Diagnoosin pelko – kun diagnoosista tuli kirosana

Viime aikoina mediassa on noussut koko ajan etenevässä määrin puheenaiheeksi ylidiagnosointi. Diagnosoidaanko ihmisiä liikaa? Lääkitäänkö ihmisiä liikaa? Hoidetaanko ihmisiä liikaa?

”Ylidiagnosointiin liittyy se, että yhä useampi tavallinen vaiva, kuten hiustenlähtö, ylivilkkaus tai vanhempien naisten virtsankarkailu määritellään hoitoa vaativaksi sairaudeksi.

Oma lukunsa ovat terveille ihmisille tehtävät seulonnat, joiden avulla pyritään löytämään vakavia sairauksia ajoissa. Pasternack ei ole vakuuttunut niiden eduista.”

Kyllä, varmasti joissakin tapauksissa tapahtuu ylilääkintää ja joissakin taas alilääkintää. On varmasti ylihoidettuja potilaita ja alihoidettuja potilaita. Vaikea kysymys onkin, missä suhteessa nämä asiat ovat ja miten asiaan voitaisiin saada parannusta käytännössä? Lääkäritkään kun eivät ole jumalia. Ylipäänsä mielestäni yksi hyvä kysymys on onko kukaan terve ja ideaali ihminen? Tarvitseeko ihmisen olla terveen kirjoissa? Kun ihminen saa diagnoosin, ei aina kamalinta ole se diagnoosi vaan se, miten ympäristö suhtautuu ja leimaa. Asetelman terve ja sairas = normaali ja epänormaali pitäisi murtua.

Yhteiskunnassamme ei katsota hyvällä erilaisuutta, joka syö esimerkiksi tehokkuutta. Ylipäänsä sairaudet ja erilaisuus kuitenkin kuuluvat elämään. Suurin osa sairastaa elämänsä aikana. Pitääkö ihmisen olla terve vai voiko sairaanakin elää ihan hyvää elämää? Jos myönnät olevasi sairaana sinut itsesi kanssa ja tyytyväinen, niin saat kummastelevia katseita. Diagnoosi voi olla sekä hyvä, että huono asia. Usein diagnoosi antaa sen nimen asialle, jolloin ihminen voi opetella ymmärtämään sekä tilannetta, että itseään paremmin. Ympäröivät asenteet voivat kuitenkin kääntää diagnoosin huonoksi asiaksi yllättävän helposti.

Jos se virtsankarkailu tai ylivilkkaus ei vaivaa ihmistä itseään, niin silloin sille ei tarvitse tehdä mitään. Toinen kysymys onkin sitten, miten sosiaalisesti suhtaudutaan virtsankarkailuun tai ylivilkkauteen?

Iris Pasternackin asenteesta olin vähän haistelevinani sitä Jani Kokki-asennetta – kun ei tutkita, eikä tiedetä niin kaikki on varmasti kunnossa. En näe säännöllisiä terveystarkastuksia tai seulontoja pahoina asioina, koska on myös salakavalia sairauksia ja vaikka eläisit kuinka terveellisesti voit sairastua. Ei se tarkoita, että ihmisiin pitäisi lietsoa jotakin hysteriaa. Terveydenhuolto on normaali osa elämää. En ole koskaan ollut panikoijatyyppiä terveyden suhteen, ja suosittelen panikoimisesta luopumista kaikille. Totta kai kävin silti lääkärissä, kun kainaloni oli pitkään kipuillut rinnan vierestä. Totta kai helpotuin kun sain tietää, että rinnassa ei ole mitään huolta herättävää. Jokainen on joskus huolestunut terveydestään, ja sekin on täysin normaalia.

Usein pienet kivut ja oireet ovat harmittomia, mutta varmuus harmittomuudesta pidempään jatkuneen oireen kohdalla antaa mielenrauhan. Jos sen sijaan taas on oikeasti syytä lähettää potilas tutkimuksiin, niin ei sitä toki voida jättää tekemättä siksi, että potilas ei huolestuisi asiasta. Diagnosoimatta jättäminen ei sekään ole ratkaisu asioihin. Jostakin syystä sanasta diagnoosi on tullut leimaava kirosana, vaikka jokainen meistä saa elämänsä aikana jos jonkinlaisia diagnooseja nimenomaan siksi, koska sairaudet ja erilaisuuskin kuuluvat elämään. Erilaisuus, koska jotkut asiat kulkevat diagnoosi sanan alla olematta sen kummemmin mitään kamalia ja hirveitä sairauksia. Diagnoosi sanaa on alettu jostakin syystä ihan turhaan pelätä. Eikä sen ”hirveän ja kamalan” sairaudenkaan tarvitse leimata ihmistä, jos me päätämme murtaa ne leimat.

