Tasavallan presidentin siunausta

Uuden vuoden aattona juttelin toisen puoliskoni kanssa, että voisin lyödä vetoa siitä mitä presidenttimme Sauli Niinistön uuden vuoden puheessa tullaan ainakin käsittelemään. Veikkasin, että yhteisöllisyys ja yksilön vastuu lähimmäisistään ja vähemmänkin lähimmäisistään tulee puheessa korostumaan muodossa tai toisessa kuten viime vuonnakin. Nyt voisin kai narsistisesti todeta, että joskus on ikävää olla oikessa.

”Hyvät kuulijat,

Me emme pikkutuulessa taivu, emmekä kovassakaan viimassa taitu. Suomella on tässä muuttuvassakin maailmassa selvät vahvuutensa. Perustuksemme on vankka – hyvin koulutettu kansa, joka luottaa demokratiaan, oikeusvaltioon ja tasa-arvoon. Yhteiskuntamme ei ole särötön, mutta se on yhä kestävää tekoa.

Käsillämme on nyt havahtumisen hetki. Meidän on katsottava rohkeasti eteenpäin. On tehtävä päätöksiä. On luotava uutta, mutta on myös purettava vanhaa, pysyväksikin luultua. Luotamme vielä toisiimme ja itseemme. Tämän luottamuksen varassa voimme tavoitella uutta.

Suomi on aina pärjännyt paineessa. Voimat on koottu ja suunnattu eteenpäin. Suomi tarvitsee jokaista, täällä syntynyttä ja tänne muuttanutta. Jokaisella on annettavaa.

Kansalaiset,

Joitakin päiviä sitten seurasin Helsinki-Mission toimintaa televisiosta. Mieleeni jäi yli kaiken yksi lausahdus: kyllä meillä kaikilla on se hetki aikaa, naapurina, tuttavana tai muutoin vain, että kysäistään, mitä Sinulle kuuluu, voinko jossain auttaa?

Ystävällisyys, lähimmäisyys ja toveruus – ollaan niissä entistäkin rohkeampia! Meistä yhdessä muodostuu uusi suunta, johon Suomi kulkee.

Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta!”

Äkkiseltään tämä kuulostaa erittäin mukavalta ja sehän tässä on tarkoituskin. ”Tarvitsemme enemmän Hursteja”-tyylisestä viestistä ei äkkinäinen löydä mitään ”pahaa”. Ihmisille, jotka seuraavat politiikkaa tasan presidentin uuden vuoden puheen verran vuodessa tämä varmasti uppoaa kuin moottoroitu veitsi joulukalkkunaan. Kovin kaksisesti tosin ei tarvitse edes olla lehtiä lukenut, kun huomaa mitä tämän viestin taustalla asuu. ”Huolehtikaa tosistanne, sillä yhteiskunnan pitää säästää ja hyvinvointivaltio tulee alas ajaman.”

Vanhaa saattaa olla joskus hyväkin purkaa, mutta hyviksi todettuja asioita ei kannattaisi omasta mielestäni purkaa. Niitä voi kehittää, mutta niitä ei kannataisi purkaa. Miten nykyisessä ilmapiirissä edes jokseenkin valveutunut kansalainen voi luottaa siihen, että yhteiskunta ei jätä häntä silloin kun hän tarvitsee apua? ”Jokainen on oman onnensa (ja siinä sivussa kaikkien muidenkin onnen) seppä”-hengen kasvaessa on vaikea pysyä luottavaisena ja positiivisena, vaikka kuinka olisikin ihminen, joka yrittää kantaa oman vastuunsa itsestään ja myös muista parhaansa mukaan. Minusta tuntuu, että omalla tavallaan ihmiset muuttuvat tässä nykyisessä ilmapiirissä jatkuvasti itsekkäämmiksi, koska heidän on selviytyäkseen pakko tehdä näin.

