännössä merkitsisi? Mikä olisi hyvä ratkaisu suomalaisten ruotsi-uhmaan? Keneltä on pois se, että kouluissa opetetaan ruotsia ja palvelut ovat saatavilla myös ruotsiksi? ”No koska kallista!” No niin on muuten suomenkielisten palveluidenkin järjestäminen puhumattakaan aivan turhasta äidinkielen opetuksesta. Oppivathan ne pennut nyt muutenkin puhumaan! Kirjoittajamaan ne eivät opi nykyäänkään, joten kannattaa lopettaa moinen kuluerä.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että on hölmöä inistä ruotsin kielestä, silti on mielenkiintoista spekuloida mitä pelkkä pakkoruotsin poistaminen tarkoittasi? Kielitaito on rikkaus, ja mikään koulunkäynti ei mene hukkaan. Ala-asteikäisen ei vielä tarvitse tietää mitä hän tulee isona tekemään, eikä hänen täten tarvitse myöskään osata tehdä valintoja liittyen tulevaan uraansa. Jos minä saisin henkilökohtaisesti päättää, niin perusasteella olisi nykyistä enemmän kieltenopetusta. Lisäisin itse ”pakko-opetukseen” ainakin saksan ja espanjan. Espanja kuuluu maailman neljänneksi eniten puhutun kielen joukkoon, ja saksa on Euroopassa tarpeellinen kieli. Onko ruotsin opiskelusta jotakin haittaa? ”No kun ei kiinnosta” Ei muuten kiinnosta monia biologia, historia tai matematiikkakaan. Voi olla, että jossakin vaiheessa kaksikielisyydestä luovutaankin. Mielenkiintoista on miettiä mikä kaikki muuttuisi? Olisiko tämä ”pakkoruotsin” vastustajien juhlapäivä?

Koskaan ei tosin tiedä missä sitä kielitaitoa tarvitsee. Oma ruotsini on ruosteessa, ja sitä tuli harmiteltua vuonna 2011 lempibändini viimeisellä keikalla. Bändi kun oli ruotsalainen ja keikka Ruotsissa, niin toki spiikitkin tulivat ruotsiksi. Onneksi sentään oli ruotsin kielen opiskelua sen verran takana, että ei tarvinnut ihan ummikkona haastetta ottaa vastaan. Ei siirretä negatiivista suhtautumista ruotsin kieleen tuleville sukupolville. Onko se ruotsin kieli nyt sitten kuitenkaan niin kamala asia?

Lainaus: http://erkkihavansi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/59341-suomestako-yksikielinen-maa