Voidaanko ihmisen elinvuodelle sitten laskea hintaa on oikeastaan jo ihan oma kysymyksensä? Omasta mielestäni elämää ei ylipäänsä voi hinnoitella. Totta kai esimerkiksi hoidoissa pitää uskaltaa siirtyä myös uusille alueille, joskus esimerkiksi lääkkeiden suhteen tätä on tosin tunnuttu toteuttavan hieman liiankin tehokkaasti huomioimatta sitä, että vanhemmatkin valmisteet sopivat toisille potilaille uusia paremmin. Toki kuten jo mainitsinkin lääkärit eivät ole jumalia, eivätkä tietenkään voi ennakoida kaikkea.

Toinen asiaa sivuava kirjoitus oli Miika Pettersonin Onko ADHD uusi homo? Sinänsä kirjoituksessa oli hyvää pointtia, mutta jos nyt siirrytään kokonaan mielen puolelle, niin se ensimmäisen oppitunti asiansa tuntevan hyvän psykologin luona on nimenomaan se, että sinussa ei ole mitään vikaa. Ikävä kyllä huonojakin psykologeja ja myös psykiatreja mahtuu joukkoon, ja he alkavat myös nopeasti leimata koko ammattikuntaa. Diagnoosi, erilaisuus ja tunteet eivät tarkoita, että ihmisessä on mitään vikaa. Ei se, että asioista puhutaan niiden nimillä tarvitse olla leimaavaa. Se leimataanko ihmistä riippuu tosiaan aivan muista asioista kuin siitä, että asialle tulee nimi.

Ihan kuten se leimataanko homoseksuaalia ihmisenä riippuu ihan muista asioista kuin siitä, että ihminen sanoo ääneen olevansa homo. Ihminen on satoja muita asioita sen lisäksi, että hän on homo, ADHD, masentunut, ohitusleikattu tai syöpää sairastava. Diagnoosin tai minkään termin ei tarvitse tarkoittaa sitä, että viesti on ”Sinä olet huono ihminen, ja jos sinua ei voida ”korjata” olet täysin kelvoton”, eikä se psykologilla käyminen tarkoita sitä, että ihmisessä olisi jotakin korjattavaa.

Jos leimoista puhutaan, niin myöskään psykologilla tai psykiatrilla käymiseen ei pitäisi tosiaan lyödä sitä leimaa. Psykologilla voi myös käydä, vaikka ei olisi mitenkään sairas. Aina itse sanon, että jokaisen ihmisen olisi syytä käydä elämässään psykologilla, nimenomaan hyvällä sellaisella. Sanon myös aina, että kukaan ei ole terve ja ajattelen, että ”normaali ihminen” on helvetin rasittava myytti. Ei ihmisen pitäisi joutua kokemaan, että diagnoosi on merkki epänormaaliudesta.

Nämä ovat yhden, monta diagnoosia (jotka allekirjoitan myös itse) saaneen, psykologilla säännöllisesti käyvän ihmisen ajatuksia. Eivät lääkäreiden, lääketehtaiden edustajien tai ”tehokkuusmaniasta” kärsivien poliitikkojen ajatuksia. Minä syön mielialalääkkeitä, enkä tällä hetkellä pärjäisi ilman niitä. Siitä huolimatta olen mielestäni ihan loistava ihminen juuri omana itsenäni. Minä olen minä, eivätkä diagnoosit ole koko minuuteni. Ne ovat osa minua ihan siinä, missä vaikka sekin, että tykkään tatuoinneista tai eläimistä ja luonnosta. Ihmisyys on aina moniulotteinen. Mielenterveyden hoidon ja itsetuntemuksen kehittämisen tulisi olla osa jokaisen ihmisen arkea sen sijaan, että se löisi ihmiseen huonouden leimaa.

”Vaahteramäen Eemeli” on kyllä kieltämättä jokseenkin romanttinen ja kiva ajatus, mutta oliko se vanha kunnon entisaika nyt ihan oikeasti sellaista jos tarkemmin mietitään?