On surullista, että jatkuvasti korostetaan yhteisöllisyyden kaavussa sitä miten hyvinvointivaltiota tulisi purkaa. Asioiden laittaminen kauniimpaan kuoreen ei muuta itse sisältöä miksikään. Hengennostatuspuheet voivat olla toki hyödyllisiäkin ja on totta, että yleinen ilmapiiri on erittäin tärkeä asia, mutta pelkät hengennostatuspuheet eivät tuo hoitoa sairaille ja vanhuksille, eivätkä tuo ruokaa työttömän pöytään. Hengennostatuspuheiden tarkoitus ei saisi olla kansalaisten siedättäminen nykyisten palvelujen alasajamiseen. On varmasti jokaiselle selvää, että hyvinvointi ei säily itsestään ilman työtä ja uusia ajatuksia. Presidentti varmasti syö palkkiollaan ihan mukavasti, mutta kansalainen ei valitettavasti syö Jumalan siunauksella, vaikka sen toivottaminen kaunista onkin. Ei voi välttyä ajatukselta, että yltäkylläisyydestä on helppo ohjeistaa muita.

On totta, että esimerkiksi kansanedustajien palkkioiden korotukset ovat naurettavan pieni summa, mutta näitä solidaarisuutta korostavina aikoina on melko surullinen viesti, että lastensairaalan rakentaminen jää yksityisten ihmisten ja yritysten almujen varaan, mutta silti jo hyvintoimeentulevien elintasoa on varaa kasvattaa, koska ”palkkioiden kehitys on jäänyt jälkeen yleisestä palkkakehityksestä”. Jos puhutaan tästä hengennostatuksesta niin myös käytännön keinoilla voitaisiin hieman nykyistä laajemmin näyttää esimerkkiä muuallakin kuin puheiden pitämisessä. Niinistö on itse palkkioistaan lahjoituksia tehnyt, ja nyt olisikin taas Niinistölle hyvä sauma korostaa anteliaan miehen mainettaan ja tehdä lahjoitus lastensairaalalle. En voi välttyä ajatukselta, että tuntuu absurdilta näin itse työkyvyttömänä työttämänä, että minun pitäisi 518 euron kuukausituloillani alkaa miettiä mistä minä voisin luopua. Totta kai ihminen elää vaikka ilman sähköä hätätilanteessa, mutta harva meistä siihen enää vapaaehtoisesti suostuu.

En kuitenkaan pelkästään mollaa presidentin puhetta siitä oli toki hyvääkin. Esimerkiksi seuraavasta pätkästä olen täysin samoilla linjoilla.

”Elämme samalla rajun teknologisen vallankumouksen aikoja. Monet tutut tehtävät loppuvat, ammatit katoavat. Suomessa tämä näkyy teollisuuden murroksena – yt-neuvotteluina, irtisanomisina. Mutta on huomattava, että samalla syntyy kokonaan uusia ammatteja ja uusia mahdollisuuksia. Kyllä meistä niihinkin on!”

Presidenttimme koko uuden vuoden puheen voi lukea täältä.

Pienistä puroista…

Päiväni alkoi huonosti, en ollut saanut Pamista rahoja ja erääntyneiden laskujen pino odottaa pöydällä. Sitten Facebook-ystäväni kommentoi asiaan liittyvään statukseeni: ”Eikä ihme, sillä edesmenneen koiramme nimi oli Pami, joka hävisi. Kenties rahojen kanssa jo yli 20 vuotta sitten.” Tämä käänsi oman suhtautumiseni tähän päivään. Aloin ajatella, että päivästä voikin tulla ihan hyvä. 

Tästä pääsemme monen aasinsillan kautta caseen opettaja Korhonen. Julkisuuteen nousee uusia tietoja ja uusia näkemyksiä asiasta jatkuvasti. Itse olen alusta lähtien välttänyt ottamasta asiassa puolta, koska en tiedä mitä on tapahtunut. Asiaan on kuitenkin nähnyt paljon jopa aggressiivista suhtautumista tyypillistä nykymenon kauhistelua unohtamatta. On kauhisteltu sitä, että oppilaat tuntevat oikeutensa, ja jopa videoivat opettajaa ruokalassa. On kauhisteltu sitä, että auktoriteetteja ei kunnioiteta.

Moni on lähestynyt asiaa pelkästään siltä kantilta, että opettajalla on auktoriteetti ja sillä hyvä. Mitäpä jos lähtisimmekin lähestymään asiaa niin, että meillä on yhteisö, jossa on jäseniä? Pelkkä auktoriteetti ei yksin rakenna toimivaa yhteisöä. Todellista auktoriteettia ei saa sillä, että sanoo olevansa auktoriteetti. Joskus tämä ehkä näennäisesti toimi, kun auktoriteettia alempana olevia hallittiin pelolla. Toimiva yhteisö perustuu kuitenkin vuorovaikutukseen. Ääritapauksissa yhteisön jäsenten kuulematta jättäminen voi johtaa jopa yksilön tai yksilöiden kuolemaan. Tässä tapauksessa ei pidetä olennaisena lapsen/nuoren näkemystä, mutta mitäpäs jos nostetaankin toisenlainen tapaus esille? Kaikki muistavat Eerika-nimisen tytön. Melkeinpä kaikki ovat voivotelleet kuinka Eerikaa ei kuunneltu, ja kuinka kukaan ei uskonut häntä.

Silti me olemme lähteneet tässä tapauksessa liikkeelle siitä, että lapsi/nuori valehtelee, ja aikuinen auktoriteetti puhuu aivan varmasti totta. Moni meistä ei ole edes halunnut miettiä, että konfliktissa on aina kaksi osapuolta. Emme voi sosiaalisen statuksen perusteella määritellä kuka valehtelee ja kuka ei. En edelleenkään ota kantaa tähän yksittäiseen tapahtumaan, mutta tämä yleinen suhtautuminen on erittäin mielenkiintoinen. Me teemme oletusten ja mielikuvien perusteella varmoja johtopäätöksiä tapahtumasta, josta emme oikeasti tiedä juuri mitään. Itsekin tähän syyllistyy usein. 

Vuorovaikutukseen palatakseni, olemmeko me todellakin siinä ääritilanteessa, että yksilöä kuunnellaan vasta kun hän on kuollut? Eikö meillä todellakaan ole aikaa kuunnella aikaisemmin? Toimiva yhteisö lähtee usein pienistä asioista ja pienistä eleistä. Yksi lause tai se, että kuuntelet toista muutaman minuutin voi olla todella merkityksellistä. Opettajilla on vaikeaa, ryhmät ovat suuria. Tilanne on sama kuin vaikkapa lääkäreilläkin. Joskus sitä miettii, että voisiko yksilö joskus tehdä jotakin pientä siitä resurssipulasta huolimatta? Toimiva vuorovaikutus ei näet aina vaadi niin suurta, pienellä on hyvä aloittaa. Terveydenhuollon puolella olen huomannut useaan otteeseen sitä, että oikeasti kiireellisissä ja haastavissa tilanteissa keskitytään hyvin jokaiseen yksilöön niillä resursseilla mitä on. Sen sijaan usein kiireettömämmissä tilanteissa olen kohdannut hyvin vihaista kohtelua. Paikalle saapuva ihminen on ylimääräinen stressaava tekijä, josta halutaan nopeasti eroon. Joskus resurssipula on valitettavasti syy olla miettimättä omaa käytöstään. Emme voi muuttaa salamana koko koulu- tai terveydenhuoltojärjestelmää. Juuri tänään emme voi taikoa resursseja lisää, mutta voimme katsoa itseämme ja omaa käytöstämme. Voimme miettiä voisimmeko me tehdä jonkin pienen asian hiukan toisin? Toisen käytöstä on helppo katsoa ja kritisoida, paljon vaikeampaa on kääntää katse itseensä. Resurssipulan helpottamiseksi pitää tehdä töitä, mutta juuri tänään voimme aloittaa itsestämme. 

Korostan edelleen, että tarkoitus on pohtia yleistä asennetta, eikä ottaa tässä yksittäisessä tapauksessa kenenkään puolta. On vain mielenkiintoista pohtia ihan omaa arkista asennettaan toisiin ihmisiin, ja sitä miten pettäviä itsestäänselviltä vaikuttavat johtopäätökset voivat joskus olla.